Pitkä viikonloppu maalla
Juureni ovat syvällä Satakunnassa Siikaisissa ja Merikarvialla. Olen asunut samassa osoitteessa Espoossa jo kaksi vuosikymmentä ja pääkaupunkiseudulla vielä pidempään. Aina on kuitenkin mukava palata lapsuuden maisemiin.
Siikaisissa on 51 järveä ja Merikarvian kivikkoisia rantoja huuhtoo Pohjanlahti. Luulen, että minut on kalibroitu tuntemaan oloni kotoisaksi vesistöjen läheisyydessä. Juoksulenkkini suuntautuvat usein pienempien tai isompien lätäkköjen rantaan.
En voinut alkuvuonna juosta, kun mursin varpaan vasemmasta jalastani. Silloin vesi alkoi kutsua yhä voimakkaammin. Menin vapaauintikurssille ja aloin opetella kunnollista uintitekniikkaa. Uintiharrastukseni on nyt pisteessä, jossa omistan muun muassa märkäpuvun ja uimarin poijun. Viikonloppureissuun pakkasin mukaan ne, uimalasit ja yhden kolmesta uimalakistani.
Edellisenä viikonloppuna olin osallistunut Helsinki Half Marathonille. Varpaan murtumasta johtuva juoksutauko oli päättynyt maaliskuun lopulla, mutta alitin jo onnistuneesti kaksi tuntia puolimaratonilla. Juoksuun on löytynyt taas uusi (vai onko se vanha tuttu?) vaihde. Myös lenkkivarusteet olivat osa pitkän viikonlopun varustustani.
Myönnän, että puolimaraton otti veronsa. Palautuminen kesti useamman päivän. Olin fyysisesti väsynyt ja odottelin rauhassa, että voimani palaavat. Keskiviikkona triathlonkurssin harjoituksissa uin puoli tuntia ja juoksin kaksikymmentä minuuttia. Siinä olivat urheiluni ennen viikonloppua.
Ajoin maalle torstaina työpäivän jälkeen. Perjantaina näin sukulaisia, joten silloin ei ollut vielä aika kaivaa harrastusvälineitä auton perästä. Piti hetki malttaa mielensä.
Juoksu
Suomi on iso maa. Olin ajanut torstai-iltana yli kolme tuntia autolla ja päässyt Etelä-Suomen läänistä Länsi-Suomen lääniin. Länsi-Suomi ei turhaan markkinoi itseään valtakunnan aurinkoisimpana kolkkana. Kesäkuinen lauantaiaamu tervehti kirkkaan sinisellä taivaalla.
Kesän ostoslistallani on uusi juomaliivi. Jos ja kun alan juosta taas pidempiä lenkkejä, tarvitsen mukaani juomista ja syömistä. Vanhakin juomaliivi vielä menettelisi, mutta se ei kuulunut viikonloppuvarustukseeni. Lähdin juoksemaan ilman lisäenergioita ja -nesteitä vain puhelin juoksuvyössäni.
Jotkut varusteet ovat välttämättömiä juoksussa, mutta yhtä olen pudottamassa pois. En ole enää viime aikoina kuunnellut musiikkia juostessani. Joskus vielä ajattelin, että on lähes mahdotonta juosta yksin ilman, että korvissa soi musiikki. Olen muuttanut mieleni.
Kevään neljä juoksutapahtumaa olen juossut ilman kuulokkeita. Helsinki Half Marathonilla olisi joka tapauksessa saanut olla kuuloke vain toisessa korvassa. Miksi vaivautua? Suurin syy musiikittomuuteen on kuitenkin muualla.
Sain viime vuoden loppupuolella eräältä juoksuvalmentajalta vinkin, että musiikki pahimmillaan hidastaa juoksua. Jos musiikin tempo on hitaampi kuin mihin askelluksellaan kykenee, ei etene niin lujaa kuin mihin pystyy.
Kaikenlainen ”tauhka” täyttää muutenkin nykyään silmät ja korvat, kun tekoäly kirjoittaa artikkelit ja tekee sielutonta musiikkia Spotifyhin. Olen alkanut väsyä sellaiseen. Ehkä kolmen kuukauden juoksutauko antoi myös sopivaa etäisyyttä koko harrastukseen. Aloitin uusin jaloin ja ajatuksin.
Toukokuun lopulla kävin päivittämässä myös juoksun sykealueeni. Laktaattitesti antoi arvokasta tietoa siitä, millaisilla sykkeillä ja vauhdeilla minun tulee juosta, jotta kehitän peruskestävyyttäni.
Testin mukaan sykkeeni saa olla korkeintaan 138 lyöntiä minuutissa ja vauhtini 6:31 minuuttia/kilometri, jotta pysyn peruskestävyysalueella. Tuolloin elimistöni pystyy poistamaan laktaattia samaa tahtia kuin sitä syntyy. Jalat eivät niin sanotusti mene hapoille.
Juoksin edellisenä viikonloppuna puolimaratonin keskisykkeillä 154 lyöntiä minuutissa ja noin vauhdilla 5:30 minuuttia/kilometri. Kyse ei siis ole siitä, että en kykenisi muuhun kuin hitaaseen ”läpsyttelyyn”. Harjoituslenkeillä ei vain ole tarkoitus antaa kaikkeaan, sillä se on varattu kisatilanteisiin. Myös harjoittelun rytmi häiriintyy, jos lenkeiltä kestää palautua kauan.
