Kirja saatu kustantajalta.
Aivoblues (Atena Kustannus 2023, 208 sivua) on ruotsalaisen psykiatrin Anders Hansenin kansantajuinen kirja siitä, miten metsästäjä-keräilijän aivot voivat nykyisessä digitaalisessa ajassa.
Työssään Anders Hansen on huomannut, että lievät mielenterveyden ongelmat ovat lisääntyneet. Lääkärinä Hansen nojaa biologiaan, kun hän lähtee etsimään syytä ilmiölle.
Jotta kirjasta Aivoblues saa kaiken irti, on oltava valmis katsomaan ihmisen toimintaa hieman uudesta näkövinkkelistä. Evoluutio eli mutaatioiden kautta tapahtuva lajin muuntuminen ja luonnonvalinta on muistettava kirjaa lukiessa.
Siitä ajasta, jonka ihminen on lajina ollut olemassa, suurimman osan se on elänyt metsästäjä-keräilijänä. Tämä aika kattaa noin ajanjakson 250 000-10 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Metsästäjä-keräilijän elinajanodote oli noin 33 vuotta.
Metsästyksen ja keräilyn jälkeen tuli maanviljelys, sitten teollinen aika ja lopulta digitaalinen aika. Nykyään ihmisen elinajanodote on jo yli 80 vuotta.
Aivot ovat kehittyneet pääosin nykyiseen muotoonsa jo silloin, kun olimme metsästäjä-keräilijöitä. Ihminen eli pienissä ryhmissä, vaelsi ravinnon perässä ja vaihtoi usein asuinpaikkaansa.
Kymmeniä tuhansia vuosia sitten ihmistä uhkasivat tartuntataudit, nälkäkuolema, murhat, verenvuoto ja synnytys.
Toimimme edelleen, kuin nälkäkuolema uhkaisi: hamuamme kaloripitoisia ruokia ja lepäämme mielellämme, etteivät kallisarvoiset kalorit menisi hukkaan.
Hauskana yksityiskohtana Anders Hansen kertoo, miten immuunipuolustus aktivoituu, kun ihminen näkee lajitoverinsa yskivän (s. 78).
Ihmislajin päämääränä on ollut selviytyä ja lisääntyä. Olemme niiden jälkeläisiä, jotka eivät ole kuolleet lapsina tartuntatauteihin tai nälkään. Olemme selviytyjien jälkeläisiä.
Olemme selviytyneet, koska aivot ovat kehittäneet mekanismeja, jotka suojelevat meitä uhilta. Jotkin nykyajan sairauksista ovatkin selviytymismekanismeja, Anders Hansen kirjoittaa.
Meidän ei kuulukaan voida hyvin, Anders Hansen lataa. Onnellisuuden tunteen tulee hänen mukaansa olla väliaikaista, sillä muuten se ei täytä tehtäväänsä.
Aivot ovat kehittyneet sellaisiksi, että ne varautuvat jatkuvasti pahimpaan. Se on pelastanut monta ihmisyksilöä.
Ongelmia syntyy, kun ahdistus ja stressi jatkuvat. Ihmisen elimistö ei ole kehittynyt kestämään stressijärjestelmän pitkittynyttä aktiivisuutta.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin, sitä parempi on ollut, mitä voimakkaampaa ahdistus on ollut. Anders Hansenin mukaan meidän pitäisi pelätä autoja kuollaksemme, sillä tieliikenteessä kuolee paljon ihmisiä. Käärmeen puremaan kuolee vain kourallinen eurooppalaisia vuodessa, mutta silti pelkäämme käärmeitä enemmän kuin autoja.
Siinä yksi esimerkki, miten aivoparat ovat hämillään nykyaikaisessa elämänmenossa.
Liikkumattomuus ja huonot ruokailutottumukset lisäävät pahoinvointia. Hyväkuntoisuus lisää henkistä hyvinvointia, sillä alkukantaisista syistä johtuen se lisää varmuutta selviämisestä (ja lisääntymisestä).
Hyväkuntoinen on pystynyt juoksemaan pakoon, voittamaan taistelun ja selviämään infektioista. Infektioita lukuun ottamatta kyse ei juurikaan ole nykyajan uhista, mutta aivomme eivät sitä tiedä. Ne elävät edelleen osin alkukodissa savannilla.
