Helsinki Midnight Run juostiin lauantaina 14. syyskuuta. Lähtö oli Senaatintorilta iltayhdeksältä, eli se ei kirjaimellisesti ollut keskiyön juoksu. Minulle iltalähtö oli myöhäinen, sillä yleensä istun tuohon aikaan yöpuvussa kotisohvallani. Avasin jo bussissa matkalla Helsinkiin energiajuomatölkin ja join sen loppuun kävellessäni Elielinaukiolta Senaatintorille päin. En normaalisti myöskään juo energiajuomaa.
Olen osallistunut Helsinki Midnight Runille ehkä jo kymmenen kertaa. En aivan tarkkaan muista. Ainakin jos lasken mukaan käyntini Tukholman vastaavassa tapahtumassa Midnattsloppetissa, alkaa yöjuoksuja olla kasassa kaksinumeroinen luku. Ne vetävät puoleensa, vaikka aamuihminen joutuu käyttämään piristeitä, että jaksaa iltamyöhään juoksennelle pitkin Helsingin katuja.
Vein reppuni ja takkini varustesäilytykseen Porthaniaan. Helsinkiä vähemmän tunteville täytyy kertoa, että Porthania on yksi Helsingin yliopiston rakennuksista ja sijaitsee Yliopistokadulla korttelin päässä Senaatintorilta. Tein omat yliopisto-opintoni Tampereella, mutta muiden opintojen tiimoilta olen istunut myös Porthanian luentosaleissa. Midnight Runin varustesäilytys on ollut monena vuotena Porthaniassa, vaikkakaan ei joka kerta.
Ehdin kävellä noin sata metriä lähtöpaikan suuntaan, kunnes taivaalta alkoi putoilla ensimmäisiä pisaroita. Juoksukaverini Miku ilmoitti, että hän palaa vielä hakemaan repustaan lippalakin. Pienen epäröinnin jälkeen päätin itsekin juosta puolihölkkää varustesäilytykseen, sillä olin kotoa lähtiessäni heittänyt reppuuni kertakäyttösadetakin. Se on juoksutapahtumien varustelistan top 10:ssä, satoi tai paistoi. Vien usein pakkauksen avaamattomana takaisin kotiin, mutta nyt sille tuli tarvetta.
Vesisade yltyi, mutta muovin alla pysyin enimmäkseen kuivana. Juoksijoita seisoskeli akvamariinin värisissä tapahtumapaidoissaan rakennusten lippojen, puiden ja muiden hieman sateelta suojaa tuovien katosten alla. Osa ei välittänyt kastumisesta. Sade kastelisi läpimäräksi kymmenen kilometrin juoksun aikana, joten eipä sillä oikeasti kovin paljon väliä ollut. Tykkäsin odotella lähtöä kuivissa vaatteissa, joten napitin kertakäyttösadetakin ylintä nepparia myöten ja vedin huppua kasvojeni suojaksi.
Kaatosateessa vessajonot olivat huomattavan lyhyet, vaikka Midnight Runin viiden ja kymmenen kilometrin juoksuihin oli ilmoittautunut tuhansia ihmisiä. Seisoin bajamajarivistön edessä Senaatintorin laidalla ja odottelin vuoroani. Näytti, että kaikki ovet olivat lukossa, mutta harvoin mikään ovi avautui. Mieleeni juolahti jo, ovatko jotkut menneet vessaan sadetta pakoon. Se olisi jo melko epätoivoinen teko. Kun tuli oma vuoroni, ymmärsin, että vessassa käynti ei ollut nopea juttu. Kertakäyttösadetakki, jollaista huomasin monen muunkin käyttävän, kiertyi kehon ympärille ja natisi joustamattomuuttaan.
Sateesta huolimatta ilta oli lämmin. Osallistuin alkuverryttelyyn, joka tarkoitti aerobiciä suomalaisen dance popin tahtiin. Kosteusprosentti kertakäyttösadetakin alla alkoi olla samaa luokkaa kuin sen ulkopuolella. Riisuin takin silti vasta, kun tuli oman lähtöryhmäni eli 3a:n vuoro siirtyä kohti Tuomiokirkon edessä ollutta porttia. Ruttasin takin käteeni isoksi möykyksi ja päätin työntää sen ensimmäiseen näkemääni roskikseen.
Pyrotekniikan lieskat lehahtivat ja lämmittivät sateen kastelemaa poskeani. Lähdin kolmannessa lähtöryhmässä, jonka tavoiteaika oli noin 50-55 minuuttia kymmenellä kilometrillä. Olin asettautunut ryhmän alkupäähän, sillä Midnight Run on tunnetusti ruuhkainen. En halunnut jäädä sumppuun, kun oli menohaluja. Ei ennätysjuoksuun, mutta kuitenkin ryhmän tavoittelemaan aikaan. Juoksijat usein arvioivat vauhtinsa nopeammaksi kuin se onkaan ja ilmoittautuvat itselleen liian nopeaan vauhtiryhmään. Kun oma ryhmäni pääsi liikkeelle, huomasin, että juoksijat juoksivat juuri toivottua vauhtia.
