juoksupäiväkirja

Mun vuosi 2020

Tammikuu, juoksukilometrejä 150

Jossain vaiheessa tammikuuta kirjoitin sosiaaliseen mediaan, että Helsinki City Marathoniin on kolme kuukautta aikaa. Tarkkaavainen lukija huomautti, että toukokuun maratoniin on vielä neljä kuukautta. Olimme molemmat väärässä, sillä mitään maratonia ei tullut. Ei ainakaan toukokuussa.

Harjoittelin juoksuohjelman mukaisesti neljännelle maratonilleni ja olin autuaan tietämätön tulevasta. Ohjelman rytmitys oli kaksi tehoviikkoa – yksi kevyt viikko. Kävin kerran viikossa salilla, tein vauhtikestävyystreenit Juoksuliike Espoon keskiviikkoisissa tapaamisissa ja juoksin pisimmillään 20 kilometrin lenkkejä.

Talvi ei tullut tammikuussa eikä myöhemmin. Juoksijalle oli juhlaa, kun läheinen kuntorata pysyi sulana. Hiekalla oli helppo juosta kesälenkkareilla.

kelkka kuntosalilla fressi esplanadi
Oli tulossa kaikkea muuta kuin tavanomainen ja helppo vuosi. Tammikuussa en tiennyt, mitä olisi vielä edessä.

Helmikuu, 140 kilometriä

Kaverini oli muuttanut uuteen asuntoon, ja istuin hänen olohuoneessaan viettämässä tupaantuliaisia. Joku vieraista puhui, miten Kiinan Wuhan on kuin sotatilassa uuden koronaviruksen vuoksi. Sitten puheenaihe muuttui joksikin toiseksi ja uusi kuohuviinilasi täyttyi.

Juoksuohjelmani täydentyi PK2-lenkeillä. Yhtenä esimerkkinä näistä voin mainita 22 kilometrin pituisen lenkin, jonka juoksin vauhdilla 5:54 min/km ja keskisykkeellä 149. Ymmärsin, että kunto oli noussut, kun pystyin juoksemaan alle 6 minuutin kilometriaikoja peruskestävyyssykkeellä.

Tapasin muut Helsinki City Running Dayn Street Teamiläiset (nykyisin HCRD Ambassadors) helmikuun lopulla. Saimme uudet kengät ja juoksuvaatteet sekä kuvautimme itseämme mainosten edessä: tulossa oli Helsinki City Marathonin 40. juhlavuosi.

helsinki city marathon 40 vuotta
Mikä juhlavuosi tulossa! Minä ja Helsinki City Marathon täytämme molemmat 40 vuotta.

Yksi esimerkki normaalista elämästä oli Go Expo -messut, jossa olin edustamassa Helsinki City Running Daytä. Euroopan isot massatapahtumat alkoivat olla siirtämisuhan alla koronan vuoksi, mutta toukokuisen HCRD:n järjestäminen tuntui varmalta. Totta kai se pidettäisiin!

Maaliskuu, 176 kilometriä

Maaliskuun alkupuolella Juoksuliike Espoon juoksuryhmä kokoontui normaalisti. Naureskelimme, miten suomalaisilta onnistuu luonnostaan turvavälin pitäminen, kun kukaan ei uskalla tulla metriä lähemmäksi. Korona hiipi puheenaiheeksi yhteistreeneissä: töissä ei uskalla enää yskäistä tai niistää kuuluvasti.

Maaliskuun puolivälissä maailmankirjat olivat jo sekaisin. Kuuntelin työpaikalla Pasilassa hallituksen tiedotustilaisuutta. En ollut ainoa, sillä myös kollegoilla oli vaikeuksia keskittyä työntekoon, kun Marinin ministerit seisoivat totisina televisiossa. Isojen yleisötilaisuuksien kieltäminen tiesi sitä, että Helsinki City Marathonia ei tultaisi järjestämään ainakaan toukokuussa.

Seuraavan hallituksen tiedotustilaisuuden kuuntelin etätöiden lomassa kotona. Koulut menevät kiinni. Yli 70-vuotiaita kehotetaan pysymään kotona. Kirjastot suljetaan. Yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa viisihenkinen perheeni työskenteli kukin omalla koneella kuka etäkoulussa kuka etätöissä. Kävin kerran viikossa kaupassa ja kannoin sieltä kahdeksan kassillista ruokaa kerralla.

hello spring
Kuva maaliskuiselta viikonlopulta, jolloin en juossut vaan sulattelin tilannetta ja ulkoilin lasten kanssa.

