Kun katson peilikuvaani oikeanlaisessa valossa, voin nähdä harmaiden hiussuortuvien nousevan päänahastani. Näkökulmasta riippuu, onko valo vääränlainen: haluanko muistutuksen siitä, että olen elämäni puolivälissä?
Olen lukenut, että ihmisaivot muokkautuvat 25-vuotiaaksi asti. Nainen tulee helpoiten raskaaksi ennen kuin täyttää 30 vuotta. Siinä on pieni aikaikkuna harkita ryhtymistä vanhemmaksi, kun on itsekin vasta aikuistunut.
Nykyään moni nainen lykkää lasten hankkimista 30 ikävuoden paremmalle puolelle, tai jää tahtoen tai tahtomattaan lapsettomaksi. Perhemuotoja on monia. On kuitenkin tosiasia, että osa naisista alkaa huomata oireita esivaihdevuosista jo nelikymppisenä. Kun luen oirelistaa, voin sieltä nyt 43-vuotiaana rastia jo pari.
Vanheneminen on pohjimmiltaan biologista, mutta se on kiinni myös ihmisen omasta suhtautumisesta. Kun katson kuvia itsestäni muutamien vuosien takaa, huomaan, että silmien ympärillä ei näkynyt vielä ryppyjä ja kasvojen iho oli lapsekkaan kimmoisa.
Vuosituhannen vaihteessa, kun olin tullut täysi-ikäiseksi, ihmettelin heitä, jotka olivat jääneet hius- ja vaatetustyyliltään 1980-luvulle. Saatoin nähdä ihmisiä, joilla oli otsahiuksissaan permanentti, silmissään sinistä kajalia ja päällään muhkein olkatoppauksin varustettu pusero.
Menin hoitovapaan jälkeen takaisin töihin vuonna 2013. Olen tänä vuonna ollut kymmenen vuotta työelämässä lasten saamisen jälkeen. Ennen töihin paluuta päivitin vaatekaappini toimistokelpoisilla vaatteilla monen kotiäitiysvuoden jälkeen. Käytän edelleen osaa tuolloin ostamistani vaatteista.
En huomaa vuosien kulumista, ellei sitä tuoda silmieni eteen. Nykyaikana se tarkoittaa Instagram- ja Facebook-videoita (en ole Tiktokissa, kuten arvata saattaa). Niissä vertaillaan, miten biker-mallinen nahkatakki puettiin vuosina 2013 ja 2023 tai miten meikattiin vuonna 2016 ja 2023. Vuosien takainen tyyli tuodaan esiin naurettavana.
Pukeutumiseni ja meikkaamiseni ovat jäänne menneiltä vuosilta, vaikka minusta tuntuu, että eihän siitä nyt niin kauan ole aikaa. Käytän edelleen syksyllä 2012 ostamaani luomiväriä. Tein myönnytyksen, kun ostin pitkästä aikaa tänä syksynä leveälahkeiset farkut.
Kuuntelin mainion podcastin Yle Areenasta. Siinä haastateltiin kirjailija Sofi Oksasta. Hän on melko samaa ikäluokkaa kanssani. Oksanen on syntynyt vuonna 1977 ja minä vuonna 1980.
Oksanen kertoi, miten sukupolvien ero näkyy Neuvostoliiton/Venäjän tutkimisessa. Nuorempi polvi ymmärtää hybridivaikuttamisen keinot ja muodot, mutta sillä ei ole omakohtaista kokemusta Neuvostoliitosta.
Vanhempi tutkijapolvi taas muistaa, millaista Neuvostoliitossa oli ja miten se toimi. Siltä saattaa samaan aikaa puuttua ymmärrystä nykyaikaisesta sodankäynnistä ja informaatiovaikuttamisesta.
Oma näkemykseni on, että osaa suomalaisista Facebookin käyttäjistä uunotettiin ensin koronapandemian ja sen jälkeen Ukrainan sodan tiimoilta. Näin omin silmin mielipidevaikuttamista Facebookissa.
Kun Facebookissa julkaistiin esimerkiksi iltapäivälehden uutinen koronarokotteista, oli siellä kymmen- ja satapäin koronadenialistien kommentteja. Ne eivät taatusti edustaneet suomalaisten yleistä kantaa.
Silloisella pääministerillä Sanna Marinilla oli ja on myös kotimaisia vastustajia, mutta kommentit koskien esimerkiksi hänen ulkomuotoaan olivat välillä Facebookin eri keskusteluketjuissa niin ala-arvoisia, että luulen niitä suolletun jostain trollitehtaasta.
