Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa, sanotaan. Lauseella halutaan helpottaa luopumisen tuskaa. En ole onneksi elämässäni joutunut paljosta luopumaan. Nyt, kun olen 45-vuotias, ei yksikään isovanhemmistani ole enää elossa. Heitä en ole saanut pitää luonani. Se on ollut tapahtumien luonnollinen kulku, mutta ei ole poistanut ikävää. Olen viimeksi joululomalla käynyt kävelemässä tyhjentyneen mummulani pihassa ja muistellut, millaisen äänen ulko-ovi piti, kun se aukesi. Ovea ei ole pitkiin aikoihin kukaan ollut työntämässä auki tai vetämässä perässään kiinni. Kloks.
Kun ihmisiä on vanhemmasta päästä siirtynyt ajasta ikuisuuteen, olen ollut entistä onnellisempi omista lapsistani. Elämä jatkuu. Lapset ja nuoret pursuavat intoa, optimismia ja halua nähdä maailmaa. Minulla on kolme lasta, joista yksi on jo muuttanut pois kotoa. Se on ollut haikeaa, mutta samalla minusta on tuntunut siltä, kuin olisin saanut jotain uutta elämääni. Lapseni kokemukset ovat osin myös omiani.
Olen surkutellut heidän kohtaloaan, jotka eivät ole saaneet lapsia, vaikka olisivat halunneet. Olen pohtinut, millainen päätös on jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Myönnän, että olen ollut jopa omahyväinen; katsokaa, mitä minulla on! Oikeasti olen vain lääkinnyt omaa luopumisen tuskaani kiinnittämällä huomioni toisaalle ja turvautumalla muihin. Olenko silloin edes suostunut luopumaan mistään? Mitä jos en kykene sulkemaan ovea takanani ilman, että tiedän, mikä ovi seuraavaksi aukeaa? Pelkäänkö, että happi loppuu, jos jään välitilaan?
Pahoittelut, jos meni syvälliseksi. Tällaisia ajatuksia alkoi kiertää päässäni, kun minun oli pakko pysähtyä. Loukkasin tapaninpäivänä varpaani ja olen toistaiseksi joutunut luopumaan juoksusta. Pääsen kyllä takaisin lenkkipoluille – ei huolta. Aion suunnitellusti juosta seuraavan maratonini 15. maaliskuuta 2026. Nyt vain on hetken aikaa sotkettava paikoillaan ja räpiköitävä.
Kuten edellisessä blogipostauksessani kirjoitin, en jäänyt surkuttelemaan kohtaloani, kun loukkasin juoksijalle niin tärkeän ruumiinosan eli jalkani. Päinvastoin, olen huhkinut niin, että urheilukelloni kertoo kuntoni kohonneen. Olen ilmoittautunut uintikurssille ja kaivanut talvisäilöstä pyöräilykenkäni ja lyhytlahkeiset pyöräilyshortsini.
Olen toki ehtinyt kahden viikon mittaisella joululomallani loikoilla sohvallakin. Sillä samaisella laiskanlinnalla, jonka jalkaan varpaani epäonnisesti iskin. Siinä vain käy helposti niin, että paikoillaan oleminen sinkoaa minut kauas. Todella kauas. Kun kehoni pysähtyy, ajatukseni alkavat laukata.
Vaikka en voi juosta, on onneksi muita lajeja, joita voin harrastaa. Jos en kykenisi liikkumaan, on minulla siltä varalta muita mielenkiinnonkohteita. Tammikuussa aloitan uintikurssin lisäksi jälleen yhden luovan kirjoittamisen kurssin. Neulon. Luen. Viihdyn jopa keittiössä, jos on tarve uppoutua johonkin tekemiseen.
Niin, tarvitseeko koko ajan uppoutua johonkin? Odotanko aina uuden oven aukeamista tai koputtelenko kaihoissani vanhaa? Mitä jos tämä hetki riittäisi? Yksi lapsistani muutti elokuussa 2025 opiskelemaan ulkomaille. Hän on viettänyt joulua Suomessa kanssamme. Se on saanut minut nauttimaan hetkestä, sillä pian tulee taas aika, jolloin joudun viemään hänet kyynel silmäkulmassani ja itku kurkussani lentokentälle.
Huomaan käyttäväni omaa jälkikasvuani keinona selvitä omista ongelmistani. Niin helposti ja huomaamatta se käy. Viimeksi, kun vein lapseni lentokentälle ja jäin seisomaan turvatarkastuksen toiselle puolelle, ostin itselleni lohdutukseksi kahvin – ison kauralaten makusiirapilla. Tunnesyöminen ja -juominen on tuhoisa tie, mutta tein sen tiedostaen. Jos hallinnan tunne katoaa, voi tarrautua vaikka Starbucksin pahviseen kuppiin.
Kaikki voi olla hiuskarvan varassa. Kävin joululomalla lapsuudenkodissani. Selasin siellä kirjaa, johon oli koottu tietoja paikkakunnalta sotaan lähteneistä miehistä. Kirja alkaa tarinalla siitä, miten miehiä koottiin ylimääräisiin harjoituksiin syksyllä 1939. Varusteet olivat puutteellisia ja osa miehistä humalassa. Sittemmin tilanne ja ihmiset vakavoituivat.
Etsin aukeaman, jossa oli isoisäni kuva, ja toisen, jossa ohi kameran kaukaisuuteen katseli isoäitini veli. Isoisäni selvisi, minkä ansiosta minä ja sukupolvet ennen minua ja minun jälkeeni ovat olemassa. Sukupolvien ketju pysyi koossa, ja tunnen, että olen siinä yksi vahva lenkki.
Suomi selvisi. Se oli lapsuuteni ja nuoruuteni itsestäänselvyys. Yliopistossa istuin kansainvälisen oikeuden luennoilla ja opettelin YK:n sopimusten monimutkaisia nimiä. Elin illuusiossa, että maailmassa olisi jonkinlaisia sääntöjä ja ihmisiä ja kansoja, jotka niitä noudattaisivat. Sitten maailmanrauha alkoi jälleen läikkyä ja sopimuspapereilla pyyhittiin pitkiä pöytiä, joiden ääressä uudet diktaattorit istuivat.
”Hitler oli kamala mies”, totesi isoäitini ja antoi toisella jalallaan keinutuolille vauhtia. ”Putin on kamala mies”, puuskahti isovatsainen mies toiselle uimahallissa. He istuivat uimahousut jalassaan altaan reunalla olevalla penkillä ja nojasivat käsillä polviinsa. En kuullut keskustelun muuta sisältöä, sillä käännyin altaan päädyssä. Käteni vedot ja jalkojeni potkut veivät minua jo takaisin toiseen päähän.
Isoäitini veli ei selvinnyt. Katsoin pitkään hänen mustavalkoista kuvaansa kirjan sivulla. Nuori totinen mies. Nyt hän on nimi laatassa sankarihautausmaalla. Yksi monien joukossa. Kukaan ei tiedä, mitä jäi olematta ja tulematta.
Jollain tapahtumilla on syvempi merkitys. Jotkin asiat ovat merkittäviä. Tapahtuneet ja tapahtumatta jääneet. Vasemman jalkani 4. varpaan loukkaaminen ei ollut sellainen. Se sai minut ajattelemaan, mutta en halua suurennella.
Ihmisten myötätunto pienen loukkaantumiseni vuoksi on silti ollut mukava kokea. Olemme kovia kolhimaan moninaisia ruumiinosiamme. Varpaitakin on kymmenen, joten niitä on isketty sinne ja tänne. Humalassa ja selvinpäin. Hereillä ja puolinukuksissa.
Eräs tuttavani kertoi, miten oli lähtenyt käymään yöllä vessassa ja pimeässä iskenyt varpaansa vessanoven terävään kulmaan. Tätä ei olisi tapahtunut, jos ovi olisi ollut joko suljettuna tai kokonaan auki. Nyt se oli odottanut pimeässä puoliksi avoinna epäonnista kulkijaa. Tuttavani kertoi, että heidän talouteensa tuli sen jälkeen sääntö, että vessan ovi on joko kokonaan auki tai suljettuna. Ei raollaan aivan kuin tietämättä, mihin suuntaan kääntyä.
LENKILLÄ 