Kehitys tapahtuu levossa. Jos takana on kiivas juoksusyksy, muutama lepopäivä jouluna tekee vain hyvää.
Omalla kohdallani syksy oli harjoittelun suhteen vaatimaton. Niinpä olen joululomalla juossut ja hiihtänyt niin paljon kuin olen ehtinyt. Kolme kuukautta maratonin jälkeen en tiedä, olenko enää siinä kunnossa, että jaksaisin juosta saman matkan, mutta olen juoksukunnossa.
Juokseminen ja hiihtäminen on tuntunut viime päivinä erityisen kevyeltä, koska en ole syksyn aikana vetänyt itseäni aivan äärirajoille. Välillä todellakin kannattaa levätä.
Kävin jouluviikolla verikokeessa, koska olen julkisen puolen terveydenhuollossa jonossa pieneen operaatioon, joka tehdään nukutuksessa.
Lääkäreitä kiinnostaa tuloksissani varmaankin eri asiat kuin minua, jolle verikokeesta selvisi tämänhetkinen hemoglobiinini.
Olen syönyt lisärautaa yli kolmen vuoden ajan, sillä ilman sitä ferritiiniarvoni eli varastoraudan määrä laskee. Alimmillaan se on ollut kahdeksan ja ennen viimeisimmän rautakuurin aloittamista 13. Hemoglobiini on ollut vielä rajojen sisäpuolella, mutta alhainen.
Perusverenkuvassa selvisi vain hemoglobiini, joka on nyt minulla 145. En muista, että se olisi koskaan ollut noin korkea. Arvo on noussut keväästä kymmenen pykälää. Naisilla normaaliarvot ovat välillä 117-155.
Olen syönyt edelleen rautaa, mutta kuten todettua, harjoitellut maratonin jälkeen vähemmän. Mieleeni ei tule muita syitä sille, että arvoni ovat ennätystasolla.
Hyvän hemoglobiinin ansiosta happi kulkee nyt tehokkaammin lihaksiin, mikä osaltaan tekee juoksemisesta helpompaa. Lisäksi tieto siitä, että en ole aneeminen, auttaa henkisesti.
En sen suuremmin suunnitellut joulun ajan treenejä. Aloitan juoksuohjelman mukaisen harjoittelun vasta tammikuussa.
Jouluaattoaamuna heräsin aikaisin kello kuuden maissa, koska en ollut vielä päässyt lomarytmiin. Muutenkin olen aamuihminen, joka herää mielellään aikaisin ja pitää varhaisista lenkeistä.
Ennen juoksemaan lähtemistä keitin lapsille riisipuuron, upotin mantelin kattilaan ja asettelin kolme suklaapukkia keittiön pöydälle.
Olemme asuneet samassa talossa 17,5 vuotta. Siitä ajasta olen harrastanut juoksua pian 12 vuotta. Minulle on muodostunut useampi eri pituinen vakiolenkki, joita juoksen.
Kaupungissa, jossa teitä risteilee sinne tänne, voisi vaikka joka kerta juosta hieman eri reittiä, mutta pidän siitä, että minun ei tarvitse miettiä joka risteyksessä, minne menen.
Valitsin yhden keskipitkän reitin, jota lähdin ennen aamukahdeksaa juoksemaan. Jouluaatto sarasti kauniina ja rauhallisena. Juostessani kuuntelin musiikkia ja mietin, miten vuosi on ehtinyt jouluun.
Juoksin 13,64 kilometriä, johon kului aikaa 1:30 tuntia. Keskivauhtini oli rauhallinen 6:38 min/km.
Osallistuin lenkillä samalla valmennusryhmä Team Liitävät Lenkkarit hyväntekeväisyysjoulujuoksuun. ”Liitikset” olivat luvanneet maksaa jokaisesta jouluaattona juostusta lenkistä, joka ilmoitettiin heille, viisi euroa SOS-Lapsikylän toimintaan.
Lenkki meni reitin osalta vanhasta muistista, mutta myös tuntuma oli kevyt.
Olen suunnitellut, että juoksen ensi vuonna keväällä puolimaratonin ja syksyllä maratonin. Tänä vuonna juoksin sekä keväällä että syksyllä maratonin, mikä vaati paljon harjoittelua ja vei aikaa.
Helposti menneen jouluaaton lenkin jälkeen mietin, onko tavoitteeni liian vaatimaton. Voisin nyt jo juosta puolimaratonin.
Puolimaraton, jota olen kevääksi suunnitellut, juostaan osin maastossa ja sisältää tavallista katujuoksua enemmän nousuja ja laskuja.
