Aamulla kylpyhuoneen peilistä katsoivat takaisin kasvot, joissa ei ollut kaikki aivan paikallaan. Ne näyttivät siltä, kuin tekoäly olisi luonut kuvan minusta, mutta generoinnissa olisi mennyt jotain pikkuisen pieleen. Ei niin graavisti kuin julkimoista vahakabinetteihin tehdyissä nukeissa tai niin paljon, ettei läppärini kasvontunnistus olisi tunnistanut ja avannut näytön lukitusta. Ihmissilmä on ruudun yläreunassa mustana tuijottavaa linssiä tarkempi.
Joko naamassani oli tapahtunut jotain tai en nähnyt kunnolla. Vastaus kuuluu: molempia. Olen tänä vuonna ostanut ensimmäiset lukulasit, jotka roikkuvat nenäni päällä yhä useammin. Ne auttavat minua työpäivän aikana, kirjan lukemisessa ja kännykän selaamisessa. Aamulla en ollut vielä ottanut niitä käyttöön. En siitä huolimatta, että olen ostanut edullisia markettilaseja jo kolmet. Olen epäjärjestelmällinen ihminen, jolla on tavarat aina hukassa. Mutta se on eri aihe ja perustavaa laatua oleva valuvika. Ei esteettinen virhe, josta nyt puhun.
Ehkä kasvonpiirteissäni oli tapahtunut jotain? Paikansin virheen silmiini. Silmäluomeni olivat hieman turvonneet – toinen enemmän kuin toinen, ja se sai silmäni näyttämään pienemmiltä. Efektin saamiseksi oli riittänyt myöhään syöty iltapala, jossa oli liikaa suolaa ja sokeria. Paheitani olivat olleet eineskarjalanpiirakat, munavoi, ja karamellinen maitosuklaa, jossa oli ”hippusellinen merisuolaa”. Nyt se kaikki näkyi naamasta, ja vieläpä sekin, kummalla kyljellä olin yöni nukkunut syntisen mässäilyni jälkeen. Tähän on tultu.
Työssäni näen paljon ihmisten henkilötunnuksia. Sen kai voin tässä kertoa liikaa mitään paljastamatta. Kaikilla meillä on sellainen. Toisilla syntymäaikaa ja loppuosaa yhdistää viiva ja toisilla A. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia alkoi tupsahdella maailmaan vuosituhannen vaihteen jälkeen. Heidän henkilötunnuksensa muistuttavat välillä binäärilukuja: pelkkiä ykkösiä ja nollia ja välillä joku kolmonen tai nelonen. Ne ovat juuri ja juuri uskottavia henkilötunnuksia.
Vaikka joudun silmät ja suu soikeina tuijottelemaan aamuista peilikuvaani ja ihmettelemään, mitä tapahtui, en ole pelkkä nolla. On minulla ainakin kunnon henkilötunnus, vaikka joudun odottelemaan, että kasvojeni pöhötys ja ylimääräinen neste valuvat painovoiman seurauksena kehossani alaspäin. Päivän päätteeksi päästäni lähtenyt neste on valunut alas, ottanut kavereita mukaansa matkalta ja pakottaa seuraavaksi jaloissa. Kun riisun illalla sukat, jää niistä jälki nilkkoihin.
Vuosituhannen alussa, kun ykkös- ja kakkosihmiset parkaisivat ensimmäisen kerran, tanssin klubien lattioilla, jotka täyttyivät muiden kaltaisteni lisäksi lasinsiruista ja tahmasta. Ilma oli sakeana tupakansavua ja tuoksuja, jotka häviävät nykypäivän tyylikkäille parfyymeille. Kun asetuin aloilleni ja luulin olevani aikuinen, joku vetäisi itsevarmuuteni alta maton ja totesi holhoavasti, miten ”80-luvulla syntyneetkin ovat ihmisiä”. Olen syntynyt vuonna 1980. Nyt huomaan, että teen samaa, kun arvostelen ihmisiä heidän henkilötunnustensa perusteella.
Koskaan ei ole minnekään juuri sopiva. Sitä on liian vanha tai nuori tai jotain. Liian hiljainen tai liian äänekäs. Olen saanut kuulla olevani kumpaakin, mikä kertoo enemmän ympäröivistä normeista kuin minusta. Koska muiden asettamia vaatimuksia on vaikea täyttää, pitäisi riittää ainakin itselleen. Sekin on välillä vaikeaa, kun ei kaikkina aamuina tunnista omaa peilikuvaansa. Mielessään sitä on kaksikymppinen klubbailija ja keholtaan 45-vuotias, jonka naamasta näkyy edellispäivän ruokavalio. Ei ole tarvinnut nukahtaa pikaruokakääreiden ja puoliksi syötyjen ranskalaisten perunoiden kanssa sänkyyn. Vihjeet ovat hienovaraisia, mutta silmin nähtäviä.
45-vuotiaana jokainen terve vuosi lisää on lahja. Numerot tai nuutunut naama eivät haittaa, jos voi katsoa eteenpäin; ei omaa peilikuvaansa tai muiden kuvia sosiaalisesta mediasta vaan toiveikkaana tulevaan. Kasvokuvilla saa sosiaalisessa mediassa näkyvyyttä ja tykkäyksiä, mutta se mittaa vain sitä, miten täyttää muiden asettamat normit – ensisijassa algoritmin, joka on kasvoton ja eloton olento, mutta meille niin tärkeäksi tullut. Se on tekoälyä, joka vääristelee totuutta ja jonka päätelmät menevät välillä pieleen. Yllättävää tosin, että läppärini kasvojentunnistus ei hämäänny silmälaseistani vaan hyväksyy ne muitta mutkitta. Minulla on vielä vähän totuttelemista.
LENKILLÄ 