”Minkä ikäinen olitkaan”? työfysioterapeuttini kysyi minulta, kun makasin hänen hoitopedillään. ”45 vuotta”, vastasin.
Fysioterapeutti oli juuri väännellyt nilkkojani ja todennut, että toinen niistä rahisee. En itse sitä kuullut, mutta ammattilaisen korva oli herkempi.
Koneen karstoittuminen kuuluu ikään. Ei se vielä pahemmin yski. Juoksijana olen edelleen kehityskelpoisessa iässä.
Fysioterapeutti ei kehottanut lopettamaan juoksemista. Ei rahisevan nilkan eikä minkään muunkaan vuoksi. Hän oli itsekin intohimoinen juoksun harrastaja.
Seuraavalle maratonilleni hän sanoi tiukan ein. Hän sanoi ääneen sen, minkä olin jo jonkin aikaa tiennyt.
Minun oli tarkoitus juosta 11. maratonini Hollannissa Amsterdamin naapurikaupungissa Amstelveenissä 15.3.2026, mutta joudun perumaan matkan.
Syynä perumiseen eivät ole alkavat vanhuuden merkit vaan kömpelyyteni, joka aiheutti varpaan murtuman vähän ennen vuodenvaihdetta.
Röntgenkuvissa näkyi hyväasentoinen murtuma. Luotan, että varvas ennen pitkää tulee takaisin juoksukuntoon, mutta vielä se ei sitä ole.
Fysioterapeutti sanoi, että saan alkaa juosta, kun varvas on ollut kaksi viikkoa kivuton. Varpaaseen sattuu, kun kävelen kengät jalassa. Jään odottamaan kivuttomia askelia.
Peruin hotellivarauksen ja laitoin maratonosallistumiseni myyntiin järjestäjän sivustolle. Jokainen joskus kaupunkilomalla ollut tietää, että niillä kertyy askelia ilman, että juoksee maratonia. Lähden lomalle joskus myöhemmin.
Työfysioterapeuttini ei jaellut pelkkiä kieltoja. Hän kehotti jumppaamaan jalkaterän pieniä lihaksia. Sain niihin seikkaperäisiä ohjeita.
Olin myös huomaamattani alkanut kävellä jalalla, jossa murtunut varvas on, väärin. Fysioterapeutin ohjeiden mukaan keskityn jälleen siihen, että jalka kiertyy luonnollisella tavallaan ulkosyrjältä varpaille.
Murtunut varvas on estänyt juoksulenkkien ohella yhtään pidemmät kävelyt. Muuten se ei ole paljon menoa jarruttanut.
Olen alkuvuoden ajan käynyt vapaauintikurssilla. Nollan metrin (vapaa)uintitaidosta olen päässyt siihen, että pystyn uimaan 25 metrin altaan päästä päähän.
Kertaviikkoisen uimakurssin lisäksi olen käynyt kaksi kertaa viikossa omatoimisesti harjoittelemassa. Se on kuivattanut ihon ja hiukset ja kastellut korvakäytävät, mutta tuonut tutun treenin jälkeisen raukeuden tunteen.
Myös kuntosalin sisäpyöräilytunnit ovat olleet pelastus. Niillä olen käynyt vähintään kerran viikossa. Joinain viikkoina useamminkin.
Urheilukelloni puhelinsovelluksen kuukausinäkymä värittyy uudenvärisillä palluroilla. Sovellus myös väittää, että harjoitteluni on liian raskasta. Luulen, että se on vain hämmentynyt äkillisestä lajinvaihdosta.
Ellei hilseileviä sääriäni ja satulassa hinkkaantunutta takamustani oteta huomioon, on kehoni kestänyt lajinvaihdokset. Se, mikä välillä kestää huonommin, on pääni.
En tarkoita, että altaassa tai uidessa kaipaisin juoksemaan. Tai kaipaan kyllä, mutta en niin paljon, että päähän sattuisi. Huomaan vain, että uuden lajin opetteleminen on muutakin kuin tekniikkaa.
Pääni kestää juoksua hyvin. En ole romahdellut maratoneilla, vaikka vaikeita paikkoja on ollut.
Olen ajatellut, että se on ominaisuuteni. En ala itkeä tai muuten turhaan tunteilla, kun pitää juosta.
Ehkä kyse on sittenkin kokemuksestani, jonka vuodet ovat tuoneet. Luotan itseeni juoksijana.
Pyörän päällä ja altaassa olen alkuvuoden aikana kokenut tuntemuksia, jotka ovat saaneet minut epäilemään raudanlujia hermojani.
Eräällä sisäpyöräilytunnilla ohjaaja sammutti tunnin loppupuolella salista valot, jotta voisimme keskittyä omaan ajamiseemme sen sijaan, että katselisimme muita. Se tuntui äkkiseltään hyvältä ajatukselta, sillä yhtä paljon kuin minä tuijottelin edellä ajavan selkää, joku muu katsoi minua takaapäin.
Kun valot olivat napsahtaneet pois päältä, huomioni alkoi keskittyä liikaa sisään päin. Tunsin sykkeeni ja hengästymiseni, ja vaikka jalkani ja käteni olivat kiinni pyörässä, oli oloni hutera ja irtonainen.
Ymmärsin, että tunne on vain päässäni, mutta silti kesti hetken aikaa, ennen kuin sain sen kaikkoamaan. Tiesin myös, että voisin milloin vain lähteä pois salista.
Mieleni teki minulle tepposet. Se on tehnyt sitä uima-altaassakin. Vapaa- eli krooliuinnissa uidaan enimmäkseen kasvot vedessä. Olen oppinut jo haukkaamaan ilmaan keuhkoihin molemmilta puolilta, mutta välillä hapentarve iskee silloin, kun näen pohjan kaakelit ja allani on puolitoista metriä kloorivettä.
Tunne siitä, että pitäisi saada hengittää, mutta ei voi, tuntuu ikävältä. Ratkaisu siihen on niinkin helppo, että nostaa päänsä vedestä. Mutta silloin kun paniikki valtaa mielen, järkevä toimintakyky heikkenee.
Uinti, jos mikä, on tekniikkalaji. Se on silkkaa fysiikkaa, jossa liikkeiden on tarkoitus viedä eteenpäin. Kaikki jarruttavat elementit yritetään hioa pois.
Harjoitteleminen on muutakin kuin teknisten taitojen opettelua. Se on henkisen kantin hiomista ja mielen vahvuuden etsimistä.
Keho jaksaa usein pidempään kuin mieli. Sen olen huomannut kymmenellä maratonilla ja sadoilla harjoituslenkeillä.
Mieleni on käskenyt kävelemään, jättämään viimeisen tonnin vedon juoksematta tai pysymään sisällä, kun ulkona on satanut räntää. En ole kuunnellut sitä, vaan juossut.
Periksiantamattomuus on eri asia kuin hullunrohkea härkäpäisyys. Kun mursin varpaani, luin netin juoksupalstoilta, miten joku oli teipannut murtuneen varpaansa ja juossut seuraavana päivänä polkumaratonin. Tällaisia ”sankaritarinoita” ei ole vaikea löytää.
Joskus on ymmärrettävä luovuttaa. Silloin, kun keho oikeasti sanoo, että nyt sattuu. Silloin, kun fysioterapeutti sanojensa vakuudeksi kopauttaa nyrkillä pöytää ja sanoo ”Et muuten juokse”.
LENKILLÄ 