Tiedän tarkalleen reitin profiilin, sillä olen sitä tutkinut internetistä. Kokemattomana polkujuoksijana en esimerkiksi osaa hahmottaa, millaisia ovat nousut, joissa on 100 metriä korkeuseroa kilometrin matkalla. En myöskään tiedä, miltä tuntuu nousta yhteensä yli 500 metriä puolimaratonin aikana. Kaikkinensa laskua on reitillä enemmän eli yhteensä 690 metriä.
Kestävyyden ohella tätä kisaa varten olisi minulla muita kehityksen kohteita, joista ensimmäisenä tulee mieleen ylä- ja alamäkijuoksun harjoittelu.
Kotini lähellä sijaitsevassa Leppävaaran urheilupuistossa riittää sekä ylä- että alamäkiä. Lähdin sinne hiihtämään joulupäivän iltana.
En ole taitava ja vielä vähemmän nopea hiihtäjä, mutta sellaisia ei kannata jäädä miettimään. Hiihtäminen on talvella lähes parasta ulkoilua ja liikuntaa, sillä siinä pääsee liukumaan läpi kauniiden talvimaisemien ja saa raikasta ulkoilmaa.
Hiihto on kokonaisvaltaisempaa kuin juokseminen, mutta lempeämpää nivelille ja jänteille. Hiihdän perinteisellä tyylillä, jossa ei tule sivuttaisliikettä ja joka jäljittelee juoksun liikeratoja.
Talvella 2020/2021 en uskaltanut koronan pelossa mennä sisätiloihin harjoittelemaan. Tein monen juoksuohjelmaani merkityn vauhtikestävyysharjoituksen hiihtäen.
Leppävaaran urheilupuiston mäet eivät ole pieniä. Siellä hiihtäessä harjoituksesta tulee anaerobinen, kun syke kohoaa ja hapenottokyky kasvaa mäkiä noustessa.
Kyseisen talven jälkeen juoksin kaikki edelleen voimassa olevat ennätykseni: kymmenen kilometriä 48 minuutissa, puolimaratonin 1:46 tunnissa ja maratonin 3:53 tunnissa. Hyviin tuloksiin oli muitakin tekijöitä, mutta kokemukseni perusteella en aliarvioi hiihdon merkitystä osana juoksuharjoittelua.
Leppävaaran urheilupuistossa pidetään ainakin kahdet kansallisen tason kilpailut ensi kevään aikana, mitä silmällä pitäen reiteille on jo nyt ajettu runsaasti tykkilunta. Ladut ovat olleet hyvässä kunnossa.
Kunnon latu-uria pitkin minäkin uskallan tulla mäkiä alas auraamatta tai muuten jarruttamatta. Urheilukelloni mukaan vauhti nousee alamäissä lähes 40 kilometriin tunnissa. Aikaisemmin kammoksuin mäkistä maastoa.
Se, että nykyään kykenen viilettämään laduilla, on vaatinut uskallusta ja riskinottoa. Kuten Leevi and the Leavings aikoinaan lauloi, ei rallia voiteta jos siellä pelätään. Kun jälleen pääsee yhdeltä hiihtokerralta kaatumatta kotiin, luo se uskoa ja luottamusta itseen ja omiin taitoihin.
Olen kaatunutkin. Jääkiteinen hanki on raapinut poskeani ja häntäluuni on tärähtänyt kivikovaan lumeen. Niinä kertoina menin kumoon omaa taitamattomuuttani.
Muutama vuosi sitten kaaduin ladulle tehdyn ilkivallan seurauksena. Olin samana iltana hiihtänyt jo kertaalleen yhdestä Leppävaaran urheilupuiston mäestä, kun seuraavan kerran alamäkeä laskiessani huomasin liian myöhään, että joku oli kasannut risuja ladulle.
Kyse ei ollut tuulen lennättämistä oksista, vaan ne oli laitettu siihen tarkoituksella. En tiedä, oliko kyseessä lasten jekku vai jonkun täysikasvuisen idioottimainen älynväläys. Ikävä kyllä latuja näkee tuhoamassa monenlaista sakkia.
Kaatumisen jälkeen toinen lonkkani särki yhden yön, mutta siitä ei jäänyt pysyvämpää vaivaa. Otin mieluummin itse osuman, kuin perässäni tullut nainen, jolla oli näkyvä raskausvatsa. Hän pysähtyi auttamaan minua.
Itsekin kolme kertaa raskaana olleena tiedän, että raskaus ei ole sairaus, jossa itsensä pitää kääriä pumpuliin. Raskaana joutuu olemaan yhdeksän kuukautta ilman viinaa ja graavilohta, mutta muuten se ei estä tekemästä tavallisia asioita. Raskaana voi muun muassa hiihtää.