Unioninkatua pitkin pääsi heti juoksemaan alamäkeen. Tiellä oli väljää ja etenin haluamaani vauhtia. Juoksin ensimmäisen kilometrin ajassa 5:21 minuuttia. Tähtitorninmäelle oli nousua, mutta sen jälkeen alkoi pitkä alamäki Ullanlinnan halki. Jalassani olivat Sauconyn Triumphit, jotka ovat nopeat, mutta pohjastaan täysin sileät kengät. Jännitin, miten niillä uskaltaa rullata märkää viettävää asfalttia pitkin. Pito oli kuitenkin hyvä, enkä jäänyt alamäkeen sipsuttamaan.
Kolmas kilometri juostiin Meripuistossa. Jos olin sinne asti jotenkin vältellyt vesilammikoihin astumista, se oli menoa nyt. Vesi hulahti lenkkarin päälikankaan läpi kuin murtuneen padon ja virtasi varpaiden väliin. Ensimmäinen juomapiste oli kolmen kilometrin kohdalla. En yleensä kymmenen kilometrin tapahtumissa juo vettä, enkä pysähtynyt tälläkään kertaa kumoamaan mitään kurkkuuni. Käytin hyväkseni ison roska-astian, johon vauhdissa heitin kädessäni edelleen myttynä olleen kertakäyttösadetakin.
Kaivopuistossa oli suorastaan väljää. Joitain osallistujia tuli kävellen selkä edellä vastaan. He olivat lähteneet selvästi liian kovaa juoksemaan. Yhdessä vaiheessa muistan juosseeni yksin: edessäni oli alle kymmenen juoksijan ryhmä, mutta aivan vierelläni ei ollut ketään. Olympiaterminaalin kohdalla oli viiden kilometrin väliaikapiste, jossa olin ajassa 25:56 minuuttia. Iloitsin, sillä olin tullut alkumatkan suunnittelemaani vauhtia. Juoksin aivan tosissani ja sykkeeni oli vauhtikestävyysalueen yläpäässä. Juokseminen oli silti hallittua ja tunsin, että pystyin jatkamaan samaa vauhtia.
Kunpa juokseminen olisi ollut vain omasta kykenemisestäni kiinni. Harmillisesti näin ei ollut. Kauppatori ja alkuosa Katajanokasta olivat todella ruuhkaisia. Samalle reitille tulivat tuossa kohtaa viiden kilometrin juoksija ja kävelijät, joista useilla oli minua hitaampi vauhti. Yritin ohittaa vasemmalta, mutta kadun leveys loppui kesken tai edessäni oli rivi parkkeerattuja sähköpotkulautoja. Ärtymykseni kasvoi samaa vauhtia kuin etenemiseni hidastui.
Lopulta en enää pystynyt pitämään suutani kiinni ja sanoin vierekkäin kulkeneen kahden juoksijan takana, että voisivatko hitaammat juosta oikealla, jotta nopeammat pääsevät ohi. En varmasti varsinaisesti ilahduttanut näitä juoksijoita kommentillani. Tapahtuman internetsivuilla ja vielä Senaatintorilla ennen lähtöä oli muistutettu, että pitää pyrkiä juoksemaan oikeaa laitaa. Siksi en pitänyt pyyntöäni aivan kohtuuttomana, vaikka myönnän, että ruuhkaa oli siinä kohtaa reittiä joka laidassa.
Ennen toista juomapistettä kuuden kilometrin kohdalla siirryin hetkeksi nauhoilla merkityn reitin ulkopuolelle juoksemaan. En aikonut pysähtyä juomaan tällekään pisteelle, joten yritin päästä väljemmästä paikasta ohitse. Viimeisillä kilometreillä ruuhka hieman helpotti. Nilkat upottavia vesilätäköitä oli edelleen siellä täällä, mutta olin yltä päältä sateen kastelema joka tapauksessa. Pari kertaa välähtänyt ukkonen ei onneksi ollut tullut päälle. Juoksijat saivat rauhassa jatkaa kisaansa ja ”vain” kastua pahemman kerran.
Juostessani en tosin suuremmin miettinyt vesisadetta. Keskityin juoksemiseen. Midnight Runilla on muutamana muunakin vuotena ollut vähintään yhtä kurja keli. Kun juostaan ulkona, on varauduttava siihen, että silloin ollaan sään armoilla. Säätä ei pysty kukaan vaihtamaan. Juoksija pystyy vaikuttamaan vain omaan suhtautumiseensa kulloisiinkin olosuhteisiin. Vesisateessa juostaan lenkkarit litisten ja sen kanssa on vain elettävä. Repussani odottivat kuivat vaihtovaatteet ja kengät.
