Juoksijan perfektionismi – hyvä vai huono asia?

Perfektionismi on kaksiteräinen miekka. Täydellisyyteen pyrkiminen ja tunnollinen työskentely tuottavat tuloksia ja mahdollistavat kunnianhimoisten tavoitteiden saavuttamisen. Kaikki eivät voi olla suurpiirteisiä häslääjiä, vaikka heidän ansiostaan asioita tulee tehdyksi, kun lopputuloksen ei tarvitse olla priimaa.

Perfektionismilla on nurja puolensa ja etenkin juoksijan perfektionismilla. Aiheesta kirjoitti erittäin mielenkiintoisesti Alex Hutchinson vastikään outsideonline.com-sivustolla. Hän kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan perfektionistit saavat enemmän juoksuvammoja. Tutkimuksen otos oli pieni (34), eikä varmoja johtopäätöksiä voida vielä vetää. Hutchinson toteaa, että tulokset ovat joka tapauksessa harkitsemisen arvoisia.

Perfektionistisina ominaisuuksina Hutchinson esittää henkilön itselleen asettamat korkeat tavoitteet, virheiden tekemisen pelon ja toiminnan epävarmuuden. Piirteet voivat johtaa huonoihin ratkaisuihin juoksuharjoittelussa:

• Perfektionisti lisää harjoittelumääriään liian nopeasti
• Perfektionisti ei malta jättää harjoitusta väliin, vaikka vamma antaisi ensimmäisiä merkkejään

Juoksun aiheuttama rasitusvamma ei ole psykosomaattinen sairaus, eikä kirjoittaja niin väitäkään. Hän myös pohtii, voiko perfektionisti muuttua. Psykologeilla ei ole antaa tähän vastausta. Juttelin aiheesta erään urheilijoiden kanssa töitä tekevän kanssa ja hän totesi, että yksilölajeihin hakeutuu perfektionisteja. He saattavat siis olla yliedustettuina myös juoksussa ja tutkimuksen perusteella suuremmassa vaarassa saada rasitusvamma.

Otan aiheen esiin, koska päässäni syttyi lamppu lukiessani Hutchinsonin kirjoitusta. Oikeastaan lähestyin asiaa tietämättäni jo edellisessä blogipostauksessani, jolloin en ollut vielä tutustunut kyseenomaiseen nettiartikkeliin. Viimeksi kerroin havainnostani, että rasitusvamman aiheuttaman juoksutauon aikana olen huomannut kuuntelevani tarkemmin kehoni lähettämiä viestejä (voit lukea koko postauksen täältä).

Hutchinson jatkaa mielenkiintoista artikkeliaan kertomalla toisesta tutkimuksesta, jonka mukaan kuormittuneet juoksijat (stressed-out runners) eivät ole niin tarkkoja kehonsa lähettämille viesteille. Keho saattaa viestiä lähestyvästä vammasta – oli se sitten penikkatautia, plantaarifaskiittia tai lonkkavammaa, kuten itselläni. Negatiivinen ajattelu heikentää kykyä kuulostella omia tuntemuksiaan ja positiivinen ajattelu parantaa sitä.

En väitä olleeni kovin stressaantunut tai negatiivisesti ajatteleva viime talven aikana. Vauhtia on toki ollut. Kolmilapsisessa perheessä ei tunneta sellaista kuin ”rauhallinen koti-ilta” tai ”leppoisa viikonloppu kotona”. Omiin treeneihin tai yhteislenkille lähteminen on tuntunut rentouttavammalta kuin lasten kinasteluun puuttuminen tai kodin järjestely. Tähän vielä työt päälle, niin kai sitä vähän päätyy olemaan ”stressed-out runner”.

Oma rasitusvammani tuntui tulevan ”puskista”. Ehkä vamma on sittenkin tehnyt tuloaan kauemmin, mutta olen ollut liian kiireinen kuuntelemaan kehoni lähettämiä viestejä. Kaikki on nähtävästi opittava kantapään kautta, ja tämä Hutchinsonin kirjoitus yhdisti langat.

Olenko myös perfektionisti? Omasta kokemuksestani voin sanoa, että se luonteenpiirre on lieventynyt iän, elämänkokemuksen ja arjen asettamien rajoitteiden myötä. Joissain asioissa olen ärsyttävyyteen asti suurpiirteinen sekä itseni että varmasti myös läheisteni mielestä. Kotona olen se, jonka perästä joutuu sulkemaan keittiönkaappien ovia ja päivittelemään taas tuhannetta kesken jäänyttä projektia. Itseäni kohtaan olen vaativampi, joten tunnistan täydellisyydentavoittelijan luonteessani.

Olen tilannut itselleni Hutchinsonin kirjan ”Endure – Mind, Body and the Curiously Elastic Limits of Human Performance”. 270 sivua täyttä asiaa odottavat kesälomaani. Ihminen juoksee jaloillaan mutta pääkopalla on suuri merkitys koko sopassa. Lisää Hutchinsonin ajatuksia siis luvassa blogissa myöhemmin.

Follow my blog with Bloglovin