Yksi viikonloppu piti pureskella tilannetta, enkä silloin juossut. Neljäs maratonini siirtyi tuntemattomaan ajankohtaan, mutta juoksumotivaatio ei kadonnut mihinkään. Ainoastaan ulkonaliikkumiskielto saisi minut pysymään kotona. Suunnittelin, että siinäkin tilanteessa kantaisin kuntopyörän terassille ja polkisin paikoillani.

Huhtikuu, 144 kilometriä

Outoa aikaa. Näin jonkun kulkevan kaasunaamari päässään. Lenkillä vastaantulija saattoi siirtyä kadun toiselle puolella tai pahimmillaan hypätä ojaan. Virus oli suuri ja tuntematon, eikä sen tarkkaa leviämis- ja tarttumistapaa tunnettu. Juokseminen oli tuttua, ja jatkoin sitä kuten ennen. Tosin harjoitukset helpottuivat ja muun muassa peruskestävyysalueen yläpäässä juoksemani pitkät lenkit jäivät kokonaan pois.

Osallistuin huhtikuussa ensimmäiselle Helsinki City Running Dayn etäyhteislenkille. Löysin kotoni läheltä uusia juoksureittejä, joille en ollut koskaan aiemmin eksynyt. Vauhtikestävyystreenit oli pakko juosta yksin isolla Leppävaaran stadionilla, mutta tein parhaani mukaan tuttavuutta radan kanssa. Vauhdikas juoksu ilman, että oli ketään kirittämässä, alkoi luontua.

Huhtikuussa juoksin sekä kymmenen kilometrin että puolimaratonin varjokisat. Nekin kokonaan yksin. Siihen nähden puristin itsestäni kelpo ajat: kymmenen kilometriä meni ajassa 50:36 minuuttia ja puolimaraton 1:53 tuntia. Melkein sivusin omia ennätyksiäni. Kunto oli kohdillaan, mutta oikeita kisoja ei ollut näköpiirissä.

vihrea kahvakuula kotitreeniin
Huhtikuussa vietin todella paljon aikaa kotona. Puolet kuukaudesta koko Uusimaa oli suljettu.

Toukokuu, 155 kilometriä

Jälleen uusi korona-ajan ilmentymä: virtuaalinen Naisten Kymppi. Se oli ensimmäinen virtuaalitapahtuma, johon osallistuin. Oli kaunis loppukevään päivä. Ensimmäistä kertaa kunnolla harmitti koko epidemia, jonka vuoksi en voinut nauttia auringonpaisteessa juoksuystävien ympäröimänä, kuten edellisenä vuotena.

Kolme kouluikäistä lastani palasivat muutamaksi viikoksi kouluun ennen kesälomaa. Valoisat illat sekä kukkivat tuomet, syreenit ja omenapuut saivat mielen iloiseksi.

koski pitajanmaella helsingissa
Lisääntyvä valon määrä yllättää joka vuosi.

Sinä päivänä, jolloin olisi järjestetty 40. Helsinki City Marathon, juoksin viiden kilometrin testijuoksun. Se ei ollut huippusuoritus, vaikka tosissani juoksinkin. Loppuaika oli 25:02 minuuttia. Juoksun jälkeen näin stadionilla naisen, joka oli tuttu kotiäitivuosilta. Hän on ammatiltaan liikunnanopettaja. Nainen kehui juoksuani, ja se pelasti päiväni.

Kesäkuu, 135 kilometriä

Kevään painajainen helpotti. Sain puolimaratonin mittaiselle pitkälle lenkille juoksukaverin mukaan. Juoksin silloin tällöin osan mökkimatkasta, mistä tuli kesän aikana yksi maratonharjoitteluni kulmakivistä. Jäin kesken matkan pois kyydistä ja juoksin pisimmillään 20 kilometriä muun perheen jo huristeltua autolla perille.

