Kootut juoksumokani

Muiden mokille on hauska nauraa. Omatkin mokat tai kommellukset muuttuvat huvittaviksi, kun niitä katsoo tarpeeksi kaukaa. Kokosin tähän muutamia juoksumokiani. Joistakin olen oppinut, joistakin en.

Liian kova aloitus puolimaratonilla

Aloitan klassisesta mokasta. Juoksin ensimmäisen puolimaratonin toukokuussa 2013. Olin tuolloin tullut hyvävointisena maaliin, sillä jotenkin olin ensikertalaisena osannut jakaa vauhtini järkevästi – tietämättä juuri mitään vauhdinjaosta.

Virheellisesti päättelin, että voisin juosta seuraavassa tapahtumassa paljon kovempaa, koska puolimaratonin juokseminen ei tuntunutkaan niin vaikealta.

Syyskuussa 2013 Espoon Rantapuolikkaalla ampaisin matkaan voimani tunnossa. Ohittelin alkumatkasta muita ja fiilis oli hyvä.

Ensimmäinen väsymyksen hetki koitti, kun kolmannes matkasta oli takana. Ihmiset, joita olin ohitellut, alkoivat valua ohitseni. Missään vaiheessa en kävellyt, mutta monta kertaa halusin lopettaa.

Kaveri, jonka kanssa oli lähtenyt tapahtumaan, lähti omille teilleen jossain 15 kilometrin tietämillä. Katselin hänen kaikkoavan ihmismereen ja mietin, että ei koskaan enää. Miten jaksaisin maaliin.

En tiennyt oikein mitään oikeanlaisesta vauhdinjaosta, mutta jonkinlainen käsitys minulla oli itsensä psyykkaamisesta. Tsemppasin itseni maaliin asti.

Toisen puolimaratonini juoksin aikaan 2:06:03. Tiedätte sanomattakin, mitä ajattelin maalissa: koska seuraava? Ilman pidempää juoksutaustaa oli vaikea arvioida, miten kovaa pystyy juoksemaan.

Annan itselleni ja muille aloittelijoille anteeksi sen, että arvioi väärin ja tulee ylilyöntejä. Opin itse, että ei sovi lähteä matkaan liian kovaa.

Harrastuksen jatkuessa olen oppinut, että minulle henkilökohtaisesti sopii ”negative split” eli jälkimmäisen puoliskon juoksemin kovempaa kuin ensimmäisen. Jollekin muulle taas sopii toisenlainen vauhdinjako.

Keventelyn unohtaminen

Ennen ensimmäistä puolimaratonia minulla oli fiksu juoksukaveri, joka tiesi, että ennen juoksutapahtumaa pitää kevennellä. Viikonlopun tapahtumaa edeltävänä torstaina kävimme parin kilometrin lenkillä. Ei yhtään enempää, opasti kaverini. Olin hieman ihmeissäni. Eikö tässä nyt pitäisi viimeiseen asti harjoitella, eikä tehdä mitään naurettavia mummolenkkejä?

Koitti seuraava kevät ja seuraava puolimaraton. Kisaviikon maanantaina tein salilla uuden saliohjelmani mukaisia yhden jalan kyykkyjä. Iso virhe. Sain reisilihakset niin kipeiksi, että en tiennyt sellaista kipua olevan olemassakaan.

Kipu vain paheni viikon edetessä. Söin Buranaa, voitelin Voltarenia, napsin tutulta saamiani lihasrelaxantteja ja nautin toisen tutun tarjoamasta jalkahieronnasta.

Kaikista sallituista ja vähemmän sallituista keinoista huolimatta jalat eivät olleet tapahtumapäivän aamunakaan vielä kunnossa. Sivelin reisiin kunnon kerroksen tiikeribalsamia ja hyppäsin kisapaikalle matkaavaan bussiin. Lähdin juoksemaan sillä mielellä, että juoksen, jos pystyn ja keskeytän, jos tuntuu pahalta.

