Olen tehnyt jotain oikein

Mieleni piirsi ympyrää, jossa kehän yksi kohta oli hetki yli kymmenen vuotta sitten, jolloin olin hoitovapaalla työstäni.

Tukiverkko oli heikko. Täynnä isoja aukkoja, joita kuroin omin käsin kiinni. Mieheni auttoi samoin kuin ajoittain vierailuilla käyneet sukulaiset.

Joskus vein lapsiani kuntosalin lapsiparkkiin. Sieltä ojentuivat yhdet auttavat kädet.

Välillä harmitti, kun huomasin, että lapseni katsoivat televisiota lapsiparkissa. Olisinpa tiennyt, miten paljon ruutuaikaa nykypäivän taaperoilla on.

Kehä jatkui piirtymistään. Töihinpaluu, kiire kiire kiire ja viikonloppuaamuista napsitut tunnit oman hyvinvoinnin eteen.

Ympyrä mielessäni sulkeutui tällä viikolla, kun palasin vanhalle kuntosalilleni, jonka lapsiparkkiin aikoinaan lapsiani vein.

Yksi noista lapsista oli nyt mukanani sillä puolella, jolla ovat levytangot, käsipainot ja muuta irtonaista rautaa. Treenaamassa kanssani.

Kymmenen vuotta sitten lapsestani olisi tehty lastensuojeluilmoitus, jos olisin antanut hänen tulla lähelle juoksumattoa. Kuntosali ei ole leikki-ikäisten temmellyskenttä.

Viranomaisten puuttumisen sijaan annoin itselleni mielessäni palkinnon, kun lapsillani on äiti, joka osaa oikeaoppisesti kyykätä ja juoksee tarvittaessa vaikka maratonin. Olen tehnyt jotain oikein.

Olen kerta toisensa jälkeen sulkenut kotioven takanani ja lähtenyt juoksemaan.

Talviaamuina olen ollut liikkeellä ennen lumiauraa ja kesällä kohdannut pihassa metsäkauriin, kun olen pian auringon noustua hiipinyt matkoihini.

Olen mennyt, vaikka omatuntoni on soimannut. Olen muistanut, että olen minä, kun olen tuntenut kehoni ääriviivat sateessa juostessani tai istunut yksin hiljaa kuntosalin sihisevän sähkökiukaan äärellä.

Vanhemmuus on sellainen peli, jossa unohtaa varata itselleen kampaajan, kun huolehtii, että pikkuisten hiukset on leikattu koulukuvausta varten.

Vanhemmuus on synkkä paikka, jossa suuttuu, kun lapsi pyyhkii räkäisen nenänsä työpaitaan, joka on pestävä käsin.

Sitten haluaisi illalla kaiken hiljennyttyä ja mielen rauhoituttua herättää nukkuvan lapsen ja pyytää anteeksi.

Vanhemmuus on suo, johon voi upota. En ole halunnut hukata itseäni, häipyä taustalle ja kuunnella sitäkin yhtä, joka kehotti hankkimaan yhden lapsen jälkeen vielä toisen, jotta tietäisin, ”mitä äitiys on”.

”Ei ole sinuunkaan paljon äitiyttä jäänyt”, sanoi toinen, kun pitelin käsivarrella muutaman kuukauden ikäistä esikoistani.

Ei minulla ollut puolustuspuhetta, kun tuomaristossa oli joku, joka tietää nämä asiat. Olin tehnyt siten kuin luontoäiti, neuvonlatäti ja postiluukusta pudonnut Vauva-lehti sanoi.

Kun sain lapsia, vatsa kasvoi ja hävisi. Kolme kertaa. Raskauskilot on minulle melko tuntematon käsite.

Kun aloin vuonna 2012 juosta, ja nuorin lapseni oli yksivuotias, en tehnyt sitä pudottaakseni painoa. En ole koskaan juossut siksi, että haluaisin olla laihempi.

Aloin juosta, kun siltä tuntui, ja löysin ihmemaan. Viisi vuotta myöhemmin tuli tämä blogi.

Hyvinvoiva vanhempi on hyvä vanhempi. Hyvinvointia voivat tuoda koiran kanssa lenkkeily, akvarellimaaleilla uusien maailmojen luominen tai dreijan äärellä hääräily. Mistä nyt tykkääkin.

Hieman lähteestä riippuen kuulun syntymävuoteni perusteella joko X-sukupolveen tai milleniaaleihin. Henkisesti olen vanhemman eli X-sukupolven edustaja.

Olen se, joka muistaa ajan ennen internetiä.

Ensimmäinen kosketukseni siihen oli 1990-luvun alussa, kun kävin yläastetta. Koulun ATK-luokassa opettajamme meni Valkoisen talon internet-sivuille, ja me oppilaat seurasimme monitorilta, miten sivu hiljalleen latautui.

Ostin ensimmäisen matkapuhelimen, jossa oli kosketusnäyttö, vuonna 2010.

Jalkani seisovat tiukasti maanpinnalla maailmassa, jossa oli hienointa syödä jäätelö, jonka sisällä oli purukumi, katsoa televisiosta Ihmemies MacGyveriä (kaikki luokkatoverini eivät saaneet sitä katsoa) tai saada koulun joulujuhlassa ruskea paperipussi, jossa oli omena ja piparkakku.

Pääni on välillä liiankin tiukassa nykyajan somemaailmassa. Siellä eletään tykkäyksistä ja seuraajista, ollaan algoritmin orjia ja radikalisoidutaan oikealle tai vasemmalle sen mukaan mitä sisältöä eniten kuluttaa.

Päätös silmien eteen ryöppyävästä videotulvasta ei ole pitkiin aikoihin ollut käyttäjän oman päätöksen vallassa.

Ajoittain tunnen itseni somemaailmassa muumioksi. En ole Tiktokissa ja sitoutunein seuraajakuntani löytyy Facebookista.

Yritän aika ajoin muistuttaa seuraajiani ja siinä samassa itseäni, että päivän voi aloittaa kuulostelemalla, mitä itselle kuuluu.

Jos aamulla ensimmäisenä selaa puhelinta ja näkee, mitä ihkuu, mahkuu ja superii muut ovat tehneet, rypistyy parkkiintuneemmankin dinosauruksen nahka vielä hieman enemmän. Tulee uusi harakanvarvas silmäkulmaan ja kasvoille ankea harmaus.

Oma elämä on se, joka ratkaisee. Kiihkeätahtisessa somessa ilmiöt elävät vain päiviä, viikkoja ja korkeintaan yhden kesän. Ne ovat päiväperhosia.

Ihmiselämä ei ole lyhyt lepatus aurinkoisena päivänä, vaan se on pitkäjänteisempää.

Se on sitä, kun kymmenen vuoden tauon jälkeen astuu vanhan kuntosalin pukuhuoneeseen ja huomaa, että kaapit ovat edelleen samat ja tutuilla paikoillaan. Muistaa, mikä oli lempilokero.

”Mikä Teidän nimenne on?” kysyy vastaanoton nuori mies. Hänellä on ryhti kuin laatikosta pongahtavalla vieteriäijällä ja vallattomasti kasvava tukka. Hän kuuluu sukupolveen, jolla on jo jokin muu aakkosten kirjain tunnuksenaan.