Laitoin sunnuntaiaamupäivänä merinovillaisen pipon päähäni ja itse tekemäni villasäärystimet nilkkoihini. Päälläni oli talvijuoksuasu ja jalassani nastalenkkarit. Koska olin lähdössä pitkälle lenkille, köytin ylävartaloni ympäri vielä juomaliivin. Sujautin liivin taskuihin kaksi energiageeliä ja lötköpullollisen lämmintä vettä – kokeneemmilta oppimani kikka, jonka ansiosta lötköpullon suuosa ei jäädy pakkasella umpeen.
Astuin ulos ovesta ja varoin, etten rei’itä kynnystä nastalenkkareillani. Terassilla oli lumikerros, joka suojasi laudoitusta nastoiltani. Näin naapurin kadun toisella puolella sukset jalassaan. Heilautin hänelle kättäni. Olin juuri edellisiltana ollut itse hiihtämässä ja hiihtänyt metsän reunasta kotiovelle asti. Aivan kirjaimellisesti samalle terassille, jota pitkin äsken astelin pihamaalle ja siitä kadulle.
Olin sopinut juoksulenkin kahden juoksukaverini kanssa. Treffipaikalle oli kotoani muutama kilometri matkaa. Juoksin ulkoilureiteille ilmestyneiden hiihtolatujen ja pian latuja täynnä olevien peltojen vieressä. Sunnuntaiaamupäivänä vastaani tuli enemmän hiihtäjiä kuin muita ulkoilijoita. Näin laduilla perheitä, vanhoja ihmisiä verkkareissaan, jotka olivat nähneet useampia talvia kuin minä, sunnuntaihiihtelijöitä ja ihmisiä vauhdikkaissa laseissa ja aerodynaamisissa asuissa. Tuntui lähes väärältä juosta.
Tapasin juoksukaverini sovitussa paikassa. Lähdimme etenemään kolmen juoksijan rintamassa, enkä enää ollut orpo juoksija hiihtäjien seassa. Kiersimme pienen Gallträskin järven Kauniaisissa ja keräsimme kilometrejä Kilossa ja Leppävaarassa. Juoksin kahden tunnin pitkän lenkin, jolle kertyi mittaa noin 18 kilometriä. Oli mukava juosta. Syksyllä oireillut vasen reisi ei tullut lenkistä kipeäksi.
Juoksen läpi kesät ja talvet. Se ei ole kiinni muusta kuin oikeanlaisista varusteista ja vähän asenteesta. Silti valkoisena lumessa hohtavat urat houkuttavat aika ajoin vaihtamaan nastalenkkarit monoihin sekä suksiin ja sauvoihin. Kävin viikonlopun pitkää lenkkiä edeltävänä iltana ensimmäistä kertaa tänä talvena hiihtämässä. Se oli kerrasta taas menoa. Hiihtohulluus iski. Ei ihme, että tunsin sunnuntaina lenkkareissani olevani vähintään maanpetturi.
Ensimmäinen hiihtolenkkini oli maltillinen kuuden kilometrin tunnustelu. Tuntui, että juurihan viime talvena laskin samoja mäennyppylöitä ja katselin männynrunkojen välistä kajastavia kaupungin valoja. Kun aloin ynnätä kuukausia, totesin, että viime hiihtokausi päättyi vasta maaliskuussa. Maaliskuun alussa sairastin korona, mutta siitä selvittyäni menin heti hiihtämään. Lunta oli silloin vielä runsaasti. Ei ihme, että hiihto (sukset!) luisti vanhasta muistista.
Hiihdän perinteisellä tyylillä jo useamman vuoden vanhoilla nanogrip-pitopohjasuksilla. Sen lisäksi, että pääsen laduille kotikadun päästä ja tällä hetkellä jopa suoraan kotiovelta, ovat varusteeni tutut ja turvalliset. Hiihtämään on helppo lähteä. Pitopohjasukset ovat vaivattomat, koske ne eivät tarvitse voitelua. Ne pitää ainoastaan muistaa ottaa lämpöisestä varastosta viilenemään ulkoilmaan ennen hiihtämään lähtemistä, ettei lumi tartu pohjaan kiinni.
Talvi 2019/2020 oli Etelä-Suomessa täysin lumeton. En päässyt hiihtämään koko talvena. Viimeisenä naulana arkkuun jouduimme koronapandemian vuoksi perumaan maaliskuun hiihtoloman Lappiin. Siellä olen monena vuonna saanut hiihtää rauhallisissa tunturimaisemissa. Kevään 2020 matka peruuntui lähtöä edeltävänä iltana. Vietin loman kotona ja pesin muun muassa ikkunat. Tuli sekin tehtyä.
