Sain viime vuonna Finlandia-palkinnon voittaneen Sirpa Kähkösen 36 uurnaa, Väärässä olemisen historia, (Siltala 2023, 267 s.) joululahjaksi. Katselin pientä punaista kirjaa, mutta en halunnut koskea siihen vielä joululomalla. Hautausmaalle viittaava nimi ja se, mitä olin kirjasta aiemmin kuullut – vaikean äitisuhteen käsittely – eivät innostaneet heti lukemaan kyseistä teosta.
Nyt olen lukenut kirjan jo kaksi kertaa. Nimi tuo edelleen mieleen kuolleet ja vieläkin kirjan keskiössä on kertojan edesmennyt äiti. Haudoistaan kurottelevat niin äiti Riitta, mummo Anna Heleena kuin ukki Laurikin. Tuonen Tytti häärii myös mukana. Kaikesta tästä huolimatta en voi olla sivuuttamatta ironiaa, joka kirjasta huokuu. Vakavien asioiden käsittely humoristisin ottein oli syy, joka sai minut lukemaan kaksi kertaa putkeen.
36 uurnaa on kirja kuolleista. On silmiinpistävää, että edelleen elossa olevista ihmisistä kirjassa ovat läsnä vain kertoja itse, hänen tyttärensä, jonka vauva-aika mainitaan lyhykäisesti, sekä hänen isänsä, joka saa tilaa muutaman rivin. En tiedä, onko Sirpa Kähkösen isä vielä elossa, sillä hän ei ole tarinan päähenkilö. Kertoja on Kähkönen itse. Tällaisen kuvan kirjasta ainakin saa, kun hän viittaa muihin kirjallisiin töihinsä ja elämänsä vaiheisiin, jotka on helppo todentaa.
36 uurnaa ei ole omaelämäkerta. Uskon, että suurin osa kerrotuista tapahtumista ovat tosia, mutta kirja ei ole totta kannesta kanteen. Alkulehdillä magnoliapuu puhuu ja kävelee, ja kirjan loppupuolella kuolleet mummot istuvat vaahteran oksalla jalkojaan heilutellen. He ovat pukeutuneet tukisukkiin ja villatakkeihin. Kirjassa puidaan menneitä asioita kuolleiden kanssa monin eri keinoin. He tulevat välillä huoneeseen, puhuvat ja käskevät unohtamaan menneen.
Sirpa Kähkösellä on tarkka kuva sukunsa historiasta, sillä hän on kirjoittanut niistä myös aiemmissa teoksissaan. Hänen ukkinsa Lauri oli ollut vankina Tammisaaressa 1930-luvulla, koska oli toiminut punaisten puolella Suomen itsenäisyyden alkutaipaleella. Vangitsemisesta on olemassa virallisia dokumentteja, joihin Kähkönen on taustatyönä perehtynyt. 36 uurnaa -teoksen yhtenä keskeisenä lähteenä ovat Kähkösen äidiltä jääneet kaksi päiväkirjaa. Ne sijoittuvat 1950-luvulle aikaan ennen Kähkösen syntymää. Lisäksi tämä turvautuu omiin muistoihinsa.
Sirpa Kähkösen äiti kuoli alkuvuonna 2022, ja kirja on kirjoitettu vuoden sisällä äidin kuolemasta. Kähkösen suhde äitiin oli ollut hankala, sillä tämä oli käyttänyt alkoholia, ollut väkivaltainen ja kärsinyt mielenterveysongelmista. Kähkösen äiti oli ollut nuorena vakavassa liikenneonnettomuudessa, joka oli aiheuttanut äidille mitä todennäköisimmin aivovamman. Onnettomuuden jälkeen kaikki olivat vain olleet onnellisia, kun Riitta-äidillä ei ollut mennyt jäseniä poikki. Ulkoisena merkkinä onnettomuudesta tällä oli pitkät arvet pään alueella. Sisäisiä ”arpia” ei osattu epäillä 1950-luvulla eikä vuosikymmeniin sen jälkeenkään.