Sama toistui Ukrainan sodan alettua. Sosiaalista mediaa seuraamalla saattoi saada kuvan, että osa suomalaisista kannatti Ukrainan sijaan Venäjää. Osa ymmärsi hybridivaikuttamisen, osa ei. Osa yritti siitä varoittaa, mutta viesti meni kuuroille korville.
Tämänkaltaisen informaatiovaikuttamisen tavoitteena on muokata yleistä mielipidettä ja aiheuttaa epäluuloa valtaapitäviä kohtaan.
Muistelen ajoittain kaiholla vuosituhannen alkua. Silloin ei ollut älypuhelimia tai suoratoistopalveluita ja iltapäivälehdet piti ostaa paperisina. Puhelinta käytettiin soittamiseen ja korkeintaan lähetettiin kaverille tekstiviesti, missä nähtäisiin.
Reilu 20 vuotta sitten lehdet luettiin, kun ne ilmestyivät ja uutiset katsottiin, kun ne kuvaputkitelevisiosta tulivat. Sain syyskuussa 2001 ensimmäisen tiedon New Yorkin terrori-iskuista tekstitelevisiosta.
Olin tuolloin 2000-luvun alussa jo aikuinen. Olen elänyt elämässäni kiireettömiä vuosikymmeniä, jolloin esimerkiksi puhelimen piippaus ei keskeyttänyt kirjan lukemista. Kun luettiin, ei vilkuiltu puhelinta, kun oltiin kävelyllä, ei kuvattu jokaista kukkaa tai lintua ja kun tavattiin ystäviä, katsottiin silmiin.
Olen nähnyt älypuhelimien tulon, deittailun muuttumisen ja sen, miten koko maailma on kaikkien ulottuvilla internetin välityksellä. En voinut antaa omille lapsilleni rattaisiin älypuhelinta viihdykkeeksi.
Kun esikoiseni syntyi, oli minulla ensimmäinen puhelin, jolla pystyi ottamaan valokuvia. Sitä ennen minulla oli mustavalkoisella näytöllä varustettu nokialainen, johon olin ostanut näyttöön tekstin ”Isona minusta tulee kamerapuhelin”. Siihen aikaa ostettiin myös soittoääniä. Vieläkö joku muistaa?
En halua, että tästä tulee valitusvirsi, että ennen kaikki oli paremmin ja että nykyaika vie meidät turmioon. Ihminen on onneksi sopeutuvainen ja virheistään oppiva olento. Osallistun vielä tänä syksynä häihin, joissa toivotaan, että puhelimia ei käytettäsi lainkaan. Olen riemuissani sekä tulevan avioparin onnesta että siitä, että he ovat päättäneet rauhoittaa tärkeän päivänsä.
Nykyaika ei ole kaikilla mittapuilla huonompaa. Kaipailen joskus yhtenäiskulttuurin aikaa, mutta samalla ymmärrän, että silloin kaikkien piti sopia samaan muottiin. Jos oli erilainen, saattoi tuntea olonsa vääränlaiseksi. Nykyään olemisen malli ei tule ulkoapäin vaan ihminen saa itse päättää, mitä on.
Kaikki ei myöskään ole ennen ollut sitä, miltä on ulospäin näyttänyt. Joistain entisaikojen julkkiksista on myöhemmin paljastunut pimeitä puolia: päihteiden väärinkäyttöä, väkivaltaa, lasten kaltoinkohtelua. Nykyään jokainen kantaa (video)kameraa mukanaan, ja tilanteista saadaan todistusaineistoa toisin kuin ennen. Myös ilmapiiri ongelmista kertomiselle on vapaampi.
Naisena olen tyytyväinen, että nainen on yhä useammin tekijä – subjekti – eikä vain kaunista katseltavaa tai muu teon kohde. Tosin sosiaalisessa mediassa algoritmit suosivat kasvokuvia ja etenkin kauniita sellaisia. Onneksi kuvasto laajenee koko ajan.
En olisi ilman internetiä ja etenkin sosiaalista mediaa saanut tekstejäni julki. Ellen mene aivan laittomuuksiin, saan julkaista blogissani mitä haluan. Olen itse itseni portinvartija.
Siihen, että keksin kirjoitettavaa, auttaa eletty elämä. Ulkoista kauneutta ihannoivassa maailmassa pitää harmaat hiukset värjätä, Sibelius-rypyt oikaista Botoxilla ja vastustaa maan vetovoimaa jos jonkinlaisilla fillereillä ja langoilla. Juonteiden välissä on eletty elämä ja harmaa juurikasvu kasvaa kokeneesta päästä.
LENKILLÄ 