Minun oli lauantaiaamun rauhallisella lenkillä vilkuiltava kelloani, etten juoksisi liian kovaa. Sellainen ei kehittäisi peruskestävyyttäni. Kun maltoin pitää sekä sykkeet että vauhdin riittävän matalana, huomasin juuri sen, minkä oli tarkoituskin: jaksoin ilman mitään ongelmia.
Juoksin yhteensä 15,33 kilometriä ajassa 1:39:45 tuntia. Keskivauhtini oli 6:30 minuuttia/kilometri ja sykkeeni 140 lyöntiä minuutissa. Keskivauhti- ja syke eivät kerro paljon mitään, sillä hetkellisesti esimerkiksi ylämäissä syke kohosi. Keskimäärin tuntemus oli kevyt.
En kaivannut lisäenergiaa, sillä takanani oli kaksi lepopäivää ja hyvää syömistä. Juominen olisi kesken lenkin maistunut, mutta muistutin itseäni, että tässä tilanteessa kehoni nesteet riittävät reilun puolentoista tunnin lenkkiin. Paikkasin nestevajetta lenkin jälkeen.
Avovesiuinti
Juhannusviikolla loppuu Tutustu triathloniin -kurssi, jonka aloitin huhtikuussa. Olen kahdeltakin ihmiseltä saanut kuulla, että olen joskus vannonut, että en ala harrastaa triathlonia. Vannomatta paras. Tai ainakin jos jotain vannon, siirtyy vastuu kuulijalle.
En osaa vielä sanoa, mitä jatkossa. Sen kuitenkin voin kertoa, että lajiin ja sen harrastajiin on ollut mukava tutustua. Kahden ja kolmen lajin harrastaminen peräkkäin on alkanut tuntua luontevalta.
Triathlon aloitetaan uinnilla, ja syystä. Olisi vaarallista mennä avoveteen valmiiksi väsyneenä ja uupuneena. Pidin aamun juoksulenkin jälkeen useamman tunnin tauon, ennen kuin lähdin uimaan. En myöskään lähtenyt yksin, vaan mukanani oli muuta perhettä. Olin pukenut päälleni varusteet, jotka tekivät minusta uskottavan uimarin näköisen.
Olen lukenut ja kuullut juttuja, miten ihmiset eivät avovedessä uidessaan pidä siitä, kun alla on tummaa vettä. Olen toki ennen tätä kesää uinut paljon järvissä ja merissä ja tiedän itsekin, miten välillä pelottaa, että kala nappaa varpaasta tai käärme ui vastaan. Olen lyhyen kokemuksen perusteella huomannut, että kaikki tuollaiset ajatukset kaikkoavat päästä, kun alkaa tosissaan kauhoa vettä. En ehdi miettiä muuta kuin veto, veto, puhalla kuplat ja haukkaa uudestaan ilmaa keuhkoihin.
Uin rannan suuntaisesti lähellä laituria. Ilma oli tyyni ja uiminen tuntui helpolta. Olin päättänyt uida sen aikaa, kun lapset jaksavat puuhailla vedessä omiaan. En tiedä, pitääkö mittari aivan paikkaansa, mutta 40 minuuttia uituani matkaa oli kertynyt 880 metriä.
Olen aloitteleva uimari, joten tärkeintä on hioa tekniikkaa ja saada kokemusta. Paremmaksi uimariksi ei tule kuin uimalla. Paha juttu ei myöskään ole se, että pidän vedessä olemisesta. Voiko lähemmäs luontoa päästä?
Kesän ohjelma
Tutustu triathloniin -kurssilla olen saanut huomata, että olen hidas uimari. Tätä menoa saavutan kuitenkin riittävän uimataidon, jotta voisin kesän lopulla osallistua johonkin triathlontapahtumaan. Kyseeseen tulisivat lähinnä kokeilusarjat, joissa uintiosuus on muutamia satoja metrejä. Tapahtumassa se olisi uitava yhtäjaksoisesti, eikä matka sisältäisi lepotaukoja laiturin nokassa roikkuen.
Pyöräily ja juokseminen ovat tutumpia lajeja. Juoksussa olen vahvimmillani. Olenkin alkanut miettiä, pitäisikö loppukesästä tai alkusyksystä ilmoittautua johonkin juoksutapahtumaan. Ehkä jopa maratonille? Palaan pitkän viikonlopun jälkeen vielä kahdeksi viikoksi töihin. Sen jälkeen aloitan viiden viikon loman. Vaikka lomapäivät usein täyttyvät kaikesta mukavasta tekemisestä ja menemisestä, ehtii niistä lohkaista siivun myös harrastuksille.
En pidä harjoitusohjelman noudattamista sitovana. Väitän, että on vapauttavaa harjoitella, kun tekemisellä on runko. Se vapauttaa pohtimasta, mitä minäkin päivänä tekisi ja milloin täytyisi levätä. Päivästä puoli tuntia, tunti tai kaksikin on mahdollista viettää juosten, pyöräillen, uiden. Onhan kesä.
Mitä sitten päädynkin tekemään, riemastuttavinta on se, että talven juoksutelakka on ohitse. Se on muisto muhkuraisena varpaana ja elämään uineena uutena harrastuksena. Joku toinen saa kerätä kesäterasseille sopivaa garderoobia ja yhdistellä rouheaa pellavaa pehmeään nahkaan. Tänä kesänä nautin siitä, mihin kehoni jälleen pystyy.
LENKILLÄ 