Olin erään naisverkoston tapahtumassa maanantaina. Luennoitsija naureskeli, että hän on tulossa vanhaksi, kun muistelee jatkuvasti menneitä aikoja. Takarivistä siristelin silmiäni ja katselin puhujaa. Nainen oli minua vanhempi. Siitä huolimatta olen huomannut itsessäni saman piirteen: päivittelen ajan nopeaa kulumista ja muistelen vanhoja.
Talvi on taas mennyt nopeasti ohi. Sen ajan, kun olen harrastanut juoksua, talvesta, pimeydestä ja kylmyydestä on tullut siedettävämpiä. Tiedän, että oli sää mikä tahansa, voin mennä ulos juoksemaan ja palata sieltä hyväntuulisena takaisin.
Pimeässä ja kylmässä juoksemisessa on nurinkurisesti jotain suloista. Pimeys kääriytyy ympärille kuin pehmeä vaippa. Minusta näkyvät muille lähinnä heijastimet. Pipo on syvällä päässä ja kaulus kurottaa leukaa. Voin olla omissa maailmoissa toisin kuin kesäillassa juostessa, jolloin on melkein velvollisuus moikkailla muita.
Vuosi on riittävän pitkä aika unohtaa, miltä kevään tulo tuntuu. Vaikka edellä romantisoin pimeyttä, ovat kevät ja kesä lempivuodenaikojani. Maaliskuussa päivä pitenee hurjaa vauhtia. Sen huomaa, kun joka viikko on sama meno tiettynä aikana. Keskiviikkoisin käyn Juoksuliikkeen harjoituksissa Espoon Keskuspuistossa. Tällä viikolla oli iltakuudelta edelleen valoisaa, kun kävelin kokoontumispaikalle Puolarmaariin.
Kaikille kevät ei ole nautintoa. Miehelleni, joka on aina asunut kaupungissa, kevät tarkoitta pölyistä ja likaista vuodenaikaa ennen kesää. Minulle, joka olen viettänyt lapsuuteni maalla, kevät on yhtä ihmeiden aikaa. Maa alkaa puskea vihreää ja kokonaan uusi elämä alkaa. Minulla ei ole astmaa tai allergioita, joten senkin puolesta keväällä on helppo hengittää. Niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti.
Kevään päätapahtuma Helsinki City Marathon lähestyy myös kovaa vauhtia. Toiseen maratoniini on aikaa tasan kaksi kuukautta. Olo on jo hieman malttamaton: koska pääsee juoksemaan? Maratonreitin tutkailu kartalta saa tosin pohtimaan, että saahan siinä taas laittaa jalkaa toisen eteen. Viimeiset kilometrit eivät tule olemaan helppoja. Jos seinä on noustakseen pystyyn, niin se on 30 kilometrin jälkeen jossain Lehtisaaren paikkeilla. Ensimmäisellä maratonilla en huomannut seinää. Mitenkähän käy nyt?
Ajan kulumisen pohtiminen johtuu muustakin kuin maratonin lähenemisestä. Tänä vuonna on kulunut 20 vuotta omista ylioppilaskirjoituksista ja valkolakin saamisesta. Juurihan palasin ylioppilaskirjoitusten ensimmäisen päivän jälkeen kotiin ja söin äidin tekemää jauhelihakeitto. Samana päivänä oli nyt jo edesmenneen isoisäni nimipäivä. Muistan, että soitin hänelle ja kerroin nimipäiväonnittelut. Kaikki on vielä kirkkaasti mielessä.
Tällä viikolla iski nostalginen olo yhdellä iltalenkillä. Kuuntelin Juicea, Zen Caféta, 90-luvun Neljää Ruusua. Viimeisintä olen kuunnellut ensimmäiset kerrat C-kasetilta, kun olin yläasteella. Yli neljännesvuosisata myöhemmin olo ei ollut haikea vaan epätodellinen. Onko siitä niin kauan aikaa? Miten aika on kulunut niin nopeasti?
Nyt 38-vuotiaana en haluaisi olla yhtään nuorempi. En haluaisi olla vanhempikaan, sillä ensi vuoden 40-vuotisjuhlat lähestyvät kovempaa vauhtia kuin ehdin miettiä mahdollista juhlien pitopaikkaa. Juoksuharrastusta on osaksi kiittäminen siitä, että en pelkää vanhenemista. Katselen ihaillen varttuneempien naisten juoksusuorituksia ja pyrin itse samaan.
Ihan hyvä taito on myös osata elää hetkessä. Eilinen on mennyt ja huominen ei ole vielä tullut. Koska nykyihminen ei ilman apua enää tiedä, mitä ja milloin on syötävä, koska on mentävä nukkumaan tai miten monta tuntia kestää palautua treenistä, minäkin aion ottaa vähän apua hetkessä elämiseen. Ensi kuussa osallistun mindfulness-kurssille. Käyn kurssin netin kautta ja lupaan raportoida, miten mieltä voi käskyttää. Vai voiko? Aika näyttää.
LENKILLÄ 