Perheessämme on jäänyt vuosien varrelta kollektiiviseen muistiin lentäviä lauseita tai hauskoja sattumuksia, jotka vain vahvistavat itseään, kun niitä riittävästi toistetaan. Tiedättehän sellaisia, miten joku meni pyjamapaidassa kouluun, kiukutteli parturin tuolissa niin, että putosi lattialle, kutsui navigaattoria alligaattoriksi tai äitiä mämmikoiraksi, kun tämä pudotti nokkamukin kolisten keittiön lattialle. Sellaisia, jotka parhaimmillaan ja pahimmillaan muokkaavat lapsen omakuvaa ja joiden vuoksi nämä sitten 45-vuotiaana jossain hiljaisuuden retriitissä miettivät, että olenko tosiaan ihminen, jonka tarvitsee hävetä olemassaoloaan.
”Espanjassa oli kivaa!” on yksi perheemme lentävistä lauseista. Se on alun perin lapsen suusta kuultua, mutta sitä viljelevät vanhemmatkin. Lause kuultiin ensimmäisen kerran syksyllä 2011, kun olimme olleet koko viisihenkisen perheen voimin viettämässä ns. isäkuukautta Espanjassa. Vanhempainrahaa maksettiin tuolloin isille eri tavalla kuin nykyään. Ajoimme Barcelonasta Aurinkorannikolle autovuokraamon Seatilla, jonka takapenkillä kolme lastamme istuivat. Yksi heistä matkusti turvakaukalossa, eikä paljon nähnyt sivuilleen. Yövyimme huoneistoissa, teimme ruokaostoksemme Mercadonassa ja nautimme perheen yhteisestä ajasta. Seisomaan opetellut kymmenen kuukauden ikäinen vauva ja kivilattiat olivat haastava yhdistelmä, mutta koskaan en ole katunut reissuun lähtöä. Espanjassa oli kivaa.
Niin oli nytkin, kun heinäkuun puolenvälin jälkeen lähdimme koko perheen kanssa reissuun. Vietimme viikon Costa Doradalla eli kultarannikolla. Jo kolmatta kertaa suuntasimme Cubellesin kylään, joka oli tuttu vierailuiltamme vuosina 2017 ja 2019. Vanhin lapsemme on jo aikuinen, mutta emme oikaisseet huoneiston meille vuokranneita henkilöitä kömmähdyksestä, jonka he tekivät ja veloittivat turistiveron vain kahdelta aikuiselta. Lapsien ei tarvitse sitä maksaa. Espanjassakin ovat hinnat nousseet, eikä kauppakassillinen ruokaa enää lähde ulos Mercadonasta samaan hintaan kuin reilu kymmenen vuotta sitten. Vuokra-autotkin ovat kalliimpia, vaikka hinnat ovat pandemian jälkeisen pompsahduksen jälkeen tulleet vähän alas. Perheen kanssa vietetyn ajan hintaa ei voi rahalla mitata.
Niin paljon kuin uimisesta lasten kanssa meressä ja altaassa sekä heidän kanssaan iltaisin kortin pelaamisesta terassipöydän äärellä pidänkin, en jättänyt matkan aikana väliin omia harrastuksiani. Olin pakannut mukaani juoksuvaatteet ja lenkkarit ja kävin rantakadulla viikon aikana kolme kertaa lenkillä. Vuokrahuoneisto sijaitsi merenrannalla. Kultaisen hiekkarannan ja terassimme välissä oli vain yksisuuntainen ajotie, pyörätie ja palmujen reunustama kuja muille kulkijoille. Istuin monena aamuna terassilla nauttien aamukahvistani. Pensasaita peitti näkymät tielle ja toiseen suuntaan tieltä terassille. Kuulin aina, kun joku lenkkeilijä ohitti huoneiston. Lenkkareista kuului tasainen töpsähtely ja vieno hiekan rahina asfalttia vasten.