Kesäkuussa kävimme perheen kanssa kaksi kertaa telttailemassa: kerran Iso-Melkuttimella Lopella ja toisen kerran Päihäniemessä Lappeenrannan lähettyvillä. Päivitimme varustusta ja ostimme uuden kaasukeittimen Trangiaan sekä uudenaikaisia makuualustoja. Muistan, mikä vilske kävi retkeilytavaroita myyneessä liikkeessä. Emme olleet ainoita, jotka koronakevät ja -kesä sai luontoon.

iso-melkutin telttailu
Iso-Melkuttimen rannalla Lopella.

Heinäkuu, 175 kilometriä

Heinäkuu oli lomakuukausi. Aloitin kesälomani 30 kilometrin lenkillä Helsingissä juoksututtuni kanssa. Se oli vuoden pisin lenkki, ellei lasketa maratonia. Lenkkiä seuraavana päivänä koko perheemme hyppäsi autoon ja ajoimme Kuusamoon. Sieltä jatkoimme Saariselälle Lappiin ja rajan yli Norjan puolelle.

Lähtö automatkalle Norjaan ei ollut kovin suunniteltu juttu. Kuusamon jälkeen varasimme matkan päältä aina uuden majoituspaikan ja menimme sinne, missä oli tilaa. Juoksin välillä porojen ja välillä lampaiden keskellä. Kuin ihmeen kaupalla pystyin noudattamaan juoksuohjelmaani road tripin aikana.

Täytin heinäkuussa 40 vuotta. Jonkin aikaa tuntui oudolta olla nelikymppinen, mutta sittemmin asian unohti. En tunne itseäni niin ”vanhaksi”, mutta tosiasia on, että esimerkiksi juoksutapahtumissa saattaa olla minua 20 vuotta nuorempia juoksijoita. Kai heillä ikänsä puolesta on jonkinlainen etumatka.

kuva, jossa vuono ja vuoria norjassa
Norjassa paria päivää ennen 40-vuotispäivääni. Matka oli erittäin onnistunut.

Juoksun osalta heinäkuun suurin tapahtuma oli osallistuminen vuoden ensimmäiseen juoksutapahtumaan. Minun ja mieheni yhteinen tuttava täytti 50 vuotta, juoksi 100:nnen maratoninsa ja kutsui joukon ystäviään juhlimaan näitä molempia merkkipaaluja Paloheinämaratonille. Juoksin mieheni kanssa tapahtumassa puolimaratonin. Aikaa kului yli kaksi tuntia, mutta se oli sivuseikka.

Elokuu, 193 kilometriä

Elämä oli elokuussa normalisoitunut niin, että Helsinki City Running Day järjesti yhteislenkin. Ihan oikean sellaisen, eikä mitään virtuaalista. Juoksin edelleen mökkimatkoilla, minkä ansiosta yhä pidemmäksi muuttuneet lenkit eivät vieneet liikaa aikaa perheen yhteisistä vapaapäivistä.

Juoksin elämäni kolmannen Cooperin testin. Jännitin sitä kuin kouluaikoina konsanaan, mutta jälkeenpäin olo oli upea – heti kun olin päässyt pois maasta makaamasta. Tulokseni on 2 600 metriä, joka oli sama kuin kolme vuotta sitten. Koska ikää oli tullut lisää, pidin sitä hyvänä tuloksena.

hanasaari hanaholmen juoksu
Elokuussa Hanasaaressa. On vielä täysi kesä.

Syyskuu, 148 kilometriä

Helsinki City Marathon oli siirtynyt toukokuulta lokakuun alkuun ja läheni kovaa vauhtia. Keväällä ja vielä kesällä tuntui, että maratoniin on ikuisuus. Syyskuussa neljäs maratonini alkoi olla lähellä. Uhkuin, että alitan neljä tuntia neljännellä maratonillani ja kaduin heti, mitä tuli sanottua.

Luottoa itseeni ja omaan kuntooni sain syyskuun loppupuolella järjestetyllä Espoo Rantamaratonilla, jossa juoksin puolimaratonin. Maratoniin oli aikaa kaksi viikkoa. Olin keväästä asti tiennyt, että hyvänä päivänä alittaisin 1:50 tuntia puolimaratonilla. Tuo aurinkoinen syyspäivä oli se päivä: nettoaikani oli 1:49:57.

metsa syyskuussa
Syyskuisessa metsässä.

