Juoksin tänä vuonna kaksi maratonia. Ensimmäiselle osallistuin toukokuussa ja toiselle syyskuussa. Numerojärjestyksessä ne olivat seitsemäs ja kahdeksas maratonini.
Olin kerran aikaisemmin juossut kaksi maratonia saman vuoden aikana. Onnistuin siinä vuonna 2019, joten uskoin pystyväni samaan myös vuonna 2023.
Taustastani haluan kertoa sen verran, että olen harrastanut juoksua vuodesta 2012 alkaen. Osallistuin ensimmäiselle puolimaratonilleni toukokuussa 2013 ja kokonaiselle maratonille uskaltauduin huhtikuussa 2016.
Seitsemän vuotta ja kahdeksan maratonia – vauhti ei ole ollut päätähuimaava, mutta osoittaa sen, että maraton houkuttelee minua kerta toisensa jälkeen.
Neljän tunnin maratoonarille (ennätykseni vuodelta 2021 on 3:53 tuntia) 42,2 kilometriä on lähes äärimmäinen suoritus. Olen aina kävellyt maalialueelta omin jaloin pois, mutta mieleni ei ole tehnyt juosta yhtään pidemmälle. Ultramatkat eivät minua kiinnosta.
43-vuotiaalle äiti-ihmiselle maraton tarjoaa sopivasti haastetta. Niin juostavan matkan kuin sille valmistautumisenkin suhteen. Maratonharjoittelu on intensiivistä.
Juoksin vuoden ensimmäisen maratonini 27.5.2023 Helsinki Spring Marathonilla. Se valikoitui kevätmaratoniksi hyvän ajankohtansa ja tasaisen reittinsä vuoksi. Olin aikoinaan juossut Helsinki Spring Marathonilla myös ensimmäisen maratonini.
Edelliselle kuudennelle maratonilleni olin osallistunut syksyllä 2022. Kun syksyn ylimeno- ja peruskuntokauden jälkeen aloin vuodenvaihteessa 2022/2023 harjoitella kohti seuraavaa, olin ainakin puolimaratonkunnossa. Siis sellaisessa, että olisin milloin vain voinut juosta 21,1 kilometriä.
Maraton vaatii jaloilta iskukestävyyttä ja keholta kykyä pitkäkestoiseen suoritukseen. Kehon on maratonin aikana osattavat ottaa nestettä ja lisäenergiaa sekä huuhtoa pois lihaksiin kertyvää maitohappoa.
Maratonin juokseminen ei vaadi yli-inhimillisiä kykyjä vaan se vaatii harjoittelua.
Kun valmistauduin tämän vuoden maratoneille, juoksin kolmesta viiteen kertaan viikossa. Se, että lähes viikoittain minulta jäi harjoituksia tekemättä, ei johtunut motivaation vaan ajan puutteesta.
Aloitimme alkuvuonna kotonamme laajennusprojektin, joka kesti koko kevään. Lisäksi kävin töissä ja huolehdin omalta osaltani kolmen lapseni asioista.
Kevätmaratonille harjoitellessani käytin hyväkseni nuorimman lapseni harrastusajat. Sillä aikaa, kun lapseni oli omassa harrastuksessaan, juoksin noin tunnin mittaisia peruskestävyyslenkkejä.
Tein erilaisia vetotreenejä enimmäkseen kuntosalin juoksumatolla, sillä lähin urheilukenttä oli suljettu parannustöiden vuoksi.
Viikonloppuisin juoksin pitkän lenkin. Pitkä lenkki on suosikkiharjoitukseni. Työskentelen vain arkisin, joten lauantaisin ja sunnuntaisin oli hyvin aikaa juosta.
Kevätmaratonille harjoittelun keskelle osui hiihtolomamme Lapissa Ylläksellä. Laskettelupäivien lomassa kävin hiihtämässä kahden ja kolmen tunnin lenkit. Ne tukivat hyvin juoksuharjoittelua.
Toukokuun lopulle, jolloin juoksin seitsemännen maratonini, osui mukava keli. Noin 15:n plusasteen poutasäässä juoksin yhden helpoimmista maratoneistani. Loppuaikana oli juuri ja juuri yli neljä tuntia eli 4:00:27.
Kiireisestä keväästä huolimatta olin päässyt kuntoon, jossa 42,2 kilometrin juokseminen sujui ongelmitta. Ei ennätysvauhtia, mutta miellyttävästi.