Juoksin koko matkan ongelmitta. Nettoaikani oli 2:00:13. Kahden tunnin alittaminen oli aivan uskomattoman lähellä. Se olisi ollut mahdollista, jos olisin lähtenyt matkaan hieman reippaammin.

En osannut harmitella asiaa, sillä olin onnellinen, että ylipäänsä pääsin maaliin. Opin taas jotain: malta kevennellä ennen tapahtumaa äläkä varsinkaan tee mitään uutta.

Pinttynyt hiki haisee

Välillä mietin, onko se nyt niin kummallista, että urheillessa ihminen alkaa haista hielle. Eikö se vähän niinkuin kuulu asiaan? Olemmeko niin vieraantuneita ihmiskehon normaaleista toiminnoista, että ne eivät saisi näkyä? Tai tässä tapauksessa haista.

Pesen itse vähän turhankin ahkerasti treenivaatteitani. Jossain vaiheessa hiki on kuitenkin jo niin pinttynyttä, että sitä ei enää mikään kemikaali irrota vaatteen kuidusta. Niinpä tällainen vaate alkaa löyhkätä heti, kun se hieman on imenyt uutta hikeä itseensä. Ja se vasta on mojova cocktail!

Jos haju pistelee oman nenän limakalvoilla, niin mitä tuhoa se saakaan aikaan treenikavereilla. Hien haju ehkä kuuluu treeneihin, mutta vanha hiki… Yöks.

Reppu repsottaa auki

Olen kehunut Lidlin juoksureppua, joka minulla on ollut jo vuosia. Edullinen reppu, joka on kestänyt käyttöä (ja pesuja – pesen myös reppuja). Edullisuus tarkoittaa, että kaikki osat eivät ole parasta mahdollista laatua.

Lidlin juoksurepun vetoketju aukeaa helposti, ellei sitä sulje siten, että molemmat vetimet ovat jommassa kummassa reunassa. Tämän olen oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta.

Kuuntelen lähes poikkeuksetta musiikkia, kun juoksen työmatkoja. Niinpä en kerran huomannut, kun reppuni oli auennut jo alkumatkasta. Ensimmäisen kilometrin matkalle olin pudottanut mm. mustan nahkavyön, joka oli ollut päälläni töissä.

En enää muista, mikä sai vilkaisemaan olkani yli ja huomaamaan, että reppu on auki. Onneksi ei mitään arvokkaampaa ollut pudonnut. Käännyin takaisin ja kävin noukkimassa omaisuuteni maasta.

Viime talvena juoksin eräänä aamuna töihin. Kuuntelin musiikkia ja odottelin liikennevalojen vaihtumista Pasilassa. Viereeni tuli pyörällä mahdollisesti toinen työmatkaliikkuja, joka vinkkasi, että reppuni on auki. Kiitin ja suljin repun. Onneksi päällimmäisenä oli villapaita eikä esimerkiksi alusvaatteita. Puhumattakaan lompakosta.

Liian erikoiset kengät

Vuosi sitten hurahdin Hoka-huumaan. Tilasin itselleni Hoka Clifton 4 -kengät. Nyt on heti alkuun sanottava, että se on ainoa Hokan malli, jolla olen juossut. En siis voi demonisoida kaikkia merkin kenkiä, mutta nuo yhdet olen kyllä valmis manaamaan alimpaan helvettiin.

Hokat olivat liian erilaiset verrattuna aikaisempiin kenkiini. Sen ymmärtäminen vaati lähes vuoden verran aikaa ja yhden kenkäkauppiaan viisaat sanat.

Viime kesänä olin lonkan rasitusvamman vuoksi kaksi kuukautta juoksematta. Rasitusvammaan oli monta muutakin syytä, mutta Hokat olivat siinä mahdollisesti yksi tekijä.