Kirjassaan 36 uurnaa Sirpa Kähkönen kuvaa myös äitinsä onnettomuutta. Siitä hän on saanut tietoa vanhoista uutisista ja perheenjäsenten toisilleen lähettämistä postikorteista. Sairauskertomukset ovat vielä pitkään salaisia, joten aivan tarkkaa kuvaa siitä, miten äidin toipuminen eteni, ei Kähkösellä ole. Kirjan nimi 36 uurnaa tulee siitä, että heidän sukuhautaansa mahtuisi niin monta uurnaa. Tämän Kähkönen kuuli äitinsä kuoltua, ja siitä tuli nimi romaanille. Kirjassa hän kokoaa 36 asiaa tai esinettä, jotka olivat olleet merkityksellisiä äidin elämässä. Onnettomuus on yksi näistä. Alaotsikko Väärässä olemisen historia viittaa toisaalta suvun punaiseen menneisyyteen ja toisaalta äitien väärinymmärtämiseen. Itänaapuria ihannemaana pitäneitä ja sinne muuttaneita oli myöhemmin helppo haukkua väärässä olijoiksi. Äidit tietävät usein sanomattakin riittämättömyytensä.
Onnettomuus määritti Sirpa Kähkösen äidin elämää, mutta se ei ollut ainoa tekijä. Tämä kantoi osin ehkä tietämättään myös sukunsa monia taakkoja. Näistä iso osa siirtyi myös kirjan kertojan kannettavaksi. Hän kuvaa itseään Atlakseksi, joka kantaa maailman painoa harteillaan. Toisaalta kertoja, joka mitä ilmeisimmin on Sirpa Kähkönen itse, on osannut kyseenalaistaa sukunsa mytologiat. Tämä osuus kirjasta on sen herkullisinta sisältöä. Suomalaisuudessa kulkeva itsensä ja toisten alentaminen, vaitiolon kunnioittaminen äärimmäisyyksiin asti ja ylpistymisestä varoittelu ovat hyvin samaistuttavia ja tutun kuuloisia.
Sirpa Kähkösen ukki Lauri tunsi koko elämänsä syvää ennakkoluuloa lääkäreitä kohtaan, koska joutui lääkärien kaltoinkohtelemaksi ollessaan vankina Tammisaaressa 1930-luvulla. Ukki ei myöhemmin elämässään mennyt vatsakipujen vuoksi hoitoon ennen kuin oli liian myöhäistä. Ukki kuoli vatsasyöpään 1970-luvulla. Kähkönen kutsuu kirjassa ukkiaan halstarimarttyyriksi, joka yhden kyljen mustuttua käskee vain kääntämään toisen kyljen. Kammottavista kokemuksista vaiettiin niin, että Kähkönen kertoo luulleensa pitkään, että ukki oli ollut venäläisten sotavankina jatkosodan aikaan. Vankeusaikanaan ukki oli ollut mukana kommunistisessa toiminnassa. Ukin vaimo eli Kähkösen mummo Anna Heleena oli sen sijaan täysin epäpoliittinen henkilö.
Mummo Anna Heleenalle Sirpa Kähkönen on antanut kirjassa lisänimen ”maalaismunanen”. Sellaiseksi vastamunituksi kananmunaksi mummoa oli kutsuttu, kun tämä nuorena muutti pieneltä paikkakunnalta Kuopioon. Lapset, mukaan lukien Kähkösen äiti Riitta, syntyivät sodan keskelle. Yksi lapsista, poika, syntyi jo 1930-luvun alussa, mutta kuoli vain kahden päivän ikäisenä. Hän on yksi niistä, joka makaa sukuhaudassa. Siellä, jonne mahtuu vielä 36 uurnaa. Lauri-Ukki oli vankina Tammisaaressa vuosina 1932–1938. Ymmärrettävästi lapsia ei tänä aikana syntynyt.