Hyvin menneen koronakesän jälkeen tilanne alkoi taas huonontua syksyllä. Se, järjestettäisiinkö Helsinki City Marathonia sittenkään, alkoi olla epävarmaa. Viimeiset viikot ennen maratonia olin hämmentynyt: tuleeko tästä mitään?

Lokakuu, 95 kilometriä

Hain maratonin numerolapun maski naamalla ja juoksin ensimmäiset sadat metrit neljännestä maratonistani maski naamalla. Mittavien turvajärjestelyjen ansiosta Helsinki City Running Day järjestettiin. Päänäyttämönä toimi kunnostettu Olympiastadion. Olisi ollut harmi, jos tapahtumaa ei olisi voitu järjestää. Terveys ennen kaikkea, mutta olin omasta ja järjestäjien puolesta iloinen, että tuhannet ihmiset pääsivät juoksemaan.

Juoksin maratonin keskivauhdilla 5:35 min/km ja alitin uhoamani neljä tuntia. Loppuaikani oli 3:58:15. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna ymmärrän, että harjoittelin ahkerasti ja päämäärätietoisesti koko vuoden, jolloin tavoitteeseen pääseminen oli lähes varmaa. Tuossa hetkessä uusi ennätys ja neljän tunnin alittaminen tuntui onnenkantamoiselta.

Palauduin fyysisesti melko pian ja viikon kuluttua maratonista juoksin jo. Pari varpaankynttä on edelleen mustana, mutta en saanut muita vaurioita. Olin tietenkin pitkään väsynyt, sillä urakka oli ollut melkoinen. Maratonille harjoittelu kesti monta kuukautta kauemmin, kuin alkuvuonna osasin arvatakaan. Juoksin 42,2 kilometriä ja alitin tavoiteaikani. Olihan se ponnistus.

ruskan varit maassa
Sanotaan, että maratonilta palautuu kuukauden päivät. Voin allekirjoittaa väitteen.

Henkinen palautuminen oli vaikeampaa. Oli kamalaa kadottaa energinen ja puuhakas minäni. Yleensä, jos olen nukkunut hyvin ja olen terve, jaksan puuhastella kaikkea aamusta iltaan. Maratonin jälkeen oli viikkokaupalla jotenkin saamaton, vaikka nukuin tarpeeksi.

Tunnistin pian tilani: post marathon blues eli maratonin jälkeinen alakulo. Olin juossut aiemmin kolme maratonia, mutta minkään niistä jälkeen en ollut kokenut samanlaista. Kerta se on ensimmäinenkin, eikä auttanut muu kuin elää tilanne läpi ja etsiä kadonnutta kipinää.

Lokakuussa aivan muuta ajateltavaa toi kylpyhuone-, sauna- ja kodinhoitohuoneremontti, joka kesti lähes kahdeksan viikkoa. Tein kotoa etätöitä ja kuuntelin työmiehen kiroilun säestämiä remontin ääniä.

Marraskuu, 79 kilometriä

Sain kunnian kerätä oman joukkueen maailman ensimmäiseen Asics World Ekideniin. Se oli virtuaalinen maratonviesti, jossa joka joukkueessa juoksi kuusi osallistujaa. Juoksin omassa joukkueessani kymmenen kilometrin osuuden. Virtuaalitapahtumaan osallistuminen, tiimin kanssa kommunikointi ja tapahtumasta raportoiminen oli hauskaa. Huomasin, että olin jälleen löytänyt uutta ja mielenkiintoista tekemistä.

Marraskuun juoksin ilman juoksuohjelmaa. Olin kuitenkin saanut jo kaksijakoisen saliohjelman juoksuvalmentajaltani. Kävin kuntosalilla tekemässä treenejä. Uskalsin käydä vielä sisällä treenaamassa, vaikka välttelinkin ruuhkaisempia aikoja. Etätyön ansiosta pääsin hyödyntämään hiljaiset aamut.

saunaremontti espoossa
Marraskuussa valmistui monta viikkoa kestänyt kodinhoitohuoneen, saunan ja kylpyhuoneen remontti. Olemme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen.