Liikunta palkitsee. Se hillitsee elimistön tulehdusta ja lisää dopamiinin ja serotoniinin pitoisuuksia. Anders Hansen kertoo, että lääkärinä hän voi määrätä liikuntareseptejä.
Roskaruoka, ympäristömyrkyt ja esimerkiksi tupakointi aiheuttavat elimistössä tulehdusta. Aivot luulevat, että meitä uhkaa infektio ja että uhka on pahimmassa tapauksessa hengenvaarallinen.
Anders Hansen muistuttaa, että masennusta ei voi aina selittää stressillä tai tulehduksella. Hän monessa kohtaa myös muistaa kertoa, ettei vähättele kenenkään mielen sairauksia. Psykiatri kehottaa tarvittaessa hakeutumaan hoidon ja terapian piiriin.
Ahdistuksella ja pahalla ololla ei ole itseisarvoa, Anders Hansen sanoo. Ne ovat olleet vuosituhansien ajan keinoja selviytyä. Nyt elämme maailmassa, jossa ihmiset kuolevat yleisimmin sydäninfarkteihin, syöpään ja aivohalvaukseen.
Ahdistus, stressi, ikävien muistojen kertaaminen päässä yhä uudestaan. Näiden kaikkien on ollut tarkoitus vain suojella meitä. Kun olemme selviytyneet ja säilyneet hengissä, olemme voineet jatkaa sukua.
Nyt tunteet, jotka saattoivat ennen pelastaa ihmisen, tuottavatkin ongelmia. Pitkittynyt stressi saattaa johtaa masennukseen.
Yhtenä mielenkiintoisena huonoa oloa tuovana asiana Anders Hansen mainitsee yksinäisyyden. Useimmista yksinäisyys tuntuu kurjalta.
Sillekin Anders Hansen antaa biologisen selityksen. Yhteisön ulkopuolelle jääminen on vuosituhansia sitten saattanut olla kuolemanvaarallista. Kukaan ei tule auttamaan yksinäistä.
Aivot ovat oppineet palkitsemaan seurallisuudesta, sillä se on lisännyt mahdollisuuksia selviytyä. Biologiselta kannalta katsottuna selviytyminen ja lisääntyminen ovat elämän ainoa tarkoitus.
Biologinen katsantokanta ei ratkaise yksittäisen ihmisen ahdistusta tai masennusta. Se saattaa kuitenkin olla vastaus kirjan alaotsikon kysymykseen: Miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin?
Sillä, että kaikki on hyvin, Anders Hansen viittaa siihen, että esimerkiksi elinvuodet ovat lisääntyneet ja talouskasvu on lähes jatkuvaa.
Kirja on hyvin evoluutio- ja biologiauskovainen, mutta ei varsinainen tieto- tai oppikirja. Tutkimuksiin ei ole suoria viittauksia, vaan kirjan lopussa on lukukohtainen lähdeluettelo.
Tutkimustulosten ohella Anders Hansen kertoo omia kokemuksiaan, vaikka yhden ihmisen kokemuksilla ei olekaan mitään painoarvoa, kun puhutaan tieteellisistä tutkimuksista.
Koko kirjan kieli ei edes ole mitenkään tieteellinen. Anders Hansen kertoo tutkimustuloksista, jotka saatiin, kun ”yli 300 000 osallistujaa käsittävien 148 tutkimuksen tulokset yhdistettiin” (s. 102).
Vasta noin 30 sivua myöhemmin hän mainitsee meta-analyysin (s. 134), jollaista hän tietenkin ensimmäisessäkin maininnassa tarkoittaa. Mutta kuten todettua, kirja ei ole lääke- tai tilastotieteen oppikirja.
Kaiken kovan biologiaan nojaavan asian ohella Anders Hansen väläyttää, että on ”alkanut epäillä, että selkä- tai polvikipu voi olla aivojen tapa muuntaa yksinäisyyden aiheuttama kipu konkreettiseksi” (s. 127)
Kirja Aivoblues raapaisee aivojen rakennetta vain pintapuolisesti, ei perehdy tarkemmin erilaisiin mielenterveyden ongelmiin eikä tarjoa kovin konkreettisia ratkaisuja.
