Lämmin tuuli puhaltaa Adrianmereltä kasvoihin. En haluaisi lähteä kotiin, mutta täytyy. Viikon lomamatka Kroatiassa on päättynyt.
Tuntuu, kuin olisin ollut matkalla kaksi viikkoa. Seitsemän päivän aikana ehdin nähdä ja kokea niin paljon.
Olimme vuokranneet talon vajaan tunnin ajomatkan päässä Dubrovnikista pohjoiseen. Lähellä olivat niin Bosnia ja Hertsegovina kuin Montenegrokin.
Lähin kaupunki oli Slano, joka sijaitsi rauhallisessa lahdenpoukamassa. Vuokratalo oli kukkulalla pienessä Trnovan kylässä.
Trnova oli niin pieni, että kylällä oli esimerkiksi vain yksi yhteinen roskasäiliö. Se sijaitsi kiemurtelevan tien varrella.
Vuokratalo oli yli 300 metrin korkeudella merenpinnasta. Vaikka elämä ympärillä oli rauhallista, nähtävää oli runsaaasti. Pelkästään merelle katseleminen riitti ohjelmaksi.
Punakurkkuiset haarapääskyt lentelivät ja napsivat ilmasta hyönteisiä niin kauan kuin oli riittävästi päivänvaloa. Kotkat pyörivät taivaalla valtavat siivet purjeinaan.
Muu eläimistö vuokratalomme pihalla ja välillä sisätiloissa oli pienempää. Pieni koko tosin on suhteellista, kun iltaisin esiin kömpi nuuskapurkin kokoisia hämähäkkejä.
Luonnoneläinten lisäksi pihapiirissä näki lähiseudun kulkukissoja. Yksi oli tappeluissa ryvettynyt kolli, toinen kulki kolmen pentunsa kanssa ja kolmas oli tiineenä. Kun keittiön ovi unohtui kerran auki, kävi kissa varastamassa patongin. Sain katin kiinni itse teossa.
Ainoa suunta lähteä juoksemaan oli kulkea pitkin kylää halkovaa tietä. Se kulki alaspäin, sillä talomme oli kolmanneksi viimeisin koko tiellä.
Olimme saapuneet lomakohteeseemme myöhään lauantai-iltana. Juoksin ensimmäisen lenkkini tiistaiaamuna.
Päivisin lämpötila kohosi hieman alle tai yli 30 asteen. Aamu oli parasta aikaa juosta. Sain mukaani mieheni, ja yhdessä juoksimme mäeltä alas.
Alaspäin oli mukava rullailla. What goes up, must come down, ja toisinpäin. Juoksimme vain 3,5 kilometriä yhteen suuntaan, kunnes oli parempi palata takaisin. Saman verran pelkkää nousua ei olisi aivan helppoa.
Onneksi juoksulenkillä voi kävellä. Mukanani oli puoli litraa vettä. Kostutin sillä suutani, vaikka näin lyhyellä lenkillä ei varsinaisesti juomista tarvitsisi.
Ylhäällä vaivannäkö palkitsi. Juoksulenkit ovat iso osa arkeani ja myös lomiani. Ilman niitä en tunne olevani kokonainen.
Tiistaiaamun lenkin pituudeksi tuli seitsemän kilometriä ja aikaa kului 54 minuuttia. Nousumetrejä kertyi 237.
Viikon toisen lenkin juoksin torstaiaamuna. Ajoimme silloin mieheni kanssa autolla alas Slanon kaupunkiin, jossa oli tasaisempaa.
Napsautin kelloni päälle viisi minuuttia ennen seitsemää. Aamu tervehti upeilla maisemilla. Lähes turkoosi meri kimmelsi rantakadun vieressä.
Olin jälleen varautunut puolen litran vesipullolla, joka kulki näppärästi juomaliivissä. Vaikka paras keli juosta on hieman reilu 10 astetta ja puolipilvinen, en valita lomamatkan juoksusäistä.
Lämpöisessä ilmassa kehokin tuntuu vetreältä. Olo on levännyt ja energinen. Mieheni kävi samalla reissulla aamu-uinnilla meressä, mutta itse käytin sen ajan pidentämällä aamulenkkiäni.
Torstaiaamun lenkin pituudeksi tuli 13 kilometriä ja aikaa kului 1:25 tuntia. Täysin ilman nousumetrejä en tältäkään lenkiltä selvinnyt, vaan niitä kertyi reilu 70.
