Loukkasin tapaninpäivänä varpaani, minkä vuoksi en ole voinut juosta yli viikkoon. Siitä huolimatta kuntoni nousee. Ainakin, jos on urheilukelloani uskominen. Miten tämä on mahdollista?
En voi täysin luottaa urheilukellooni, kun se ilmoittaa, että olen siirtynyt viimeisen viikon aikana tuottavan harjoittelun alueelle. Toisaalta olen käyttänyt samaa kelloa neljä vuotta, eikä se turhaan yleensä ole kehunut.
Pikkuvarpaan viereinen varvas vasemmassa jalassani on saattanut jopa murtua. En tiedä. En ole käynyt näyttämässä sitä lääkärissä. Olen teipannut varpaan viereiseen varpaaseen kiinni.
Olen liikkunut sen verran kuin olen voinut. Sisällä ilman kenkiä kävellessä varvas ei enää paljon haittaa, mutta kengät jalassa en voi kävellä kuin aivan pakolliset siirtymiset. Näihin luetaan muun muassa kuntosalille ja uimahallille meneminen.
Juokseminen ei nyt tule kyseeseen, mutta juoksemisen puutteessa olen räpiköinyt niin, että viikossa kuntoni on kasvanut.
Ensimmäinen räpiköinti on uimista. En ole kummoinenkaan uimari, mutta menin heti varpaani loukkaamista seuraavana päivänä uimahalliin. Juoksukunto auttaa jaksamaan myös altaassa ja toivottavasti sama toisinpäin.
Uin rauhallisella tahdilla ja polskin 25 metrin allasta päästä toiseen tunnin ajan. Yhteensä 60 kertaa, mistä kertyi 1 500 metriä.
Liikkumaan tottunut minäni ei jättänyt sitä siihen. Tapaninpäivän jälkeen olen käynyt uimassa neljästi. Joka kerta olen uinut noin tunnin ajan.
Niinä päivinä, kun en ole käynyt uimassa, olen hypännyt pyörän selkään kuntosalin sisäpyöräilytunnilla. Niitä treenejä on ehtinyt kertyä kolme.
Klossikengät, jotka saan kiinni lukkopolkimiin, ovat mahdollistaneet pyöräilyn, vaikka yksi varvas onkin poissa pelistä.
Ostin pyöräilykengät jo kymmenen vuotta sitten, kun hankin itselleni pyörän, jossa on lukkopolkimet. Kengät ovat jääneet vähemmälle käytölle kuin pyörä. Niinpä ne ovat edelleen kuin pakasta vedetyt.
Olen joulun aikaan pari viikkoa lomalla, joten kaikkeen tällaiseen on ollut aikaa. Sekä uidessa että pyöräillessä aktiivinen tekeminen on kestänyt noin tunnin. Treenit ovat olleet lyhytkestoisia verrattuna siihen, millaisia lenkkejä varsinkin maratonille harjoitellessani juoksen.
Sepä tässä onkin ongelma. Lähes jokapäiväinen harjoittelu ja intervallitreenit pyörällä ovat olleet sen verran rasittavia, että urheilukelloni katsoo kuntoni olevan noususuunnassa. Näin se varmaan onkin.
Tilanne on parempi kuin jos olisin sairaana, enkä voisi tehdä mitään. Osin minua on jopa huvittanut tilanne, että loukkaan itseni ja sen seurauksena kuntoni kasvaa.
Maratonia ajatellen se on vääränlaista kuntoa. Kestävyyskunto, jota maratonilla tarvitaan, ei nouse, kun pyörän selässä sykkeeni nousee niin korkealle, että hengitykseni muuttuu äänekkääksi.
Maratonilla joudun huohottamaan vain viimeisten satojen metrien aikana. Muutoin sykkeeni pysyy sellaisissa lukemissa, että pystyn vielä puhumaan.
Toivon, että pääsen mahdollisimman pian taas juoksemaan pitkiä rauhallisia lenkkejä. Useamman tunnin sisäpyöräily tuntuu todella tylsältä ajatukselta, enkä viihdy uima-altaassa tuntia pidempään.
Maratonjuoksijalla harjoittelu on suurimmaksi osaksi matalatehoista. Se on aliarvostettua läpsyttelyä, joka on ratkaiseva tekijä siinä, että voi alittaa neljä tuntia maratonilla. Niin se vain on.
Vauhtikestävyysharjoittelu on yksi maratonharjoittelun kulmakivi, mutta vain yksi. Pitkät rauhalliset lenkit ovat perusta, jonka päälle muuta kuntoa on hyvä rakentaa. Maratonilla jalkojen, pään ja vatsan on kestettävä vielä tunnin ja kahden jälkeen.
Tunnin pyrähdykset ovat aivan hyväksyttäviä, jos haluaa olla tunnin pyrähtelijä. Minä haluan olla neljän tunnin läpsyttelijä. Siksi en iloitse, vaikka urheilukelloni imartelee minua.
Luulin, että kymmenen vuotta kestänyt maratonjuoksun harrastaminen ja vielä pidempään kestänyt juoksuharrastus olisivat opettaneet kärsivällisemmäksi, mutta huonolta näyttää.
Yli viikon kestänyt juoksutauko on saanut minut levottomaksi. Neljäntenä päivänä varpaani satuttamisesta olin jo ilmoittautunut vapaauinnin alkeet -kurssille. Se alkaa ensi viikolla.
Ymmärrän, miten ihmiset saavat itsensä ylikuntoon. Jos jatkaisin tätä rataa muutaman viikon, olisin itsekin siellä. Kovatehoisissa treeneissä tosiaan tuntee tekevänsä jotain, kun hiki virtaa ja puuskututtaa. Sitten vielä urheilukello tsemppaa, että ”jatka samaa rataa”.
Matalatehoinen harjoittelu tuntuu siltä, kuin ei mitään oikein tekisikään. Sitten jaksan juosta kaksi tai kolme tuntia, ja muut kyselevät, miten sen teen. No, läpsyttelemällä päivästä toiseen.
Huhkiminen ei ole se, mitä kaipaan. On tietenkin ollut hienoa pystyä liikkumaan ja haastamaan itseään ihan uudellakin tapaa. Lisäksi nyt tuli ilmoittauduttua uimakurssille, mitä olen suunnitellut vuosikausia. Siihen tarvittiin lopulta vain yksi epäonninen varpaanisku sohvanjalkaan.
Toivon, että tilapäinen häiriö ja välipysähdys matkalla maratonille on lyhyt. Seuraava maratonini on 15.3.2026 Amstelveenissä Hollannissa. Hypyt altaaseen ja pyörän selkään ovat olleet mukavaa vaihtelua, mutta juoksua kaipaan eniten.
LENKILLÄ 