Näiden kahden henkilön – halstarimarttyyri Laurin ja maalaismunanen Anna Heleenan – hoidossa Sirpa Kähkönen oli paljon viiden ensimmäisen elinvuotensa aikana. He olivat rakastavia isovanhempia, mikä oli hänen onnensa. Samalla äiti Riitta näki, mistä oli jäänyt paitsi. Häntä oli lyöty kotona, hänelle oli raivottu ja uhkailtu ja hänet oli ajettu pois kotoa. Asialla olivat olleet nämä samat ihmiset, jotka pystyivät Kähköselle tarjoamaan turvallisen kasvuympäristön, kun oma äiti oli ailahtelevainen. Kähkösen onni oli syntyä toiseen maailmanaikaan 1960-luvulla.
Sirpa Kähkösen äiti Riitta kutsui Kähköstä avoimesti vahingoksi, eikä unohtanut toistella, miten hänen nuoruutensa päättyi siihen, kun sai lapsen. Lisäksi äiti muistutti, että hänelle tuli synnytyksessä repeämiä, hiukset suoristuivat ja imukupilla ulos kiskotun vauvan pää oli suippo. Vasta tutustuttuaan äitinsä nuoruuden päiväkirjoihin Kähkönen ymmärsi, että äidillä oli ollut nuoruus, eikä tämä 23-vuotiaana ollut ollut mikään teiniäiti. Kähkösen isä mainitaan vain sen verran, että tämä oli armeijassa Kähkösen syntymän aikaan ja että myöhemmin vanhemmille tuli ero. Pienenä Kähkönen oli paljon mummonsa ja ukkinsa hoidossa, mutta asui sittemmin äitinsä kanssa kahden. Äidin mielenterveyden- ja elämänhallinnan ongelmat kasvoivat vuosi vuodelta. Se saa Kähkösen toteamaan kirjan sivulla 193 seuraavaa: ”En minä olemassaoloani kiroa, en tahdo pois, enää.”
Kirjan aiheet – hankala äitisuhde ja suvun raskas henkinen perintö – eivät ole erityisen ainutlaatuisia. Sirpa Kähkönen sai romaanistaan Finlandia-palkinnon loppuvuonna 2023, mitä en yhtään ihmettele. Kirja etenee jokseenkin kronologisesti, vaikka alkaakin äidin kuolemalla. Mukaan tulee heti sadunomaisia piirteitä, eikä asian käsittely ole aivan tavanomaista. 36 uurnaa – 36 asiaa, joista Kähkönen äitinsä muistaa – vievät tarinaa yksi kerrallaan eteenpäin. Tarkimmin ja yksityiskohtaisimmin käsitellään äidin onnettomuus, mutta muuten tarina etenee välillä kiihdyttäen ja välillä pysähtyen pidemmäksi aikaa jonkin yksittäisen asian äärelle.
Pidin kohdista, joissa Sirpa Kähkönen antaa kirjoittajan taitonsa loistaa. Teksti on paikoin erittäin vauhdikasta, kekseliästä ja humoristista. Hän on keksinyt omalaatuisia sanoja, kuten ”vaimomuija” ja ”pomoukkeli”, kun kuvaa 1950-luvun yhteiskuntaa, jossa naisille ja miehille oli omat paikkansa. Viittaukset muualle kirjallisuuteen tai esimerkiksi kristilliseen perinteeseen tuovat esiin kirjailijan laajan tietämyksen ja perehtyneisyyden. Kähkönen tarkkailee pienen etäisyyden päästä sukunsa tarinoita ja sanontoja sekä edellisten sukupolvien toteutumattomia toiveita. ”Koskaan, missään tilanteessa ei saa kenellekään kertoa, että ihailee. Eikä edes pidä ihailla, ihmistä, ainakaan ketään, jonka tuntee, eikä varsinkaan lapsiaan, semmoinen tunne pitää juuria syntinä pois. Ja ylistyksen odottajalta luulot pois. Ettei nääs ylpistyis!” (s. 185) Edellisen kaltaisia lainauksia voisi kirjasta ottaa loputtomasti, sillä se on niiden kyllästämä siihen pisteeseen asti, että se ne kääntyvät itseään vastaan. Kähkönen on kauan sitten ymmärtänyt tilanteen päättömyyden ja tarjoilee sen herkullisena pakettina lukijoilleen.
