Pyöräilin viime sunnuntaina toistaiseksi pisimmän pyörälenkkini: 41 kilometriä. Olin ihan tyytyväinen itseeni, kunnes luin, että saadakseen saman harjoitusvasteen kuin juostessa on pyöräiltävä 2,5-kertainen kilometri/tuntimäärä. Juostessa pitkät lenkkini ovat yleensä puolimaratonin mittaisia, joten pitkän pyörälenkin tulisi olla vähintään 50 kilometriä. Jääpä haastetta tuleviin viikonloppuihin.
Saanko anteeksi vajaamittaiseksi jäänyttä lenkkiä varusteillani? Olin viettämässä viikonloppua maalla ja ajoin äitini 7-vaihteisella pyörällä. Tähän mennessä olemme maalta tullessamme kuljettaneet auton katolla vain joulukuusta. En yhtään ihmettelisi, jos Skodan katolle ilmestyisi pyöräteline ja jatkossa viilettäisimme maalle ja takaisin pyöräni telineessä kiinni.
Mietin taas, että kyllä juoksu on helppo harrastus. Välineet mahtuvat pieneen kassiin, tai voi lähteä viikonloppureissuun juoksukengät jalassa. Lennän ensi viikolla lomakohteeseemme ja olen jo pohtinut, otanko oman pyöräilykypärän mukaan. En ole ennen vuokrannut pyörää ulkomailta, joten en tiedä käytänteitä. Mahtuuko isoon suomalaiseen päähäni edes italiaanojen kypärät? Ehkä heillä on amatsoneille omat osastonsa.
Entä lentokoneessa sitten? Olen yleensä pakannut lenkkarit ruumaan. Kenkien sisään olen sullonut juoksusortsit, -paidan sekä sukat ja alusvaatteet. Pyöräilyhousut, jotka myös vaippahousuina tunnetaan, ovat isommat ja paksummat kuin juoksusortsit. Minne laitan kypärän? Matkalaukussa se vie tuhottomasti tilaa. Jospa laittaisin sen matkustamoon päähäni ja selostaisin, että pelkään lentokoneen putoavan.
Palataan maanpinnalle ja maaseudulle. Kaivoin äitini pyörää ulkorakennuksesta, jolloin pudotin sählätessäni ison lautaparrun varpailleni. Tietenkin sen kipeän jalan jalkaterälle, jonka vuoksi olen juoksutauolla ja yritän etsiä korvaavia treenimuotoja. Talvesta asti jalassa on ollut myös yksi musta varpaankynsi, ja olen vain odottanut hetkeä, jolloin se irtoaa. Jos nyt eivät varpaat murtuneet niin ainakin kynsi lähti, ajattelin. Mutta kumpaakaan ei tapahtunut. Pyörä löytyi ja pumppasin renkaat täyteen ilmaa.
En ollut suunnitellut reittiä etukäteen. Pyöräilin aluksi noin 15 kilometrin matkan merenrantaan. Pidän merimaisemista, joten nousin hetkeksi pyöräni selästä katselemaan ohi ajavia veneitä ja kuuntelemaan lokkien huutoa. Oli kaunis kesäpäivä, kuten tänä kesänä lähes jokainen päivä on ollut. Kesäkuinen sunnuntai ei tehnyt poikkeusta. Olin siitä silti erityisen iloinen, kun katselin tuhansina timantteina kimmeltävää merta.
Meren rannasta lähtiessäni totesin, että paluu samaa reittiä pitkin takaisin olisi paitsi tylsää, mutta tekisi lenkistä myös liian lyhyen. Päätin lähteä tutustumaan uuteen pyörätiehen, sillä maalla on muuten ajettava lähinnä autoteitä pitkin. Ajoin pitkin uudehkoa asfalttia ja otin hymy huulilla muutaman selfien. Aurinko paistoi, ei juuri tuullut ja ajaessa lämmin ilmavirta tuntui mukavalta käsivarsissa.
Äitini 7-vaihteinen pyörä toimitti hyvin kuntoiluvälineen virkaa. Omalla kapearenkaisella fitness-pyörälläni en olisi lähtenyt soratielle, mutta lainapyörällä uskalsin. Minulla oli pumppu mukanani ja tiukan paikan tullen soittaisin jonkun hakemaan minut autolla, jos pyörä rikkoutuisi. En nähnyt edes karhua, joka tämän tien varrella on joskus nähty.
Vajaan parin tunnin ja reilun 40 kilometrin jälkeen olin tyytyväisenä takaisin lähtöpaikassani. Renkaat ehjinä, karhuja tai muita villieläimiä näkemättä ja urheilukellon jättämät rusketusraidat taas vähän syvempinä ranteessa. Sellainen sunnuntaiajelu tällä kertaa ja tulevana viikonloppuna lisää.
LENKILLÄ 