Kirja antaa työkaluja ymmärtää omia tunteitaan ja sitä, miksi tuntee kuten tuntee. Anders Hansen kehottaa liikkumaan ja olemaan yhteydessä kanssaihmisiin.
Anders Hansen kehottaa myös rajoittamaan somen käyttöä, vaikka myöntää, ettei se ole oikotie onneen. Moni pelkää yksinäisyyttä ja ulkopuolelle jäämistä, mitä runsas sosiaalisen median käyttö ei helpota. Somessa altistumme täydellisiksi lavastetuille kuville muiden elämästä.
Olin aiemmin lukenut Anders Hansenin teoksen Aivovoimaa. Se auttoi pääsemään jyvälle ruotsalaispsykiatrin ajatuksenjuoksusta.
Aivovoimaa oli järkälemäisempi teos kuin Aivoblues, mutta myös se oli helppoa luettavaa. Aivoblues-kirja on jopa vielä enemmän kansantajuisempi.
Paksujen sivujen ja ison fontin ansiosta kirja on nopealukuinen. Ei silti kannata ahmia kirjaa yhdeltä istumalta, vaan lukemaansa kannattaa aina hieman sulatella ja pohtia.
Jos on ajatellut, että kauhukuvien maalaaminen on epänormaalia tai ikävien kokemusten nouseminen pintaan pitäisi kokonaan estää, tarjoaa Aivoblues aivan erilaisen näkökulman. Ensimmäinen on saattanut pelastaa joutumasta pedon saaliiksi ja jälkimmäinen muistuttamaan yhä uudelleen virheistä, jotka olisivat saattaneet päättää elämän.
Aivoblues-kirjan voi lukea yksittäisenä teoksena ilman, että tutustuu Anders Hansenin aikaisempaan tuotantoon.
Se sopii luettavaksi henkilöille, jotka ehkä miettivät itsekin, miksi kaiken yltäkylläisyyden keskellä on niin paljon henkistä pahoinvointia.
Heille, jotka ovat kokeneet elämässään paljon vastoinkäymisiä ja traumaattisia kokemuksia, eivät kehotukset lähteä lenkille tuo mitään apua. Anders Hansen ei sitä väitäkään. Hän puhuu ensi sijassa lievemmistä mielenterveyden ongelmista.
Toisaalta on huomionarvoista, että Anders Hansenin mukaan vakavien mielenterveysongelmien kuten skitsofrenian esiintyminen ei ole yleistynyt. ADHD:n ja autismin yleistymistä hän perustelee sillä, että nykyään ne diagnosoidaan helpommin ja yleisemmin.
Anders Hansen myöntää, että biologinen näkökulma johtaa helposti niin sanottuun kohtalovaistoon. Geenien ja välittäjäaineiden painottaminen masennuksen synnyssä saa sen näyttämään vääjäämättömältä. Kohtaloonsa ei tarvitse alistua, sillä geenit eivät määrää kaikkea, mitä ihmisen elämässä tapahtuu.
Oma ajatukseni ihmisestä on muutakin kuin pelkkää biologiaa. Ajattelen ihmisen olevan jossain määrin myös henkinen olento, mutta en todellakaan kiistä biologisten tekijöiden merkitystä.
Viimeistään silloin, kun sain lapsia, opin, miten kehoni toimii juuri niin kuin sen pitää ilman, että tietoisesti teen mitään. Se on pitkän evoluution tulos, ja olen itsekin heidän jälkeläisensä, jotka ovat selvinneet. Me kaikki olemme.
Nyt jo 11 vuotta kestänyt juoksuharrastus on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että liikunta todellakin tuo hyvää oloa. Lisäksi se kasvattaa luottamusta omiin kykyihin, minkä myös Anders Hansen kirjassaan mainitsee.
Olin oivallista maaperää kirjan esittämille ajatuksille. Samalla tiedostan, että evoluution näkökulma on vain yksi mahdollinen selitys huonosti voimisen lisääntymiselle.
Kirjaan kannattaa tarttua, jos on valmis myöntämään aivojensa olevan kivikaudelta, vaikka muuta luulee. Silloin luvassa on osin hulvattomia ja osin onnettomia oivalluksia.
Lue täältä arvioni kirjasta Aivovoimaa.
LENKILLÄ 