Parhaat kirjat osuvat käsiin usein sattumalta. Kun on lukenut vaikuttavan teoksen ja sulkenut takakannen, katsoo edessään olevia niteitä ihmetyksen vallassa. Kirja on eloton kasa paperia, joka voi viedä toiselle puolelle maapalloa, toisenlaiseen ympäristöön ja muiden ihmisten nahkoihin. Siinä on kirjan ihmeellisyys. Lukemaansa kirjaa saattaa katsoa hätääntyneenä: mitä olisikaan menettänyt, jos ei olisi alkanut lukea juuri tuota kyseistä tarinaa?
Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi 2014, 807 sivua) on sveitsiläiskirjailija Joël Dickerin alun perin vuonna 2012 ilmestynyt teos. Se sijoittuu Yhdysvaltain itärannikolle pieneen Auroran kaupunkiin. Loppukesästä 1975 kaupungista katosi jäljettömiin 15-vuotias nuori nainen Nola Kellergan. Yli 30 vuotta myöhemmin Nolan ruumis löytyy ja alkaa ennennäkemätön liikehdintä. Kaikki haluavat tietää, kuka on vastuussa Nolan kuolemasta.
Kirjan päähenkilö on kolmekymppinen kirjailija Marcus Goldman, joka yhden menestysromaanin julkaistuaan ei tahdo päästä uudestaan kirjoittamisen vauhtiin. Lääkkeeksi hän kokeilee palata vanhalle opiskelupaikkakunnalleen. Hänen entinen kirjallisuudenopettajansa Harry Quebert asuu Aurorassa, ja Marcus päätyy tämän luokse asumaan.
Marcus on aina ihaillut opettajaansa. Heille on jo aikaisemmin muodostunut isä–poika-suhde. Kun Harrystä tulee pääepäilty Nolan murhan tutkintojen edetessä, Marcus ei hylkää suojelijaansa ja mentoriaan.
Pikkukaupungista ei puutu värikästä väkeä. Dinerin omistaja Tamara Quinn ja hänen puolisonsa Robert sekä heidän tyttärensä Jenny ovat keskeisiä hahmoja. Paikallispoliisit, seurakunnan pastori ja rahakas liikemies, jolla on kytköksiä Auroraan, tulevat myös kirjaa lukiessa tutuiksi. Pikkukaupungin ihmiset tietävät toistensa asiat, mutta salaisuuksiakin löytyy – jopa perheiden sisältä.
Nolan katoamiseen ja kuolemaan tuntuu liittyvän epäilyttävän paljon ratkaisemattomia asioita ja kysymyksiä ilman vastauksia. Marcus Goldman uskoo, kun Harry Quebert vannoo syyttömyyttään. Marcus alkaa tehdä omia tutkimuksiaan ja saa pian paikkakunnalla maineen kirjailijana, joka kyselee paljon.
Tarinan edetessä ovia avautuu ja sulkeutuu Marcuksen nenän edestä. Hän ei voi jättää tutkimuksiaan kesken, vaikka kustantaja New Yorkista kärkkyy uutta romaanikäsikirjoitusta. Mitä kovaäänisemmin häneltä vaaditaan seuraavaa menestysromaania, sitä syvemmälle hän uppoutuu oman elämänsä murhamysteeriin. Vähintään yhtä hanakasti Marcuksen äiti soittelee perään ja penää, miksi tämä ei jo asetu ja mene naimisiin jonkun mukavan tytön kanssa.
Totuus Harry Quebertin tapauksesta etenee kahdessa aikatasossa. Takaumat vievät kesään 1975 ja Nolan viimeisiin viikkoihin ja päiviin. Nykyajassa eletään vuotta 2008, jolloin Yhdysvalloissa oli presidentinvaalit ja demokraatti Barak Obama nousemassa liittovaltion johtoon, kaksoistornit olivat sortuneet ja maa kävi sotaa Irakissa. Vuonna 1975 elettiin vielä toisenlaisessa todellisuudessa. Huikentelevaisen Tamara Quinnin pahin pelko oli, että tytär Jenny nai jonkun tummaihoisen tai sosialistin.
Tarina liikkuu ketterästi kahden eri vuosikymmenen välillä. Minäkertoja on Marcus Goldman, mutta muiden kohdalla kertoja on kaikkitietävä. Näin ollen lukija tietää hieman enemmän kuin päähenkilö Marcus. Kirjan keskeisten henkilöiden määrä on pieni, joten ratkaisut rakenteen ja kertojien suhteen toimivat. Lukijan on helppo siirtyä ajasta ja henkilöstä toiseen.
Kirjassa leikitellään myös samankaltaisuuksien ja vastakohtien kanssa. Kirjoittaja ei pelkää alleviivata niitä, minkä vuoksi vastakkainasettelut ja yhtäläisyydet ihmisten kesken tulevat selvästi tekstistä esiin. Marcus Goldmanin ja hänen oppi-isänsä Harry Quebertin elämänpolut ovat toistensa kaltaiset. Kirjan kolme keskeistä äitihahmoa poikkeavat paljon toisistaan.