Olen pitänyt nyrkkisääntönä sitä, että maratonilta palautuminen vie kuukauden päivät. Se, että pystyy juoksemaan, ei kestää montakaan päivää, mutta palautuminen on laajempi kokonaisuus.
Aivan kuin minkä muun tahansa projektin päätyttyä on hyvä vetää hieman henkeä, katsoa taakseen ja ottaa etäisyyttä. Palautuminen maratonilta on myös henkinen prosessi.
Olin kevätmaratonin jälkeen puolitoista viikkoa juoksematta. Kesäkuussa lenkkeilin ja juoksin muun muassa pari yli kahden tunnin pitkää lenkkiä. Tavoitteellisemman harjoittelun aloitin juhannuksen jälkeen.
Heinäkuussa olin perheeni kanssa lomalla Kroatiassa. Matka sotki harjoitteluani, ja juoksin viikon loman aikana vain kaksi lenkkiä.
Heinäkuussa juoksukilometrini viikkoa kohden jäivät vielä keskimäärin alle 40:n, mutta elokuussa juoksin jo enemmän. Juoksin myös pisimmän lenkkini sitten maratonin eli yli 28 kilometrin mittaisen pitkän lenkin.
Kevätmaratonin jälkeen pohjakuntoni oli hyvällä mallilla, eikä syysmaratonille eli 16.9.2023 juostulle Espoo Rantamaratonille (osallistuminen saatu lähettilään ominaisuudessa) harjoitteleminen vaatinut äärimmäisiä ponnistuksia.
Tiesin, että jaksan juosta maratonin läpi sillä kunnolla, mikä minulla jo oli. Ennätyksen tavoittelu olisi vaatinut enemmän harjoittelua, mihin minulla ei tänä kesänä ollut rahkeita.
Muutimme kotonamme huonejärjestystä, ostimme ja kokosimme uusia huonekaluja ja veimme vanhoja pois. Laskimme haudan lepoon jo kolmannen lähisukulaisemme alle vuoden sisällä ja vietimme keskimmäisen lapseni rippijuhlia.
Tyhjiössä ei tietenkää elä kukaan – vähiten kaltaiseni oman elämänsä huippu-urheilija. Elämän muita tekijöitä ei voi sulkea pois vaan on elettävä niiden ehdoilla.
Nämä reunaehdot mahdollistivat Espoossa ajan 4:02 tuntia. Jos ottaa huomioon, että Espoo Rantamaratonin reitti ei ole niin tasainen kuin Helsinki Spring Marathonin, ovat kevät- ja syysmaratonieni ajat lähes samat.
Espoo Rantamaratonilla en kokenut mitään ongelmia kuten en ollut kokenut keväällä Helsingissäkään. Loppua kohden vauhtini hiipui, mutta muuten juoksin tasaisen varmasti.
Espoo Rantamaratonia seuraavina päivinä huomasin, että vasen akillesjänteeni oli rasittunut matkan aikana. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia akillesjänteiden kanssa, joten vamma oli uusi.
Pidin vuoden toisen maratonin jälkeen kolmen viikon juoksuatuon. Osin siksi, että annoin akillesjänteeni rauhoittua kunnolla ja osin siksi, että ei ollut mitään tarvetta juosta.
Ylimenokausi on ollut tervetullut niin keholle kuin mielellekin. Heti maratonia seuraavina päivinä minua lähes yökötti, kun näin jonkun kadulla juoksemassa.
Muutaman viikon tauon jälkeen aloin katsella juoksijoita ihaillen ja kadehtien. Tunsin innostuksen jälleen nousevan.
11 vuodessa juoksemisesta on tullut elämäntapa, joten lenkille lähteminen monta kertaa viikossa on toistuva rutiini. Juoksisin ilman tavoitteitakin, mutta kalenteriin merkityt juoksutapahtumat antavat sopivasti lisämotivaatiota.
En tänä vuonna juossut ennätyksiä, mutta varsinkin kevätmaratoni muistutti toisenlaisista onnistumisista. Tunsin, että sen aikana hallitsin täysin tilanteen, eikä tilanne hallinnut minua.
Onnistumisen kokemukset tuovat luottoa itseen juoksijana ja muutenkin. Siltä pohjalta on helppo ponnistaa eteenpäin.