Talvi 2020/2021 hyvitti menetetyn hiihtokilometrit korkojen kera. Sisäliikuntapaikat olivat kiinni, enkä uskaltanut jäljellä oleviin avonaisiin paikkoihin mennä. Hiihdin pitkiä lenkkejä metsissä ja järven jäillä sekä sykettä nostattavia intervalliharjoituksia mäkisessä maastossa. Seuraavana kesänä paransin kymmenen kilometrin (uusi ennätys 48:00 min), puolimaratonin (1:46 h) ja maratonin aikaani (3:58 h).
Oman kokemukseni mukaan hiihtämällä voi korvata osan talvikauden juoksuharjoituksista. Pieniasteinen hiihtohulluus ja latujen vastustamaton vetovoima eivät haittaa. Olen täällä blogissa ja muualla sosiaalisen median tileilläni kertonut, että aion juosta keväällä seuraavan maratonini. En harjoittele siksi, että olen sanonut tavoitteeni ääneen. Harjoittelen, koska pidän tunteesta, joka tulee rasittavista harjoituksista, itsensä haastamisesta ja siitä, kun vihdoin huomaa kehityksen.
Kaikki kunnia liikunnan harrastamiselle ihan vain omaksi iloksi ja muuten vain, mutta haluan enemmän. Tavoitteellisuus vaatii johdonmukaista tekemistä ja kääntäen tavoite saa harjoittelemaan johdonmukaisesti.
Parin vuoden takainen kokemus osoitti, että hiihtäminen talvella ei pilaa tulevaa juoksukautta. Hiihtäminen – varsinkin harrastamani perinteinen hiihtotyyli – on kevyempää kuin juokseminen. Sen vuoksi pitkien lenkkien on oltava ajallisesti selvästi pidempiä kuin vastaavien juoksulenkkien. Tavoittelen tuplapituutta, mutta käytännössä kerroin on usein 1,5. Hiihtäminen mäkisessä maastossa puolestaan nostaa sykettä ja parantaa hapenottokykyä.
Käytännössä tulen varmaakin tänä talvena korvaamaan osan arkipäivien peruskestävyyslenkeistä hiihdolla. Pitkät lenkit ja vauhtikestävyysharjoitukset juosten ovat maratonharjoittelun kulmakiviä, joita ei kokonaan voi korvata muulla lajilla. Toisaalta hiihtäminen nostaa kuntoa, mutta ei rasita jalkoja samalla tavalla kuin juoksu, koska siinä ei tule iskutusta. Lumisilla ja jäisillä teillä juokseminen usein kova- ja jäykkäpohjaisissa nastalenkkareissa on jaloille vaativaa.
Väitän, että hiihtäessä pääsee lähemmäs luontoa kuin juostessa, ja se tekee hiihtämisestä niin koukuttavaa ja ihanaa. Kunnon vauhdin saatuaan voi vain antaa suksien liukua pitkin lumen pintaa. Suksilla voi mennä metsään pellolle järven jäälle. Talven hiihtolenkkieni kohokohta on jo monta vuotta ollut mennä hiihtäen Espoon Pitkäjärvelle.
Miinuksena mainitsen kaatumisen. En ole koskaan oikein pahasti kaatunut, vaikka joskus on ollut raapaleita poskessa asti ja häntäluu hellänä. Väitän, että tunsin syyskuun maratonilla vielä kipua häntäluussani, jonka satutin viime joulun alla. Muuten se ei ole kuukausiin enää vaivannut. Ladulla saa olla varovainen, mutta liikaa ei kannata pelätä, ettei hauskuus jää sen vuoksi kokematta.
Sanotaan, että sydän ei tiedä, millä sitä rasitetaan. Siinä on varmasti totuuden siemen. Joskus sitten toukokuussa maratonilla huomaan kyllä, mitä olen talven aikana tehnyt vai olenko jättänyt tekemättä. Tärkeintä on mennä ja tehdä, sillä liike lisää liikettä. Ja tekemättömyys tekemättömyyttä, sillä mitä pidempään on paikoillaan, sitä vaikeampaa siitä on lähteä liikkeelle. Lenkkarit tai monot, molempia aion kuluttaa tänä talvena. Iloitsen mahdollisuudesta valita molemmat.
LENKILLÄ 