Sain omat koululiikuntatraumani juoksusta. Hiihdosta pidin aina, vaikka en siinä erityisen hyvä muista olleeni. En ollut huono juoksussakaan, mutta sitä edusti syksyinen Cooperin testi, jossa juostiin 12 minuuttia maksimikestävyyden rajoilla. Se ei ole nautintoa vieläkään, mutta paljon en tuolloin tiennyt autuaaksi tekevistä 2-3 tunnin peruskestävyyslenkeistä. Alan nyt vasta päästä eroon punaisen tiilimurskan minussa aiheuttamasta epämiellyttävästä olosta.
Kouluissa hiihdetään edelleen, joten omat lapseni ovat tänä talvena olleet useamman kerran hiihtämässä. Olemme mieheni kanssa vieneet heitä ladulle myös vapaa-ajalla. Luistelun ohella hiihtäminen on jonkinlainen kansalaistaito, kun täällä pohjolan perukoilla asutaan. Sain nyt neljän päivän yhteisellä talvi(hiihto)lomalla lapset mukaani laduille. 7-, 9- ja 11-vuotiaiden kanssa etenemisvauhti ei päätä huimannut, mutta tärkeintä oli nauttia kauniista säästä, joka osui lomallemme.
Ensimmäisenä varsinaisena lomapäivänä tein 22 kilometrin juoksulenkin, josta voit lukea edellisestä postauksesta Lomalla ehtii. Olen hehkuttanut valkoisia hankia, kirkkautta ja häikäisevää auringonvaloa, mutta mahtuu paratiisiin jotain mustaakin. Se on oikean jalan varpaankynsi, joka ilmeisesti sai osumaa maanantain pitkiksellä. Kynsi on pahaenteisesti alkanut vaihtaa väriä.
Välipäivänä tiistaina hiihtelin ja ulkoilin lasten kanssa, mutta keskiviikkona pääsin yksikseni ladulle. Ajattelin, että juoksemaan pääsee ympäri vuoden, mutta näin hyviä hiihtosäitä ei ole edes joka talvi. Olemme koko perheellä menossa vielä tänä keväänä Lapin hangille, joten on hyvä muistutella itseään ja kehoaan, mistä hiihdossa olikaan kyse.
Hiihdän perinteisellä tyylillä, joka parhaiten myös tukee juoksuharjoittelua. Kun suksissa on hyvä pito, vauhtia tulee lähinnä taaksepäin suuntautuvista potkuista ja matka etenee pitkällä yhden suksen liu’ulla. Kilpahiihdossakin muodikasta tasatyöntöä menen silloin, kun luisto on kohdillaan.
Olen kokeillut luisteluhiihtoa mieheni suksilla. Tekniikka on vielä hakusessa samoin kuin voimat ylävartalossa, mikä tekee siitä aika raskasta ja syke nousee peruskestävyysharjoitteluun liian korkealle. Hyvällä luistelu-uralla ja kelillä on luisteluhiihtokin varmasti mukavaa, mutta pidättäydyn toistaiseksi ”pertsassa”.
Hiihdän nanosuksilla, joita ei tarvitse voidella. Ne toimivat pakkasella ja plussan puolella. Viime vuonna Lapissa ollessamme yhtenä päivänä satoi lunta, ja silloin lumi tarttui paksuksi kerrokseksi suksien pohjiin. Jaksoin viisi kilometriä taistella ja kopistella paakkuja pois suksien pohjista, kunnes palasin mökille ja luovutin. Onneksi se oli Lapin viikon ainoa sadepäivä.
Keskiviikkona hiihdin rauhallisen puolentoista tunnin lenkin keskisykkeellä 113. Sykekin kertoo, että etenin todella rauhallisella vauhdilla, ja matkaksi tuli ”vain” reilu kymmenen kilometriä. Keskityinkin enimmäkseen kauniista aurinkoisesta talvipäivästä nauttimiseen. Lämpötila oli aamun lähes -20 asteesta noussut vajaaseen kymmeneen pakkasasteeseen.
Kävin ennen joulua laktaattitestissä (enemmän täällä ja täällä), jossa selvitettiin harjoittelun sykealueeni. Hiihtolenkin syke 113 asettuu PK1-alueelle eli huoltavan ja kevyen peruskestävyysharjoittelun tehoalueelle. Eniten hiihtolenkki taisi kuitenkin hoitaa mieltäni, sillä pimeän keskitalven jälkeen valon määrä tuntuu olevan taas lähes uskomaton.
Olen muina vuosina huomannut, että talven ensimmäisten hiihtolenkkien jälkeen saattaa olla todella väsynyt olo. Vaikka jaksan juosta huomattavasti pidempiä matkoja, joutuu hiihdossa käyttämään myös käsiään ja muutenkin eri lihaksia, joita on tottunut käyttämään.
Hiihtolenkistä jäi hyvä fiilis, ja aloin odottaa innolla Lapin keväthangille pääsyä. Tilaan sinnekin tällaisen samanlaisen aurinkoisen ilman. En tosin yhtä kylmää, kiitos!
LENKILLÄ 