Olin innoissani, kun sain jatkaa Helsinki City Running Dayn lähettiläänä. Ryhmästä lähti muutama vanha pois ja tuli uusia tilalle. Uusi lähettiläsryhmä julkistettiin marraskuussa ja siitä nousi välittömästi äläkkä sosiaalisessa mediassa.

Lähettiläinä oli tuolloin vain naisia, mikä ymmärrettävästi suututti monia. Sain kuulla, että ei ole minun vikani, että järjestäjät ovat tehneet lähettiläsvalinnoissa virheen. Samaan aikaan menetin Instagramissa seuraajia yksi toisensa perään. Ei millään pahalla mutta ei hyvälläkään – selväksi tuli.

Kohu oli outo. Ymmärrän oikein hyvin, ettei vain naisista muodostunut lähettiläsryhmä ole tätä päivää. Mukaan kaivattiin miehiä ja heitä onneksi saatiin ryhmää täydentämään. Seuraajissani on paljon miehiä ja vaihdan paljon ajatuksia heidän kanssaan sosiaalisessa mediassa. Ei juoksu ole sukupuoliasia. On naisjuoksijoita ja miesjuoksijoita ja kaikkea siltä väliltä, mutta juoksu on yksi ja sama.

Black Fridayn vanavedessä tartuin Cyber Monday -tarjoukseen ja ilmoittauduin Espoo Rantamaratonille, joka juostaan jälleen syksyllä 2021. Olen luonnollisesti mukana myös Helsinki City Marathonilla. Kun ensi vuoden kisakalenteriin oli tullut kaksi merkintää maratoneista, piti huutaa apuun juoksuvalmentaja Ira Hassinen. Halusin joulukuussa aloittaa jälleen tavoitteellisen harjoittelun.

Joulukuu, 100+ kilometriä

Aloitin juoksuohjelman noudattamisen. Juoksin kahden kuukauden tauon jälkeen vauhtikestävyystreenejä. Tauko tuntui juostessa, mutta nopeamman juoksun rytmi löytyi vaivattomasti. Huomasin, että tulin aloittaneeksi juuri sopivaan aikaan tavoitteellisemman treenin. Vielä vähän laiskottelua, ja olisi ollut vaikeampi aloittaa.

Muistin jälleen, että valmis juoksuohjelma ei sido vaan vapauttaa. Minun ei tarvitse itse vaivata päätäni, mitä milloinkin tekisin. Teen, mitä ohjelmassa lukee, ja voin sen jälkeen keskittyä muihin asioihin. Välillä jää treenejä tekemättä, mutta se ei ole vakavaa.

Pimeys tuntuu vuosi vuodelta ahdistavammalta. Kun kolmen aikaan on jo hämärää, ei voi kuin muistella aurinkoisia kesäpäiviä. Unentarpeeni lisääntyi tavalla, jota en ole ennen huomannut. Nukuin jopa päiväunia.

Olin maksanut vielä joulukuun salimaksun, mutta tein päätöksen, että en sinne mene. Koronatilanne paheni ja tuli uusia rajoituksia. Aloin käydä ulkokuntosalilla tekemässä ylä- ja alakropan treeniä.

anni kytomaki margarita
Joululoman agenda: älä tee mitään. Joulun pyhinä istuin sohvalla, söin suklaata ja luin kaksi kirjaa. Toinen niistä oli tämän vuoden Finlandia-voittaja.

Pimeydestä ja kurjistuvasta tautitilanteesta huolimatta osasin olla kiitollinen perheestä ja ystävistä. Perheen ansiosta ei tarvinnut olla yksin ja ystäviä näin kaksissakin ulkona pidetyissä glögijuhlissa. En päässyt tapaamaan sukulaisiani, mutta se kääntyi lopulta onnekseni. Sain levät joululomalla tekemättä mitään. Se oli mainio päätös hullulle vuodelle.

PS: Kerrytän joulukuun saldoa vielä uudenvuodenaattona, jolloin järjestän juoksuvalmentaja Ira Hassisen kanssa virtuaalisen yhteislenkin! Kannattaa osallistua, sillä arvon upeita palkintoja. Tapahtuman Facebook-sivuille pääset tästä.

Ohjeet virtuaaliselle yhteislenkille osallistumiseen löytyvät myös Instagramista!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: