Mainos/kirja saatu esittelykappale Deadline Kustannus Oy
Musta Raivo 2 – Kymmenen nuorten tekemää henkirikosta (Deadline Kustannus Oy 2026, 200 s.) on Linda Rantasen kirjoittama true crime -kirja. Siinä käydään läpi kymmenen 1970-luvulta 2020-luvulle alaikäisten Suomessa tekemää henkirikosta.
Aineisto kirjaan on kerätty enimmäkseen poliisin esitutkinta-asiakirjoista. Jotta teksti ei olisi sanasta sanaan viranomaistekstin toistoa, on sitä elävöitetty tarinallisin keinoin. Kirjoittaja on luvannut tehdä sen faktoja venyttämättä (s. 10).
Uhrien ja tekijöiden nimet on muutettu. Kappaleessa, joka käsittelee Lopella vuonna 2001 tapahtunutta kaksoismurhaa, on kahteen kohtaan jäänyt epähuomiossa tekijän oikea nimi (s. 78).
Tuomioistuimet ovat käsitelleet henkirikoksia usein suljetuin ovin, mutta niiden tekemät ratkaisut ovat olleet julkisia. Tekstin elävöittämiseksi on käytetty muun muassa tapahtumahetken säätietoja. Ne ovat nykyään saatavilla päivän tarkkuudella jopa vuosikymmenien takaa.
Tällä vuosituhannella tapahtuneista henkirikoksista on ollut runsaammin aineistoa saatavilla kuin vanhemmista kirjassa käsitellyistä tapauksista. Tekotapoja on käyty läpi seikkaperäisesti ja yksityiskohtaisesti, minkä vuoksi tässä on varoitettava herkimpiä.
Tekijä on haastatellut kirjaan myös sosiaalityöntekijää, kriminologia, nuorisotutkijaa ja oikeuspsykiatria. Heidän kertomansa valottaa maailmaa, jossa nuoret elävät, ja esittää mahdollisia syitä sille, miksi nuoret päätyvät riistämään toisen ihmisen hengen.
Rikosten yksityiskohtainen kuvailu ei minulle edusta viihdettä, enkä erityisemmin nauttinut näistä kohdista. Kirjassa mainittuja 1970- ja 1980-luvuilla tapahtuneita rikoksia en muista, mutta uudemmista olen median kautta ollut tietoinen.
Viertolan kouluampuminen vuonna 2024 järkytti minua ja varmasti kaikkia muitakin. Muistan, miten omat lapseni eivät olleet tuona päivänä koulussa, sillä olimme anoneet heille lomaa Lapin matkaamme varten.
Minulle toi turvaa se, että lapset olivat lähelläni. Maailma oli tuntunut taas hetken aikaa synkältä, vaaralliselta ja arvaamattomalta paikalta.
Tapaus toi rikoksen lähelle, vaikka ei henkilökohtaisesti koskettanutkaan. Nämä eivät ole tapauksia, jotka tapahtuvat jossain oman elämänpiirin ulkopuolella joillekin muille. Niitä kohtaan ei saa olla välinpitämätön, vaikka useamman kerran kirjaa lukiessa jouduinkin miettimään, mitä tarkoitusta palvelee rikosten kertaaminen yhä uudelleen.
Kahden vuoden takaisia Viertolan tapahtumia edeltäviä vaiheita taustoitetaan ansiokkaasti. Lapset eivät ole alkaneet kävellä kaduilla aseet kainalossa, sillä Suomessa ei Amerikan malliin käsiaseita tai muitakaan aseita säilyttää käsilaukuissa.
Aseita säilytetään asekaapeissa, mutta joko lapsilla on tiedossa avaimen piilopaikka tai he muuten ovat päässeet käsiksi aseisiin. Viertolan tapauksessa tekijä ei ollut rikosoikeudellisessa vastuussa, koska oli alle 15-vuotias. Tämän lähisukulainen tuomittiin ampuma-aserikoksesta (s. 198).
Kaikissa henkirikoksissa, joita kirjassa käsitellään, tekijä tai tekijät ovat jääneet kiinni teoistaan. Varsinkin jälkikäteen kerrottuna tuntuu siltä, että heidän jäljilleen on päästy yllättävän helposti.
Näin asia useimmiten varmasti on ollutkin. Jos jotain kirjasta voi päätellä, rikoksen jäljet ovat lyhyet. Tekovälineitä tai muita todisteita on heitelty ojiin ja pusikoihin, joista poliisikoirat ovat ne nopeasti löytäneet.
Joissain tapauksissa tekijä, tai jos tekijöistä on ollut useita, ei ole pystynyt pitämään salaisuutta sisällään, vaan on kertonut siitä jollekin, minkä seurauksena virkavalta on saanut tekijästä tiedon.
Puhelutiedoista tai muista nykyajan viestisovelluksista poliisit ovat saaneet helposti selville, kuka on ollut kenenkin kanssa tekemisissä ja milloin.
Kun kyseessä ovat lapset, on heidän kykynsä ajatella pitkäjänteisesti tietenkin rajallista. En silti sääli yhtäkään tekijää. Vielä vähemmän puolustelen.