En tavoistani poiketen juossut yhtäkään aamulenkkiä. Sen sijaan nautin kiireettömistä aamuhetkistäni. Luin, kirjoitin, join kahvia, katselin horisonttiin ja inspiroiduin ohi rahistelevista lajitovereista. Jos on mukava Espanjan lomalla istua aloillaan ilman kiirettä, on siellä mukava myös juosta. Naisena arvostan sitä, että voin pukeutua lenkille sortseihin ja t-paitaan, kuten tekevät paikallisetkin juoksijat – naiset ja miehet. En lähtisi maahan, jossa turisteille ja siellä vakinaisesti asuville olisi pukeutumisessa eri standardit. Olen juossut Espanjassa paljon. Useimmiten olen juossut yksin ja saanut aina olla rauhassa. Tällä reissulla mieheni lähti mukaani jokaiselle lenkille: juoksimme kaksi kertaa illalla sekä kerran keskellä päivää, kun sinä päivänä pilvien ansiosta aurinko ei porottanut niin kuumasti.
Olimme saapuneet Espanjaan perjantaina. Juoksin ensimmäisen lomalenkkini sunnuntai-iltana. Olin tottunut jo Suomessa lämpimään ilmaan, mutta Espanjassa Välimeren rannalla kuumuuteen oli lisättävä vielä korkea ilmankosteus. Juoksimme mieheni kanssa 45 minuuttia ja 7,3 kilometriä pitkin rantakatua ja kylän kujia. Siellä täällä näkyi merkkejä Cubellesissa mereen laskevan Foix-joen taannoisesta tulvimisesta. Vesi ja lieju olivat täyttäneet autotalleja ja rikkoneet siltoja. Kahden ihmisen kerrottiin kadonneen. Luonto oli näyttänyt voimansa.
Tiistaina oli matkan toisen juoksulenkin vuoro. Lähdimme mieheni kanssa jälleen iltaseitsemän jälkeen juoksemaan. Tällä kertaa juoksimme poispäin Foix-joen suistosta kohti etelää. Ranta tosin kulkee lähes itälänsisuunnassa Cubellesin kohdalla. Rantakadulla alusta oli tasainen, ja urheilukelloni näytti nousumetreiksi tasan nollaa. Maasto ei tuonut haastetta tiistain lenkille, mutta kuumuus sen sijaan kyllä. Vähän yli 40 minuuttia juoksua riitti.
Luovuin syksyn maratonsuunnitelmistani, jotka eivät tosin missään kohtaa mitenkään vakavia olleetkaan. Juoksin toukokuussa kymmenennen maratonini ja neljännen alle neljän tunnin maratonini. Siihen päälle järjestin kahden viikon kuluttua esikoiseni ylioppilasjuhlat ja tunsin itseni sen jälkeen märäksi rätiksi ja tyhjentyneeksi ilmapalloksi. Jätin maratonohjelman odottamaan parempia aikoja. Olen kesän ajan juossut ja harrastanut muuta liikuntaa kuten uinut ja pyöräillyt silloin ja sen verran, kuin on huvittanut. Tilanne ei ole minulle uusi vaan usein se on juuri tällaista maratonin jälkeen. Kahtena vuonna olen juossut kaksi maratonia, mutta tästä ei mitä ilmeisimmin tullut sellaista.
Lomaviikon kolmatta lenkkiä juostessani torstaina mietin, että joillekin kolme lenkkiä viikossa on normaali harjoittelumäärä ympäri vuoden. Kun tähtään maratonille, kertyy lenkkejä viikkoon helposti viisi. Juoksin tällä kertaa kymmenen kilometriä. Käsillä olivat iltapäivän kuumimmat tunnit, mutta raskaat pilvet peittivät auringon. Ilmankosteus ei tosin päästänyt helpolla, vaan niskani hikoili palmikon alla.
