Kevät tuoksuu juoksulta (ja vähän uusilta lenkkareilta)

Kuulin vinkin, että sosiaalisessa mediassa ei kannata mainita tulevaisuuden suunnitelmistaan.

En muista, mihin tällä neuvolla pyrittiin, mutta minulla on siitä omakohtaista kokemusta.

Pari vuotta sitten minun oli tarkoitus osallistua Ranskassa järjestettävään puolimaratonin mittaiseen polkujuoksutapahtumaan.

Hankin lääkärintodistuksen, jollainen usein tarvitaan, jos osallistuu juoksutapahtumaan ulkomailla. Ranskassakin rakastavat leimoja ja allekirjoituksia ja kaikkea, millä voi vierittää syyt muiden niskoille.

Ostin uudet polkujuoksukengät, varasin lennot ja vuokrasin pienen huoneiston Marseillen vanhimmasta kaupunginosasta. Kerroin suunnitelmistani blogissani.

Vain muutamia viikkoja ennen lähtöä tapahtuma peruttiin. Olivat unohtaneet kysyä maanomistajilta, saako heidän tiluksiensa läpi juosta. Tai jotain sellaista.

Olisin saattanut kirota ja manata ja lausahtaa ”Pardon my French”, mutta onneksi minulla (ja tyttärelläni) oli muitakin syitä lähteä Välimeren rannalle.

Viime marraskuussa ilmoittauduin elämäni ensimmäiselle ulkomailla juostavalle maratonille. Kotimaassa olen niitä ehtinyt jo juosta kymmenen.

Minun oli tarkoitus lähteä maaliskuun puolivälissä Hollantiin, juosta maraton ja nähdä siellä nykyään asuvaa tytärtäni.

Juoksin joulupäivänä 20 kilometrin pitkän lenkin. Kun pääsin kotiin, totesin miehelleni, että pääsen maaliskuuksi maratonkuntoon, kunhan ei tule pitkiä taukoja harjoitteluun.

Mielessäni olivat influenssat ja äkillisestä harjoittelumäärien nostosta aiheutuvat rasitusvammat. Asioita, joita maratonille treenaaja voi kohdata.

Tapaninpäivänä, eli pitkää lenkkiä seuraavana päivänä, iskin varpaani sohvanjalkaan.

Jos olisin Chuck Norris – rauha hänen sielulleen –, olisi sohvanjalka hajonnut ja jalkani säilynyt ehjänä. Koska en ole, murtui varpaani.

Seurasi pitkä tauko. Ensi viikolla ”onnettomuudestani” on kulunut kolme kuukautta. En ole juossut tänä vuonna vielä ensimmäistäkään lenkkiä.

Ei tullut ulkomaan maratonia eikä edes matkaa ulkomaille. En uskaltanut lähteä viettämään kaupunkilomaa, joilla askelia tulee päivässä helposti 10 000.

Tällä viikolla ostin itselleni ”kuntoutuskengät”. Sanavalinta oli urheilukaupan myyjän. Se oli osuva nimitys.

Normaalisti tykkään juosta varsin konstailemattomilla kengillä. Jos lähdetään siitä, että esi-isämme ovat juosseet ilman kenkiä, ei voi olla tarkoituksenmukaista, että puemme jalkapohjiemme alle sämpylät kaikilla täytteillä, kun lähdemme puolen tunnin lenkille.

Tällä kertaa lenkkariostoksilla oli tehtävä poikkeus. Ostin pronaatiotuetut kengät, jotka ohjaavat jalkaterää oikeanlaiseen askellukseen. Lisäksi murtuneella varpaalla on oltava runsaasti tilaa.

Koska vasemman jalan 4. varvas on näihin päiviin asti ollut arka, olen tiedostamattani askeltanut enemmän jalan sisä- kuin ulkosyrjällä. Pronaatiotuettu lenkkari ohjaa askelta oikealle radalleen.

Ajatus ostaa tuetut kengät oli omani. Jalkani ovat minun ja tiedän, mikä parhaalta tuntuu. Kokeeksi juoksin pitkin urheiluliikkeen käytävää, ja kengät tuntuivat hyviltä. Ensi viikolla menen ulos ja aloitan juoksukävelyn uusilla kengilläni.

Mutta ei mennä asioiden edelle. Se ei kannata. Taaksepäin voi katsella, sillä se ei muuta mitään. Siitäkin huolimatta, että joskus toivoo, että olisi jonkun hetken elänyt toisin.

Aloitin juoksemisen keväällä 2012. Sittemmin olen juossut muun muassa neljä kevätmaratonia, joille on pitänyt harjoitella vuoden pimeimpään ja kylmimpään aikaan.

Olen enimmäkseen juossut ympäri vuoden, enkä ole aloittanut juoksua keväisin kuin sen ensimmäisen kerran.

Tämä kevät tulee olemaan eräänlainen uuden alku, mutta katson, että olen ollut vain vähän pidemmällä tauolla.

Aloitti juoksun ensimmäistä kertaa tai tauon jälkeen tai jatkoi juoksua ilman taukoja, juoksu kuuluu kevääseen.

Silloin saa juosta auringonpaisteessa pitkin sulia katuja ja kuunnella lintujen laulua. Kevät on monenlaisen uudelleensyntymisen aikaa.

14 vuoden ajalle on osunut keuhkokuumetta, koronaa, lonkkavaivaa ja post marathon bluesia. Isompaa ja pienempää kremppaa, jotka ovat opettaneet varovaisuutta.

En yleensä pidä pessimistisistä suomalaisista sanonnoista, mutta nyt on kyllä todettava, että ”Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa”. Päivä kerrallaan, pahinta peläten ja parasta toivoen.