Kirjaa lukiessa käy ilmi, että usein tekijöillä on tunnekylmyyttä tai persoonallisuuden häiriöitä, ja he ovat toimineet täydessä ymmärryksessä. Pahuutta ei voi millään selittää. Tekijät ovat saattaneet tulla perheistä, joissa vanhemmat käyvät töissä ja käytössä on uima-altaita ja kesämökkejä.
Eräs kirjassa läpikäyty rikos tapahtui Seinäjoella vuonna 2015. Juuri 15 vuotta täyttänyt tyttö riisti hengen luokkakaveriltaan, koska heillä oli yhteinen ihastus. THL:n lausunnon mukaan tappajalla oli psykoottinen persoonallisuus (s. 128). Imartelevaa kuvaa ei muodostu myöskään tytön isästä, joka oli ohjeistanut tytärtään siinä, mitä kuulusteluissa ja mielentilatutkimuksissa kannattaisi sanoa ja mitä jättää kertomatta.
Musta Raivo 2 – Kymmenen nuorten tekemää henkirikosta on hyvin kirjoitettu. Vain aikaisemmin mainitsemani kahteen kohtaan jäänyt tekijän oikea (suku)nimi, jota ei ollut muutettu, kieli siitä, että viimeistelyssä on tullut kiire. Kyseisessä luvussa on muutakin haparointia kielen kanssa, jota ei onneksi muualta kirjasta löydy.
Tekstin elävöittämisessä on liialti käytetty tapahtumahetken sään kuvaamista, vaikka ymmärrän, että se on ollut helppo tapa saada tarinallisuutta tapahtuman ympärille. Rikosten kannalta säällä tai ajankohdan poliittisilla tapahtumilla, joihin on myös viitattu, ei ole ollut mitään merkitystä. Rikokset olisivat tapahtuneet oli sää mikä hyvänsä.
Teksti on sujuvaa, asiallista ja neutraalia. Se käsittelee kammottavia rikoksia kaunistelematta. Läpi kirjan kuitenkin paistaa halu jollain tavalla ymmärtää, miksi nuoret päätyvät riistämään toisen hengen.
Vastauksiakin on yritetty löytää. Usein taustalla on tunne-elämän tai muita neuropsykiatrisia häiriöitä. Koska taipumukset ovat usein synnynnäisiä, on varhainen puuttuminen tärkeää.
Sosiaalisen median aikakaudella on hyvä muistuttaa vanhempia, että he tietävät, mitä puhelimilla ja tietokoneilla tapahtuu. Tai ainakin osoittavat lastensa tekemisiin kiinnostusta ja toisaalta tiedostavat, millaisia vaaroja verkossa vaanii.
Syyttävä sormi on helppo osoittaa sosiaaliseen mediaan, mutta se on liian yksinkertainen selitys. Ensimmäinen kirjassa käsitelty veriteko tapahtui vuonna 1976. Oma päätelmäni on se, että pahuutta on aina ollut ja tulee jatkossakin olemaan.
Varsinkin kirjan lopussa olevassa oikeuspsykiatri Aissa Bahin puheenvuorossa käsitellään ansiokkaasti sosiaalisen median vaikutusta nuorten elämään ja maailmankatsomukseen. Yleinen keskusteluilmapiiri sisältää paljon vastakkaisasettelua. Sosiaalisen median alustojen algoritmit vain vahvistavat tätä, sillä ne saavat energiansa voimakkaista tunnereaktioista (s. 170-171).
Sosiaalinen media vahvistaa myös yksilöllisen pärjäämisen eetosta, josta puolestaan puhuu nuorisotutkija Antti Kivijärvi (s. 113). Nuorten tekemien henkirikosten määrä on laskenut, mutta väkivaltarikollisuus on kääntynyt nousuun.
Pisimmän varjon henkirikokset heittävät omaisten ylle. Heille, jos jollekin, ”tuomio” on lopullinen. Rikosten tekijät ovat saaneet pitkiä vankeusrangaistuksia, mutta kuten kirjasta ilmenee, he ovat saattaneet vapautua jo muutamien vuosien ”istumisen” jälkeen.
En tiedä, palveleeko rikosten kertaaminen ketään. True crime on kuitenkin noussut suosioon – ehkä jopa jäädäkseen. Kirja oli ensimmäinen kosketukseni koko genreen.
Kolmen teinin vanhempana nuorten tekemistä rikoksista, jotka usein vielä kohdistuivat ikätovereihin, lukeminen tuntui osin pahalta.
Musta Raivo 2 -teoksen ansioksi on kuitenkin luettava se, että se yrittää ymmärtää ja selittää tekijöitä nuorten tekemien rikosten taustalla ja etsiä keinoja estää vastaavaa tapahtumasta.
Maailmassa tapahtuu pahoja asioita, eikä siltä voi ummistaa silmiään. Tärkein viesti on varmaankin siis se, että välittää ja tarvittaessa puuttuu, eikä käännä vain selkäänsä. Pieni väliintulo voi estää ison rikoksen.
LENKILLÄ 