Juoksimme mieheni kanssa tällä kertaa Calafelliin, jossa olimme yhtenä iltana käyneet koko perheen voimin illallisella. Tuolloin ajoimme kaupunkiin autolla tietä pitkin. Jalan sinne pääsi rantakatua pitkin. Calafell oli ollut myös viimeinen yöpymis- ja pysähdyspaikkamme syksyllä 2011, jolloin vietimme Espanjassa melkein kokonaisen kuukauden. Heinäkuussa 2025 kävin somekuvia varten hyppimässä Calafellin lähes autiolla rannalla ja käännyin takaisin. Vuonna 2011 en vielä harrastanut juoksemista ja vielä vähemmän juoksusta bloggaamista. Silloin kuvatunlainen toiminta ei olisi tullut kuuloonkaan. Emme tuolloin olisi mieheni kanssa edes voineet lähteä kahdestaan juoksemaan ja jättää kolmea lastamme keskenään. Nyt vanhin – siis se, josta emme maksaneet turistiveroa vaikka olisi pitänyt – oli lenkkimme aikana käynyt ostamassa tuliaiseksi kaksi pulloa espanjalaista viiniä.
Torstaina urheilukellooni kertyi askelia lähes 20 000. Lähdimme nimittäin vielä illalla Salouhun huvipuistoon. Siihenkin kaupunkiin liittyy muistoja, joskaan ei kovin hyviä sellaisia. Vuonna 2017 taskuvaras vei Saloussa puhelimeni ja jonkin verran käteistä rahaa. Lopputuloksena raapustin Saloun poliisiasemalla rikosilmoitusta, jonka virkailija vastaanotti turhautuneena. Hänelle olin jälleen yksi hölmö turisti, jolle oli käynyt huonosti. Tosiasiassa se oli onnenpotku: rikosilmoituksen lisäksi kirjoitin heti paluumatkalla lentokoneessa kokemuksistani kolumnin, joka julkaistiin silloisessa Helsingin Sanomien Metro-liitteessä. Uskalsin sen jälkeen aloittaa oman blogin kirjoittamisen; ehkä joku lukisi sitäkin.
Yhtenä matkapäivänä ajoimme noin puolen tunnin päähän Tarragonan kaupunkiin. Sielläkin olin käymässä jo kolmatta kertaa, mutta kaupunki tarjosi jälleen uutta nähtävää. Uusi tosin on liioittelua, kun puhutaan ensimmäisellä vuosisadalla rakennetusta areenasta tai keskiaikaisesta kirkosta. Isompien lasten kanssa on jo helppoa kulkea jalan katsomassa nähtävyyksiä ja kierrellä kaupoissa.
Tältä reissulta ei jäänyt uutta lentävää lausetta. Onhan meillä jo yksi hyvä. Yksi lennokas muisto jäi, kun automaattikamera ikuisti koko perheen hurjasti viilettäen vuoristoradan kyydissä. Kuuden hengen vaunussa ei ollut kuin viisihenkinen perheemme, ja ostin kuvan itselleni muistoksi. Nykyään tuollaiset kuvat saa digitaalisena: maksoin kymmenen euroa ja sain paperilapun, jossa oli QR-koodi, josta avautuneen linkin takana kuva oli. Aion teettää otoksesta ison kuvan ja ripustaa sen seinälle.
Kesälomani jatkuu vielä tämän viikon. Alan valmistautua seuraaviin juhliin, kun nuorin lapseni pääse ripille. Sitä seuraavalla viikolla esikoiseni muuttaa opiskelujensa perässä omilleen, ja uudenlainen arki alkaa. Joku viisas on sanonut, että lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Ei oikeammassa olisi voinut olla. Joskus ovat tuntuneet pitkiltä ne tunnit, joita olen viettänyt lasten kanssa puistoissa tai nukuttanut heitä iltaisin tai rattaisiin päiväunille. Vuodet sen sijaan – ne tuntutuvat vilistävän ohi silmissä, kun nytkin muistelen matkojamme Espanjaan vuosien 2011 ja 2025 välillä. Jotkin asiat pysyvät, jotkin muuttuvat. Espanjassa oli jälleen kerran kivaa.
LENKILLÄ 