Juoksuharrastajien ulkopuolelta tulevat kommentit auttavat pitämään realiteetit mielessä. Viimeksi viime viikonloppuna sain vastata useammankin kerran kysymykseen, miten ihmeessä joku voi juosta neljä tuntia putkeen.
En osannut vastata kyselijälle muuta, kuin että sen minä nyt vain tein. Juoksin neljä tuntia.
Minulle on tänne blogiin tultu ilkkumaan, että olen ”neljän tunnin läpsyttelijä, jonka ei kannattaisi neuvoa muita”. Jonkun muun silmissä läpsyttelyni on puolestaan lähes olympiatason suoritus.
Samoin kaksi maratonia vuodessa saattaa jollekin olla kevyttä puuhastelua. Kun maratoneja on kasassa sata tai enemmän, tarkoittaa se sitä, että niitä on juostu useita vuoden aikana.
Oma kehoni ei kestäisi enempää eivätkä rahkeet muutenkaan riittäisi. Tämä on minun tasoistani tekemistä ja se riittää minulle.
Oikein rakennetut kirjoitukset vastaavat aina otsikon kysymykseen. Kannattiko juosta kaksi maratonia vuodessa? Tekisinkö saman uudestaan?
Kyllä kannatti. Maratonharjoittelu piti kiireisenäkin vuonna juoksuharrastukseni hengissä ja kuntoni hyvänä. Juoksemisesta saadut hyvän olon tunteet ja onnistumisen kokemukset vievät kaiken plussan puolelle.
Myönnän, että syysmaratonin lähetyessä aloin jo odottaa päiviä ja viikkoja, jolloin ei tarvitsisi tehdä harjoitusohjelman mukaisia lenkkejä.
Viimeisimmän maratonin jälkeen olenkin sitten täysillä nauttinut kaikesta muusta, jota olen voinut juoksulta vapautuneella ajalla tehdä.
Espoo Rantamaratonin jälkeen vihoitellut akillesjänne on saanut ajattelemaan, onko kehoni tarkoitettu moiseen rääkkiin. Tarpeeksi pitkään tämän harrastuksen ääressä olleena ymmärrän, että rasitusvammoja tulee ja menee.
En huomaa akillesjänteen mahdollista vammaa arjessa. Viikko sitten kävelin ulkomailta tulleiden tuttujeni kanssa ympäri Helsinki kaksi päivää. Lauantaina 17 000 askelta ja sunnuntainakin yli 10 000. Sen jälkeen minulla oli tuntemuksia akillesjänteessä. Sitten ne taas hävisivät.
Tänä viikonloppuna juoksin ensimmäistä kertaa. Polut olivat armeliaan pehmeitä, enkä tuntenut kipua akillesjänteessä. Jotain pientä nilkassa on vialla, mutta se tullee ennen pitkää kuntoon, kun maltan palata juoksuharjoittelun pariin rauhassa.
Koska olin jo kerran juossut kaksi maratonia vuodessa ja tein sen jälleen, ei mikään estä minua tekemästä sitä uudestaan. Siihen minulla riittää (juoksu)hulluutta.
Ylimenokauden aikana ensi vuoden tavoitteet ovat alkaneet hiljalleen kirkastua. Ensi vuosi tulee todennäköisesti olemaan vain yhden maratonin vuosi.
Olen suunnitellut, että juoksen keväällä tai alkukesästä puolimaratonin ja syksymmällä taas täysimatkan.
Mielenkiinto pysyy yllä, kun ei vedä jokaista vuotta läpi samalla kaavalla. Blogiani seuranneet ovat varmasti huomanneet, että kirjoittaminen vie yhä enemmän aikaani, ja olen tänä syksynä mukana luovan kirjoittamisen kurssilla.
Perheelliselle töissä käyvälle kolmen lapsen äidille yhdessäkin intohimoisessa harrastamisessa on jo tarpeeksi. Aika on ikävä kyllä rajallista, joten täytyy miettiä, miten sen jakaa.
Juokseminen kannattaa aina, mutta ei kaiken muun hinnalla. Kun pidin taukoa juoksemisesta, huomasin, miten tärkeää on ylläpitää muita harrastuksia ja ystävyyssuhteita juoksukuplan ulkopuolella. Muut ihmiset ja mielenkiinnonkohteet vetävät välillä itseänikin ulos kuplasta, ja se tekee vain hyvää.
LENKILLÄ 