Loppumatka kierteli Kruununhaassa. Siellä jouduin vielä kiipeämään useamman pienen mäennyppylän päälle. Yhdeksän kilometrin kohdalta on mieleeni jäänyt mieskatsoja, joka kannusti sellaisella uhmakkuudella, että ensin luulin hänen mesoavan aivan jotain muuta. ”Teistä kaikista on siihen!” mies karjui. Uskoin, mitä hän sanoi. Juoksin niin kovaa kuin jaksoin ja sain sykkeeni nousemaan yli 170:n. Se enää harvemmin nousee niihin lukemiin. Luulen, että kaava 220 miinus ikä pitää maksimisykkeen osalta kohdallani hyvinkin paikkaansa (olen 44-vuotias).
Ennen lähtöä oli kuulutettu, että juoskaa oikealla ja tuulettakaa maalissa. Saattaa myös olla, että kehotus tuulettaa kajahti ilmoille kovaäänisistä vasta maalialueella. Muistikuvani ovat hieman hataria. En tuulettanut. Kunnon loppukiriin ei nousujen jälkeen enää ollut voimia. Maaliportin ja ajanottomattojen näkeminen tuntui yhtä hyvältä kuin aina. Sammutin kelloni ja jatkoin matkaani pois muiden alta hieman kankein jaloin. Loppuaikani oli 52:37 minuuttia. Olin juossut kymmenen kilometriä keskivauhdilla 5:15 min/km. Keskisykkeeni oli 163 lyöntiä minuutissa.
Näin juoksututtuni Alin maalissa. Oikeammin olimme vaihtaneet muutaman sanan jo reitin varrella, mutta silloin olin huikannut Alille, että nyt ei pysty kauheasti juttelemaan. Puhuimme sitten maalin jälkeen sillä seurauksella, että kävelin epähuomiossa ohi osan maalihuollon tarjoilujen. Sain banaanin ja pullollisen urheilujuomaa, minkä lisäksi join pöydässä olleista mukeista vettä. Myöhemmin kuulin, että jaossa olisi ollut suklaapatukka ja valmiiksi pakattu näkkileipä. En ollut kovin pahoillani tästä menetyksestä, vaikka hieman huolestuin tarkkaavaisuudestani. Osa siitä oli ilmeisesti jäänyt jonnekin kymmenen kilometrin varrelle.
Tarkkaavaisuutta olikin tarvittu, sillä märkä tien pinta oli imenyt itseensä tehokkaasti kaiken valon, mitä katulampuista ja muista valonlähteistä tuli. Ruusupensas oli raapaissut paljasta käsivarttani, kun olin epähuomiossa juossut liian läheltä. Pääasia, että en sotkeutunut jaloissani tai astunut huonosti kanttikivetyksen päälle. Selvisin reissusta ehjin nahoin. Kuulutukset varovaisuudesta alamäissä ja käännöksissä eivät olleet kaikuneet kuuroille korville, kuten kävi osalle järjestäjien ohjeista. Kaikki tuntuivat juoksevan huolellisesti, enkä nähnyt yhtään asfalttiin naama edellä lävähtämistä. Sellaistakin olen joskus saanut Midnight Runilla todistaa.
Porthaniassa oli valoista ja kuivaa. Kaivoin repusta vaihtopaidan, sukat ja lenkkarit. Vaihdoin paidan muiden silmien edessä, sillä halusin kuivaa ja lämpöistä päälleni. Helpotti myös saada märät kengät ja sukat pois jaloista. Rajani kulki housujen vaihtamisessa; niitä en halunnut alkaa kiskoa nilkkoihin ohikulkijoiden katsellessa. Laitoin pitkän vettä pitävä takin päälleni, heitin repun selkääni ja lähdin kiireen vilkkaa junalle.
Vaikka olin juossut vauhtikestävyyssykkeillä koko kymmenen kilometrin matkan, minussa riitti vielä virtaa ottaa juoksuaskeleita, että ehdin minut kotiin vievään paikallisjunaan. Juoksukaverini Miku laittoi viestiä, että ehtii myös samaan junaan. Oli mukava kaverin kanssa vaihtaa tuoreet kommentit ja kokemukset juoksusta. Junan pehmeässä penkissä istuessani märät ja kylmät juoksutrikoot alkoivat tuntua ikäviltä. Kaduin, etten ollut vaihtanut niitä kuiviin. Junan vessaa olisi voinut käyttää siihen tarkoitukseen, mutta päätin sinnitellä kotiin asti. Matkan aikana lipuntarkastajat kävivät tarkastamassa matkustajien liput, joten ehkä oli parempi, että en piileskellyt vessassa juuri tuolloin.
Kotona kävin suihkussa ja kuivasin itseni saunojien jäljiltä vielä hieman lämpöä hohkaavassa löylyhuoneessa. Söin leivän ja join oluen. Alkuillasta nautittu energiajuoma pitää minut pahimmillaan hereillä aamuyön tunteihin asti, mutta ilmeisesti olin menettänyt kaiken energiani juostessani. Uni tuli turhia empimättä ja nukuin hyvin. Aamulla päivitin Instagramiin tuoreet tunnelmat edellisillan juoksusta. Julkaisun merkkimäärä tuli täyteen, ja huomasin, että paljon jäi vielä sanomatta. Onneksi tänne blogiin voi kirjoittaa pidemmin.
LENKILLÄ 