Miten keksiä mielenkiintoista kerrottavaa blogiin?

Tällä kirjoituksella osallistun #blogiperjantai22 -päivään.

Kävin työkaverini kanssa terassilla töiden jälkeen. Kesäkuun alun päivä oli kuin Suomen kesä pienoiskoossa. Sen aikaa, kun aurinko paistoi kuumasti, piti nauttia. Ei tiennyt, milloin pilvet peittävät taivaan ja ensimmäiset sadepisarat putoavat nenän päälle. Viluisimmat hakivat fleece-peittoja suojakseen.

Kun huomasin vastarannalla tummien pilvien ja kirkkaan auringonpaisteen syvän kontrastin, pyysin työkaveriani ottamaan minusta kuvan. Maisema oli hetken jännittävän näköinen – kuvat kannattaisi ottaa nyt, eikä pian.

Kun minut oli vangittu pikseleinä puhelimen muistiin, istuimme takaisin lasiemme ääreen ja jatkoimme jutusteluamme. Pian ohikiitävä hetki oli mennyttä ja vastaranta näytti tavallisen pilvisen harmaalta. Onneksi ehdimme tallentaa maiseman.

Bloggaajan kannattaa tarttua mieleen tuleviin ajatuksiin samoin kuin tartuin kauniiseen hetkeen kesäisessä Helsingissä. Isoin este, jonka bloggaajana joutuu ylittämään, on sisäisen kriitikkonsa hiljentäminen. Tuskin mikään idea, ajatus tai jutunaihe on turha tai liian vähäpätöinen kerrottavaksi.

Jos ei kerro tarinaansa, joku muu kertoo sen. Useammin kuin kerran tai kaksi olen miettinyt kirjoittavani jostain aiheesta, mutta jäänyt epäröimään. Sitten olen huomannut, että joku muu ehti siitä jo kirjoittaa. Se ei ole kenenkään ideoiden varastelua, vaan pelkästään osoitus siitä, että emme lopulta ole niin erilaisia. Ihmisiä kaikki. Ainakin kerran blogiani on myös plagioitu.

Iso osa kirjallisuuden, elokuvien, musiikkikappaleiden ja yleisesti taiteen vetovoimasta perustuu siihen, että voimme samaistua muiden kertomiin tarinoihin. Ellemme tunnista niistä omia tunteitamme tai ajatuksiamme, ainakin löydämme teksteistä ja kuvista sukulaisemme, naapurimme, kollegamme.

Blogeissa kirjoittaja paljastaa jotain itsestään ja samalla lukijoistaan. Paljastaminen ei tarkoita sitä, että kertoo yksityisimmätkin asiat itsestään, parisuhteestaan ja perheestään. Paljastaminen ei myöskään tarkoita sitä, että paljastaa itsensä riisuutumalla. Silläkin tapaa saa huomiota, mutta mitä sitten, kun kaikki on näytetty?

Paljastaminen on rehellistä kuvausta siitä, miten maailman näkee. Kirjoittamisen lähtökohtana ei kannata pitää sitä, mitä uskoo muiden haluavan lukea. Pitää uskoa siihen, että itsellä on jotain annettavaa ja mielenkiintoista kerrottavaa.

Monet ajatukset ovat universaaleja ja tunnistettavia. Sisäinen kriitikko saattaa kuiskia korvaan, että ”ei ketään kiinnosta tyhmät ajatuksesi”, mutta se kannattaa hiljentää. Kun kertoo rohkeasti omia ajatuksiaan, saattaa antaa lukijalle samaistumiskohteen, tulla kertoneeksi jotain aivan ainutlaatuista tai jonkin asian uudesta näkökulmasta. Jos ei tartu ideaan ja hetkeen ja hautaa sen ajatusten hautausmaalle, voi jotain tärkeää jäädä sanomatta.

Bloggaajan kannattaa varautua arvosteluun. Jos on avannut omaa maailmaansa ja yksityisimpiä ajatuksiaan muille, voi tuntua loukkaavalta, jos joku arvostelee. Mahdolliseen arvosteluun kannattaa varautua etukäteen, jotta kitkerän kommentin lukiessa osaa ottaa sen riittävän kevyesti. Kaikkia ei voi miellyttää. Joskus kritiikki saattaa olla myös aivan aiheetonta ja vain jonkun tapa purkaa pahaa oloaan.

Bloggaajana pitää olla valmis oppimaan uutta. Ajattelen, että blogin pitäminen jo itsessään on yksi kirjoituskoulu. Kirjoittamalla kehittyy kirjoittajana. Kun julkaisee tekstejään, oppii myös, mikä lukijoita kiinnostaa, millainen otsikointi herättää huomiota ja milloin tekstejä kannattaa julkaista.

Kirjoitusoppaista, kursseilta tai kirjoittamiseen keskittyvistä podcasteista voi ammentaa lisää oppia. Vauhtia kirjoittamiseen voi hakea myös netin ideapankeista, joissa on valmiita aiheita blogikirjoituksille. Taitavinkin kirjoittaja ja bloggaaja joutuu välillä turhautuneena katselemaan tyhjää paperia tai näytöllä yksinäisenä vilkkuvaa kursoria.

Olen bloggaaja itseoppinut ja opin koko ajan lisää. Into ja halu luoda tekstejä on suurempi kuin pyrkimys saada aina vain enemmän lukukertoja, seuraajia ja kommentteja. Bloggaaminen ei ole vain muille antamista vaan se myös saamista. Voin rehellisesti myöntää, että bloggaan myös siksi, että hyödyn siitä itse. Opin koko ajan lisää.

Ihmisistä on Instagramin ja TikTokin myötä tullut passiivisia videoiden katselijoita. Suosituimpien videoiden pituus on vain joitain sekunteja. Siitä huolimatta monen peukalo kuluu klikkaillessa kärsimättömänä seuraavaan videoon. Jos seuraavassa videossa olisi jotain vielä nykyistäkin mielenkiintoisempaa. Tai sitä seuraavassa.

Olemme apina-aivojemme vankeja. Herkkupala sieltä ja toinen tuolta. Täysin ei voi olla syyttämättä sosiaalisen median isoja toimijoita, joiden algoritmit suosivat tietyn pituisia videoita. Meille näytetään sitä, mitä haluamme nähdä.

Tällaisessa maailmassa blogin kirjoittaminen voi tuntua kivikautiselta. Jos videoiden teko ei tunnu omalta jutulta, ei sitä kannata tehdä. Jos haluaa kirjoittaa, pitää kirjoittaa. Kirjoittaessa pitää muistaa, että ei ole hölmöjä ideoita tai aiheita. Tai voi niitäkin olla, mutta ei pidä kategorisesti ohittaa omia oivalluksiaan tyhminä ja turhina.

Blogiperjantaina vuonna 2022 muistelen omaa viisivuotista bloggaajan uraani. Blogit ja bloggaaminen eivät ole kuolleet, vaikka ihmiset haluavat aina vain nopeammin, helpommin ja vaivattomammin kulutettavaa sisältöä. Kymmenen sekunnin mittaisten videoiden hohto ei paljon kauempaa kestä, mutta blogikirjoituksiin voi palata vuosienkin kuluttua. Ehkä tämä on jonkun ensimmäinen vuosi bloggaajana.

Lisää Blogiperjantai-tapahtumasta Facebookissa.