Itse olin vähintään yhtä suuri syypää rasitusvamman syntyyn, kun aloin juosta uusilla kengillä heti liian pitkiä lenkkejä. Pisin oli yli 25 kilometriä. Kamelinselkä katkesi ja kroppani sanoi seis. Jokin meni vinksalleen, enkä pystynyt enää juoksemaan.

Tänä keväänä olin taas kenkäostoksilla. Ostin Helsinki City Running Dayn yhteistyönä saamieni New Balancen kenkien rinnalle toiset New Balancet. Kerroin kenkämyyjälle ongelmistani ja hän sanoi, että juoksukengät eivät saa olla liian erilaisia keskenään.

Päässäni syttyi lamppu. Aivan. Ei mikään ihme, jos yksi kenkä ohjaa askelta yhteen ja toinen toiseen suuntaan. Näin karrikoidusti ilmaistuna.

Kenkäseikkailusta opin, että jalat pitää pikku hiljaa opettaa uudenlaisiin kenkiin. Tänä talvena vaihdoin pitkään käyttämäni Icebugit Sarvoihin. Vaihto on sujunut kivuttomasti, vaikka olen juossut Sarvoilla pitkiäkin lenkkejä. Viimeksi viime viikonloppuna reilun 20 kilometrin lenkin.

Sarvat ovat neutraalit ja pehmeät kengät. Kuin kevyet kesälenkkarit, joiden pohjassa on nastat. Opin myös, että joskus hyvännäköiset trendikengät on siirrettävä lenkkikäytöstä pihakäyttöön. Näin kävi Hokille minun kohdallani.

Lue lisää: Nastalenkkareiden valinta – ei ihan helppo nakki

Puskareissut

Puskareissuissa eli biotauoissa ei ole mitään kummallista. Kun harjoittelin eräässä juoksuryhmässä, oli ohjaajan peruskommentti lämmittelyn jälkeen ennen varsinaisen treenin alkamista vakio: pissalle.

Jos harjoittelimme sisällä, se tarkoitti sisävessaa. Ulkona se tarkoitti puskaa. Varsinkin pimeään vuodenaikaan puskassa kyykkiminen oli suorastaan rentoa puuhaa, kun ei tarvinnut pelätä, että kukaan näkee.

Haastetta näille puskareissuille tuo valoisa aika ja ympäristö, jossa ei paljon saa suojaa. Suomessa juostessa on usein metsää lähettyvillä, josta voi etsiä itselleen sopivan sopen.

Hankalimpaan tilanteeseen jouduin eräällä Italian matkalla. Mäntymetsä tarkoittaa siellä harvakseltaan kasvavia isoja puita, joista vain latvukset koskettavat toisiaan ja muodostavat mukavan suojan paahtavalta auringonvalolta. Aluskasvillisuutta ei ole – vain pelkkää hiekkaa.

Juoksin kohti majapaikkaamme, joka oli syrjässä varsinaisesta rantakohteesta. Tarve alkoi olla jo pakottava, mutta en löytänyt pakopaikkaa. Lopulta lähestyin pientä jokea, jonka rannalla kasvoi korkeaa heinää. Sinne!

Kyykin heinikossa ja toivoin, ettei kukaan näe. Ja jos näki, toivoin vain, ettemme me näe enää koskaan. Puskareissusta jäi jälki Garminin kartalle piirtämään viivaan.

Kun aloin miettiä juoksumokiani, huomasin, että mitään kovin mehukasta en ole vielä kokenut. Ehkä se odotuttaa vielä itseään? Matkan varrelle on kuitenkin mahtunut kaikenlaisia kokemuksia, joista osasta olen opinut, osasta en sitten millään.

Kokemus tuo varmuutta ja toisaalta luottamusta siihen, että hätä keinot keksii. Olen mm. lenkin aikana korjannut kuulokkeet maasta löytämälläni hiuslenkillä. Jos mokaa, voin laulella mielessään Pauli Hanhiniemen kappaleen sanoin ”Tää ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa.”

Follow my blog with Bloglovin