En juossut muita lenkkejä lomani aikana. Usein olen juossut reissuilla enemmänkin, mutta korkeuserot ja kuumuus rajoittivat juoksuintoani.
Monena aamuna istuin vain vuokratalon terassilla ja katselin kahvikuppi kädessäni maisemia.
Haaveilun ja totaalisen tekemättömyyden lisäksi luin lomalla kaksi kirjaa. Fakta ja fiktio tasapainottavat sopivasti toisiaan, joten olin varannut molempia mukaan.
Ensin luin Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan ensimmäisen osan. Järkälemäinen yli 600-sivuinen pokkari piti hyvin otteessaan.
Ensimmäinen osa kattaa yhden sisaren tarinan. Se on ilmestynyt lähes kymmenen vuotta sitten. Pidin kirjasta, joka oli romanttista viihdekirjallisuutta, mutta ei juoneltaan kuitenkaan liian höttöinen. Henkilöhahmoihin oli saatu syvyyttä.
Viihteen jälkeen siirryin vakavampaan aiheeseen. Luin Kabulin kirjakauppias -teoksen, joka sekin on jo parikymmentä vuotta vanha. Olin ostanut molemmat kirjat eurolla-parilla kirpputorilta ennen matkaa.
Kabulin kirjakauppias kertoo tavallisista afganistanilaisista ja etenkin kirjakauppiaan perheestä. Kirja on kirjoitettu ajalla, jolloin Talibanin hallinto oli amerikkalaisvoimin kukistettu maasta.
Naisten asema oli tuolloinkin heikko, vaikka esimerkiksi osa naisista pystyi luopumaan burqan käytöstä. Sittemmin Taliban on palannut jälleen Afganistanissa valtaan ja naisten ja tyttöjen olosuhteet maassa kurjistuneet.
Lenkkeilyn, lukemisen ja löhöämisen lisäksi viikko Kroatiassa sisälsi muutamia nähtävyyksissä käyntejä ja kauniilla rannoilla vierailuja.
Entisen Dubrovnikin tasavallan jäljet näkyvät edelleen. Läheisessä Stonin kaupungissa on tehty vuosisatojen ajan suolaa, jonka arvo vastasi aikoinaan painonsa verran kultaa.
Stonista suolaa kuljetettiin Slanoon, jonka nimi tulee suolasta. Sieltä suolaa on kuljetettu mahtavilla purjelaivoilla muualle Välimeren alueelle.
Monena iltana seisoin keittiössä kaasuhellan äärellä. Ostimme kaupasta tarvikkeita ja valmistimme suurimman osan aterioista itse.
Joku voisi pitää sitä tylsänä, ja mieluummin söisi kaikki ateriat ravintolassa. Mielestäni on hauska kokeilla kaupoista löytyviä raaka-aineita ja syödä kiireettömästi perheen kesken.
Yhtenä päivänä vuokraisäntämme toi meille kymmenen raakaa kalaa ja kannullisen viiniä. Niistä vasta maukas ateria saatiin.
1990-luvun alusta mieleeni ovat jääneet televisiokuvat laaksoissa vaeltavista ihmismassoista. He olivat Jugoslavian hajoamissotia pakenevia ihmisiä.
Luulin, että Euroopassa ei enää sotaa nähtäisi, mutta väärin luulin. 30 vuotta myöhemmin jouduin taas katselemaan, miten ihmiset pakenivat massoittain kodeistaan, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Dubrovnikin aluetta vavisutti 1600-luvulla maanjäristys. 1990-luvun alussa tuhoaan tekivät serbit. Myös Slanon kaupunki, jonka lähellä viikkomme vietimme, kärsi sodassa tuhoja. Edes historiallinen Rector’s Palace ei säästynyt.
Kun kukkuloita ja merenrantaa heinäkuussa 2023 katseli, tuntui sota kaukaiselta ja samaan aikaan läheiseltä. 30 vuotta on sukupolvi ja silmänräpäys.
Kauniissa Kroatiassa olisi riittänyt nähtävää vaikka kuinka moneksi viikoksi, mutta nyt oli aika tulla kotiin.
Kesälomani jatkuu vielä kolme viikkoa. Juoksutreenien pariin pääsen taas eri tavalla, kun kotona odottavat tutut lenkkireitit. Sääennusteiden mukaan kuumuuskaan ei pitäisi olla ongelma. Seuraavat kuulumiset sitten taas Suomesta.
LENKILLÄ 