Ensimmäisessä raskaudessani ehdin käpertyä omaan kuplaani ja silitellä isoa vatsaani, mutta kolmannessa raskaudessa pallovatsani vain kulki mukana, kun olin kiireinen 4- ja 2-vuotiaiden lasteni kanssa.
Päivänä, jona kolmas lapsesi syntyi, olin ajanut isompien lasteni kanssa bussilla kaupoille, nojaillut supistusten tullessa pylväisiin ja postittanut paketin. En muista juuri mitään siitä, kun kävelin parkkipaikalta synnytyslaitokselle. Ehdin vaihtaa sairaalavaatteet päälleni ja mennä makuulle, kun vauva jo 20 minuuttia sairaalaan saapumisen jälkeen syntyi.
Raskaana olevat naiset kykenevät monenlaiseen, mutta voltti hiihtoladulla ei ole toivottua.
Nyt, kun kukaan ei enää roiku lahkeissani, nautin yksin liikkumisesta. Joulupäivänä hiihdin 15,6 kilometriä ajassa 1:37 tuntia.
Jos jaan hiihtomatkani ja -aikani puolella, voin verrata sitä juoksuun. Suksien päällä kehoaan on kevyempi liikuttaa ja alamäissä ei tarvitse tehdä lihastyötä. Siksi se on kevyempää kuin juokseminen.
Kaavani ei perustu tieteelliseen tutkimukseen, mutta jälleen yhden hiihtolenkin jälkeen voin vahvistaa sen oikeaksi. Rasitus vastasi noin 45 minuutin juoksulenkkiä.
Pääsen tällä hetkellä hiihtämään kirjaimellisesti kotioveltani, mikä on kaupungissa asuvalle luksusta. Hiihtämisen helppoudesta huolimatta tapaninpäivänä oli juoksun vuoro.
Valitsin jälleen yhden vakioreiteistäni, jolle saatoin lähteä suurempia miettimättä. Kuuntelin musiikkia ja katselin muita kodeistaan ulos uskaltautuneita ihmisiä. Moni kantoi muovikassia käsissään merkkinä siitä, että he olivat tulossa ruokakaupasta. Pyhien jälkeen kadut alkavat taas vilkastua.
Hiihtäessä tai pyöräillessä en kuuntele musiikkia, sillä silloin on oltava koko ajan perillä siitä, tuleeko takaa tai sivusta joku.
Juostessa vauhtini on hiljaisempi ja voin kadun reunaa juostessani rauhassa vaipua omiin maailmoihini. En kuuntele musiikkia niin lujaa, että en esimerkiksi kuulisi hälytysajoneuvon lähestymistä.
Musiikki auttaa jaksamaan yksinäisiä hetkiä, se tsemppaa ja antaa rytmiä. Tein syksyn maratonille oman soittolistani ja nyt olen alkanut koota uutta. Kappaleita on vasta 44 minuutin edestä, joten niitä pitää haalia lisää.
Juoksin pidempään kuin mitä soittolistani kesti. Kahdeksan kilometrin vakioreittiini kului aikaa 53:43 minuuttia ja keskivauhti oli 6:38 minuuttia.
Vauhtini oli sattumoisin sama kuin jouluaaton lenkillä, vaikka en kertaakaan katsonut kellostani, millaista vauhtia juoksen. Varsinkin talvella vauhti on minulle hyvin tavallinen peruskestävyyslenkkien vauhti. Sellaisessa vauhdissa en juurikaan hengästy, eikä minun tarvitse miettiä juoksemista. Annan vain jalkojeni viedä.
Minulle talvipäivänseisaus on suuri päivä. Silloin valoisuus rupeaa lisääntymään ja matka kohti kohti kesää alkaa.
Kuten joulun ajan harjoituksistani voi päätellä, talviolosuhteet eivät haittaa minua. Nyt on menossa 13:s juoksutalveni ja hiihdossakin tulen aina vain rohkeammaksi.
Kevät ja kesä ovat silti lempivuodenaikojani. Pimeä syksy on vain jotenkin joka vuosi kestettävä. En ole jouluihminen, joten en saa oikein mitään irti joulun odotuksesta. Joulussakin parasta ovat vapaapäivät, jotka voi viettää haluamallaan tavalla.
Tänä vuonna pääsin liikkumaan, mistä olen todella iloinen. Urheilukellonikin palkitsi heti minut ja kertoi, että harjoitteluni on tällä hetkellä tuottavaa. Tästä on hyvä jatkaa.
LENKILLÄ 