Inhoan tuota sanontaa. Se kuitenkin tuli mieleeni keskiviikkoisten juoksutreenien jälkeen. Ensimmäistä kertaa hiipi oksettava olo juoksutreeneissä, joten todellakin oli menty seuraavalle tasolle.
Kun Juoksuklubi syyskuussa alkoi tulevan kauden ohjelman läpikäymisellä, puhe sivusi myös sitä, miten etenkään naiset eivät uskalla treenata kovaa. Tunnistin siitä itseni. Juoksen mielelläni leppoisia lenkkejä ja välttelen pahaa oloa. Tämän vuoksi tehotreenit, joista kehitys juoksijana kuitenkin kumpuaa, jäävät helposti tekemättä.
Juoksuryhmään liittymisen yhtenä isona syynä olikin juuri vaativampien harjoitusten tekeminen. Olen mukana Juoksuklubi2:ssa, johon ”vaatimuksena” oli pystyä juoksemaan kymmenen kilometrin matka noin aikaan 50 minuuttia tai puolimaraton kahden tunnin pintaan. Omat aikani mainituilla matkoilla osuvat tuohon haarukkaan. Syyskuussa juoksin kymmenen kilometriä aikaan 51:27 ja puolikkaan aikaan 1:53.13. Harjoituksissa on tuntunut, että pysyn hyvin mukana, mutta ne eivät todellakaan ole olleet liian helppoja.
Ja mitä sitten teimme keskiviikon kaksi tuntia kestäneissä treeneissä? Tässä pähkinänkuoressa:
- alkulämmittely 6,05 km sisältäen 2-3 kiihdytystä
- dynaamisia venyttelyjä ja koordinaatioharjoituksia
- porrastreeni
- loppuverkka 2,3 km sisältäen 3 kiihdytystä
Alkulämmittelyn kiihdytykset tehtiin siten, että ryhmän noin kaksikymmentä juoksijaa juoksivat ”hölkkävauhtia” jonossa, ja viimeinen jonossa lähti ohittamaan liikkuvaa jonoa. Kun hän pääsi jonon eteen ja alkoi johtaa letkaa, lähti seuraava taas jonon hänniltä. Tässä tahtoi hieman käydä niin, että jonon keulille tullut ei malttanutkaan hidastaa, ja pian ”hölkkävauhti” tarkoitti koko letkan etenemistä noin 5:20 min/km vauhdilla.
Ryhmässä on imua ja vetoa hyvässä ja pahassa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että enemmän hyvää. Olen huomannut, että menen mielelläni sieltä, missä aita on matalin. Kuitenkin, kun ryhmällä mennään ja tehdään, pysyy tahti kovana. Ja hienointa on ollut todeta, että minähän jaksan! Joskus, kuten keskiviikon treeneissä, saattaa tuntua hieman pahalta, mutta minä kykenen siihen! Tekemään vielä yhden toiston, vaikka en jaksaisi, tai juoksemaan kiihdytyksissä hieman kovempaa, kuin luulin.
Dynaamiset venyttelyt ja koordinaatioharjoitukset teimme tällä kertaa hyvin valaistulla kentällä, jossa oli tekonurmi. Se oli sopivan pehmeä alusta tehdä vauhdikkaita polvennosto- ja pakarajuoksuja sekä spurtteja. Juoksua olen harrastanut noin viiden ja puolen vuoden ajan, mutta koordinaatioharjoituksia olen alkanut tehdä vasta tänä vuonna. Olin kevään ja kesän Midnight Run Helsinki -juoksutapahtuman lähettiläänä, ja treenasin noin kerran viikossa Runner’s High’n juoksuryhmissä. Näissä harjoituksissa vasta tutustuin ja sain opastusta koordinaatioharjoituksiin samoin kuin keskiviikkonakin tekemiimme dynaamisiin (liikkeessä tehtyihin) venytyksiin.
Ensimmäisiä kertoja koordinaatioharjoituksia tehdessä tuntui, että jalat eivät totelleet päätä. Ja niinhän se oli. Pikkuhiljaa hermotus paranee ja liikeradat tulevat tutummiksi. Koordinaatioharjoituksissa, kuten polvennosto- ja pakarajuoksussa, triplingissä tai hyppelyissä, liioitellaan tarkoituksella juoksun liikeratoja. Myös käsien käyttöön keskitytään, sillä niistä saa juoksuun voimaa ja rytmiä.
Kentältä jatkoimme matkaa portaisiin. Kuusi kertaa rappuset juosten ylös ja kävellen alas. Neljännen kerran jälkeen pidimme taukoa, mutta muuten porrastreeni oli nopeatempoinen. Joka toinen nousu oli joka rappuselle ja joka toinen nousu joka toiselle rappuselle. Joka toiselle rappuselle astuminen oli yllättäen helpompaa, kuin joka rappuselle. Piti vain olla tarkkana askelissaan, sillä portaita ei ollut kovin hyvin valaistu. Syke oli rappusten yläpäässä tapissa ja harmittelin, etten ollut ottanut sykevyötä mukaan, sillä se olisi varmasti näyttänyt huippulukemia. Viimeisessä nousussa alkoi tuntua, että nyt loppuvat voimat. Nousin kuitenkin portaiden jyrkän loppupään jollain juoksua kaukaisesti muistuttavalla tavalla ylös.
”Viimeisessä nousussa alkoi tuntua, että nyt loppuvat voimat. Nousin kuitenkin portaiden jyrkän loppupään jollain juoksua kaukaisesti muistuttavalla tavalla ylös.”
Oksettava olo iski vasta loppuverryttelyn aikana, kun rullasimme pari kertaa pitkää loivaa alamäkeä alas. Tunne meni ohitse yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Olimme edelleen Lehtisaaressa, joten siellä olisi kyllä ollut puskia, joihin oksentaa. Niin huono olo ei ehtinyt kuitenkaan tulla, ja jaksoin juosta vielä viimeisen kiihdytyksen ennen saapumista Otaniemeen. Otin pienen kuvotuksen sulaksi hattuun. Miten se menikään: polviin nojailu, maassa kieriskely, oksentaminen. Olen kuullut, että niillä mitataan treenin teho. 😉
Autossa odotti pullo kylmää vettä. Ja hyvä niin, sillä muuten olisin nuollut tuulilasiin kertyneet vesipisarat. Vaikka ulkona oli loppusyksyn kylmä sää, olin hikoillut runsaasti. Kotona join vielä toisen puolen litran pullollisen kylmää vettä ja illan aikana lisää. Yölläkin vielä kroppa kävi ylikierroksilla ja aamulla jalat olivat kankeat venyttelystä huolimatta. Lisää tätä!
Huomenna lauantaina 11.11. on tosin luvassa leppoisampaa menoa. Olen mukana Juoksujalka vipattaa Merituulin ja Vastaisku ankeudelle Jennyn kanssa yhteislenkillä, jolle kutsumme mukaan kaikkia blogiemme lukijoita. Lähtö tapahtuu Allas Sea Poolilta Helsingistä kello 11. Osa porkasta juoksee merellisissä maisemissa noin 11 kilometriä ja osa voi Merituulin johdattamana lähteä 45-70 minuutin mittaiselle kävelylenkille. Juoksulenkillä pidetään myös vauhti maltillisena. Tervetuloa mukaan! Facebookista tapahtuma löytyy täältä.
LENKILLÄ 