36 uurnaa, Väärässä olemisen historia, ei edes väitä olevansa alusta loppuun asti totta. Se on toiveita, haaveita, ymmärrystä ja anteeksiantoa. Se on tilintekoa kuolleiden kanssa. Kirjan loppupuolella Sirpa Kähkönen heittäytyy sadun maailmaan, jossa hän saa itse valita säännöt, tapahtumaympäristön ja johdatella tarinaa. Se tuntuu olevan hänen keinonsa saada rauha kaikelta siltä rauhattomuudelta ja turvattomuudelta, jota hänen äitinsä laittoi hänet kestämään. Ymmärryksen kautta hän löytää yhteyden äitiinsä. Olkoonkin, että tämä on siinä vaiheessa jo kuollut. Mutta elävien täällä on jatkettava matkaansa haavoittuneinakin.
Minulle 36 uurnaa oli niin osuva kuvaus meistä suomalaisista, että ihastuin. Kirjan erityisyyttä voi olla vaikea tunnistaa, ellei ole joitain omakohtaisia kokemuksia. Kirjoittavalle ihmiselle kirja antoi ahaa-elämyksen: näinkin voi asioita käsitellä. Vaikeista asioista voi etäännyttää itsensä, laittaa esineet tai kuolleet ihmiset puhumaan, heittää väliin aineksia suurista tarinoista ja olla samanaikaisesti raadollisen rehellinen. Tarina on surullinen, eikä siitä pääse mihinkään. Käsittelytapa ei ole itsesäälissä rypemistä tai toisten syyttelyä, vaan muiden tasolle asettumista ja maailman katselemista näiden näkökulmasta. Kun pystyy näkemään tilanteen koomisuuden, helpottaa se oloa suuresti.
Kirjassa puheenvuoron ovat saaneet kuolleet ihmiset, mikä on hieman nurinkurista, koska ei heillä ole enää mahdollisuutta oikeasti puuttua tämän maailman asioihin. Pakostikin lukijana miettii, millä oikeudella tämä on tehty. Kirjassa Sirpa Kähkönen paneutuu kuolleiden kanssa vanhoista asioista märehtimiseen sellaisella intohimolla, että välillä unohtuu, että nykyinen maailma ihmisineen, iloineen ja suruineen on myös olemassa. Lisäksi jotkin oikeasti mielenkiintoiset aiheet jäävät pintaraapaisun tasolle. Tällainen on esimerkiksi maininta Sirpa Kähkösen äidille määrätystä amfetamiinipohjaisesta laihdutuslääkkeestä.
Pieni osa tekstistä on painettu fraktuuralla. Kirjaisinta on käytetty silloin, kun on haluttu painottaa sanan tai lauseen ummehtuneisuutta: ne ovat kaikuja menneisyydestä, jotka soisi jo unohtaa. Fraktuuran käyttö on tehokeino, joka äänikirjan lukijoilta jää kokematta. Savolaislähtöisenä Sirpa Kähkönen käyttää joitain minulle tuntemattomia sanoja. Sekin on kirjallisuuden ja lukemisen rikastuttava vaikutus, että oppii uusia sanoja. Tällainen on esimerkiksi kasken penkomista tarkoittava rovitseminen. Toisaalta opin, että lietsominen on alun perin tarkoittanut palkeilla puhaltamista. Olen käyttänyt lietsoa-sanaa sen nykyisessä kuvainnollisessa merkityksessä. Minä länsirannikon kasvattina olen myös oppinut käyttämään sanaa halsteri halstarin sijaan. Kalaa on halstrattu jne.
Kehotan tarttumaan kirjaan, vaikka synkän kuuloinen nimi aiheuttaisi hyljintäreaktion. Minä ihastuin ikihyviksi, ja voisin helposti lukea kirjan vielä kolmannenkin kerran. Jokainen lause on harkittu ja täynnä asiaa. Seuraavat mielenkiintoiset kirjat kuitenkin odottelevat jo! Sirpa Kähkösen kirjasta 36 uurnaa, Väärässä olemisen historia, voi löytää oman sukunsa, palasia omasta menneisyydestään tai ainakin jotain hyvin suomalaista.
LENKILLÄ 
kiitos
TykkääLiked by 1 henkilö