Konserttisalin etummaiset rivit olivat täynnä. Istuin niistä kolmannella ja näin huonosti. Penkkirivit alkoivat nousta vasta takaani. Haistoin sitäkin tarkemmin. Jonkun olemuksesta lemahti hometalo ja toisen vartalosta makea parfyymi. Kun bändi soitti rakkauslaulujaan, mietin, tunnistanko parfyymin. Ehkä se oli Giorgio Armania. Konsertin puolivälissä jotkut jo nousivat penkeiltään seisomaan ja tanssimaan. Ajattelin, että voihan kyseessä olla yksi ja sama ihminen, jolla on kotonaan sisäilmaongelma ja mieltymys kalliisiin tuoksuihin.
Nautin myös musiikista. Tietenkin. Mieleni vain on sellainen, että se askartelee epäolennaisuuksien kanssa ja vaeltaa sivukujilla. Ihmisellä on monta aistia, eikä niitä voi säätää katkaisimesta pois päältä samaan tapaan kuin konserttisalista voi himmentää valot. Siinä missä haistoin, näin ja kuulin, tunsin myös ihmisten innostuksen töminänä lattiassa. Penkki, jolla istuin, vavahteli allani. Se oli kiinni muissa saman rivin penkeissä, ja tunsin liikkeen, kun muut huojuivat istuimillaan.
Olin kiirehtinyt alkuillan konserttiin lähes suoraan työpäivän päätteeksi. Ovet konserttiin, baaritiskille ja muihin mahdollisuuksin olivat auenneet jo tuntia ennen konsertin alkua, mutta en minä sellaisiin ehtinyt. Olin laittanut perheelle ruoan ja selaillut vähän aikaa tietokoneelta hotellien Black Friday -tarjouksia. Kun ehdin paikan päälle, annoin takkini narikkaan ja kävelin suoraan saliin. Etsin paikkani riviltä kolme. Mukana ollut mieheni istui viereeni. Konsertti ei maistunut miltään, vaikka hyvä olikin.
Ihminen kaipaa monenlaisia elämyksiä. Aiemmin sinä päivänä etsimäni hotellitarjoukset avautuivat monille välilehdille, mutta en ollut vain ikkunaostoksilla. Etsin majapaikkaa tositarkoituksella. Aiemmin tällä viikolla ilmoittauduin kevätmaratonille. Se juostaan Amstelveenissä Alankomaissa maaliskuussa 2026. Sinne pitää lentää ja siellä on yövyttävä hotellissa. Vanhin lapseni muutti loppukesästä Amsterdamiin, jossa hän aloitti yliopisto-opinnot. En voi yöpyä hänen luonaan ylioppilaskylässä, vaan on löydettävä hotelli tai muu vastaava majoitus.
Minulla on lippu maratonille ja kunto puolimaratonille. Yhtälöstä puuttuu muutakin kuin lennot ja majoitus. On aloitettava harjoittelu. Maratonit ovat minulle paljon sisältöä elämään tuovia asioita. Harjoittelu rytmittää arkea samaan tapaan kuin rumpalin kapula naputtaa kireäksi jännitettyä kalvoa. En aina noudata juoksuohjelmaani, mutta se antaa rytmin. Marraskuun ankeus, joulukuun pimeys ja tammikuun loputtomilta tuntuvat päivät ovat helpompia kestää, kun joku lyö tahtia. Lisäksi on aina mukavaa, kun on jotain, mitä odottaa.
Kun valitsin tietokoneeni ääressä juoksutapahtumassa juoksemaani matkaa, oli tarjolla muutakin kuin maraton. Kuten yleensä, Amstelveenissä voi juosta puolimaratonin, kymmenen kilometriä tai viisi kilometriä. Miksi aina maraton, kysyn itseltäni tietäen jo vastauksen. Vähempi ei riitä. Jaksan juosta puolimaratonin milloin vain, mutta maratonin eteen joudun tekemään töitä. Rumpu jyskyttää sitä kovaäänisemmin, mitä lähemmäs juoksutapahtuma tulee. Juoksuohjelma on jaettu viikkoihin ja viikot on jaettu päiviin ja sinne on viskelty tempojuoksuja, pitkiksiä ja juoksijan koossa pitäviä lihaskuntoharjoituksia. Sydän hakkaa rinnassa.
Se, että lähden juoksemaan ensimmäistä ulkomaan maratoniani, on jonkinlaisen manifestoinnin tulos. Olen haaveillut siitä pitkään, ja sanonut unelmani ääneen. En tosin tiennyt, että haave materialisoituisi juuri nyt ja tässä muodossa. Kun lapseni ilmoitti lähtevänsä Amsterdamiin, osasin ajatella siellä järjestettävistä juoksutapahtumista vain Amsterdamin maratonia. Se on tapahtuma, jossa tänäkin vuonna juoksi 45 000 ihmistä. Sellainen määrä ihmisiä täyttäisi lähes koko Helsingin Olympiastadionin. Päädyin pienempään tapahtumaan suurkaupungin laitamille. Tykkään katsella maailmaa ulkokehältä, kiertää reunoilla ja hakea merkitystä.
Tulossa on 11. maratonini, joten harjoittelu- ja juoksumielessä en ole uuden edessä. Päinvastoin, sillä olen tuskaisen tietoinen siitä, mitä on tulossa. Olen toki kymmenen vuotta vanhempi kuin silloin, kun huhtikuussa 2016 juoksin ensimmäisen maratonini. Nuorempi keho kesti nuoremman ihmisen hölmöilyt, kuten on asian laita niin monessa muussakin asiassa. Oli ikä numeroissa sitten mitä tahansa, maratonin pituus on pysynyt 42,2 kilometrissä. Sille on jälleen totutettava jalat, pää ja kaikki siltä väliltä. Jokainen matka maratonille on lopulta erilainen. Tästä matkasta tulee erityinen.
LENKILLÄ 