Murhamysteerin ratkomisen ohella kirjassa pohditaan kirjoittamista ja etenkin sen vaikeutta ja romaanin kirjoittamiseen liittyviä haasteita. Marcus hylkää kustantajansa kehotuksen käyttää haamukirjoittajaa, vaikka hänelle on tulossa tulenpalava kiire käsikirjoituksensa kanssa. Marcus haluaa olla kuin Harry, jota parempaa kirjailijaa hän ei voi kuvitella. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää. Toisaalta valkoisiin valheisiin turvautumisen ei pitäisi tulla yllätyksenä Marcukselle, sillä tämä on itsekin aikoinaan tarkoitushakuisesti antanut itsestään erilaisen kuvan kuin millainen oikeasti on.
Huonossa kirjassa voisi olla lause ”Tamara Quinn on pyrkyri, joka halveksuu miestään” tai lause ”ylikonstaapeli Gahalowood saa keskustelukumppaninsa tuntemaan itsensä ääliöksi”. Koska Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvä kirja, lukija itse tekee päätelmät sen perusteella, mitä kirjailija on henkilöhahmot laittanut kirjan sivuilla tekemään ja sanomaan. Herkullisimpia ovat kohtaukset, joissa henkilöiden toiminta lyö hieman ”yli”. Muutaman kerran sain nauraa ääneen. Dialogi on kirjassa loistavaa.
Tarina tiivistyy ja jännitys nousee loppua kohti. Jos kirja siihen asti on ollut lähes hyväntuulinen ja leppoisa, lopussa tarina keskittyy enemmän Nolan murhaan. Lopussa oli paljon käänteitä kunnon dekkarin tyyliin. Jännityskirjallisuus ei ole ominta lajiani, mutta olihan minun luettava kirja loppuun ja selvitettävä, kuka Nolan murhasi.
Samalla kun Marcus syventyy Harry Quebertin tapaukseen, hän etsii ratkaisua omaan kirjaprojektiinsa. Se löytyy lopulta läheltä ja nivoo yhä tiukemmin yhteen hänen ja Harry Quebertin elämät. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja kirjassa ja tarina tarinassa, mikä erottaa sen tavanomaisesta dekkarista. Kirjassa pohditaan kirjoittamista ja sitä, mistä löytyy rohkeus kirjoittaa. Juoksijana panin merkille, että molemmat tarinan kirjailijoista eli Marcus Goldman ja Harry Quebert harrastavat juoksemista. He pitävät erityisesti aamulenkeistä. Tarinassa nähdään yhtäläisyyksiä kirjoittamisen ja juoksemisen välillä.
”Joskus iskee epäusko. Se on ihan normaalia. Sanoin, että kirjoittamista voi verrata nyrkkeilyyn, mutta sitä voi verrata juoksemiseenkin. Sitä varten minä patistan sinua yhtenään panemaan tossua toisen eteen: jos sinulla on sisua juosta pitkää matkaa sateessa ja kylmässä, jos jaksat sinnitellä maaliin saakka, tiristää viimeisetkin voimasi, heittäytyä mukaan täysillä ja sitten saavutat tavoitteesi, kykenet kirjoittamaankin. Älä anna väsymyksen äläkä pelon tulla tielle. Käytä niitä hyväksesi.” (s. 737)
En juurikaan lue dekkareita, mutta Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli mieluisa yllätys. Murha ja sen selvittäminen vievät tarinaa eteenpäin, mutta huomio on monessa muussakin asiassa: pikkukaupungin elämässä, traagisissa elämänkohtaloissa, rakkaudessa, ihmisten hassuissa tavoissa ja heidän suhtautumisessaan muihin. Varsin amerikkalainen ja valkoinen ympäristö on hedelmällinen alusta rasismille, jonka alleviivaaminen on ollut varmasti kirjailijalle tietoinen valinta. Muukalaispelko on joillain kirjan henkilöillä niin vahvaa, että he näyttävät lukijan silmissä naurettavilta.
Suosittelen kirjaa lukijalle, joka haluaa uppoutua hyvään tarinaan. Kirja on juuri sellainen, jota ei malttaisi laskea käsistään ja jonka henkilöitä tulee ikävä, kun se päättyy. Uskon, että kirja toimii hyvin myös äänikirjana, sillä kerronta on runsasta ja toimiva dialogi yksi sen parhaita ominaisuuksia.
Vaikka jouduin omalta osaltani jo laskemaan kirjan käsistä, tarina jatkuu. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kustantaja Tammen mukaan osa Marcus Goldman -sarjaa. Siitä on vuonna 2016 suomeksi ilmestynyt teos Baltimoren sukuhaaran tragedia ja vuonna 2023 Alaska Sandersin tapaus. On aina mukavaa, kun löytää kirjailijan, jonka tyylistä pitää. Aion ehdottomasti lukea myös muut osat. Paljon hyvää luettavaa on siis tiedossa!
LENKILLÄ 