Olen Elina. Sain nimeni 43 vuotta sitten. Asuin lapsuuteni maalla, josta muistan siskojeni ja serkkujeni kanssa vietetyt loputtomat kesät ja talvisin valtaavan pimeyden. En ole sen koommin kaivannut asumista kaukana palveluista, kavereista ja katulampuista.
Kävin pientä kyläkoulua, jossa sain loistaa. Pärjäsin myös yläasteella ja lähdin lähikaupunkiin lukioon. Kirjoitin ylioppilaaksi ja pääsin kirkasotsaisena 19-vuotiaana yliopistoon. 22-vuotiaana asuin hetken ulkomailla opintoihini liittyen.
Kylläpä nuoruus näin kuvattuna tuntuu helpolta ja tien raivaaminen aikuisten maailmaan vaivattomalta. Matkalle mahtuu kipeitä juttuja, mutta onneksi myötätunto itseä ja muita ihmisiä kohtaan lisääntyy samalla, kun ikää tulee lisää.
Kaksi vuosikymmentä jälkeenpäin ymmärtää, miksi itse teki ja toimi tietyllä tapaa. Myös muiden tekoja sulattaa jo paremmin, vaikka ei kaikkia niitäkään.
Jatkan vielä hengästyttävää kuvaustani, ennen kuin pysähdyn nykyhetkeen. 25-vuotiaana valmistuin yliopistosta, sain oman alan työpaikkani ja aloin odottaa esikoistani. Hän täyttää ensi vuonna 18 vuotta. Työpaikkani on edelleen sama.
Lapsuuden ratsastusharrastuksen ja ajoittaisen yliopistoaikojen lenkkeilyn ja aerobicissä käymisen lisäksi en harrastanut liikuntaa. Ennen ensimmäistä raskautta, ja myös sen aikana, aloin käydä kuntosalilla.
Vuosien saatossa oma nimeni ja kuntosalin nimi ovat vaihtuneet, mutta meidän tiemme eivät ole eronneet. Lapsia tuli vielä pari lisää, mikä piti minut kiireisenä. Hankin vaunukävelyillä hyvän aerobisen kunnon, eikä raskauksista jäänyt ensimmäistäkään liikakiloa.
Mieheni on kulkenut pian kaksikymmentä vuotta vierelläni. Talomme Espoossa sai juuri yhden uuden huoneen, jotta voimme viisihenkisenä perheenä asua siinä jatkossakin. Vaikka minua ei enää saisi muuttamaan maalle, tykkään, kun ikkunasta näkyy vihreää.
31-vuotiaana olin 1-, 3- ja 5-vuotiaiden lasten äiti. Hoidin heitä kaikkia kotona. En tosin viihtynyt omissa nurkissa, vaan lähdin lähes päivittäin lasten kanssa perhekerhoihin ja puistoihin. Nykyään käymme äitiporukalla, johon tuolloin tutustuin, lounailla, festareilla ja illanvietoissa.
Kun lapseni olivat pieniä, iltajuoksuni olivat pienimuotoisia. Mutta kyllä! Nyt päästään asiaan. Keväällä 2012 aloin juosta ja sain seuraa parista äidistä, joihin puistoissa tutustuin. Ensin juoksin vajaa kaksi kilometriä, sitten viisi, seitsemän ja niin edelleen. Taidan olla äitiporukasta ainoa, joka vielä juoksee säännöllisesti.
Vuoden kuluttua jännitin jo ensimmäisen puolimaratonin lähdössä. Neljä vuotta myöhemmin huhtikuussa 2016 osallistuin ensimmäiselle maratonilleni. Nyt olen juossut niitä seitsemän.
Alkuvuonna 2019 aloin ensimmäisen kerran juosta tavoitteellisesti. Kaksi ja puoli vuotta harjoittelin valmentajan laatiman ohjelman mukaisesti. Sain sinä aikana parannettua maratonin loppuaikaani yli 45 minuutilla.
Vuosi 2021 on ollut tähänastisen juoksuharrastukseni paras vuosi. Juoksin tuolloin kymmenen kilometriä 48 minuutissa, puolimaratonin 1:46 tunnissa ja maratonin 3:53 tunnissa.
Nyt en ole enää kyennyt samoihin lukemiiin. Se ei minua haittaa. Pidän kahden vuoden takaisia hyviä aikojani vain osoituksena siitä, että harjoittelun määrä ja laatu ovat suorassa suhteessa tuloksiin. No pain, no gain, ja sitä rataa.
Juoksen edelleen 3-5 kertaa viikossa. Ensi kuussa osallistun jälleen maratonille. Olen tätä nykyä ”neljän tunnin maratoonari”. Kuin alleviivatakseni statustani, juoksin keväällä maratonin ajassa 4:00:27.
Juoksuharrastus on tuonut minulle sellaisen kunnon, että nyt 43-vuotiaana tunnen oloni jaksavaiseksi ja kykeneväiseksi. Sykkeeni ei enää nouse samanlaisiin lukemiin kuin ennen, mutta muuten en huomaa vanhenemistani.
Vuosien saatossa juoksuharrastukseeni on tullut vuodenkiertoa seuraavaa rytmiä ja vaihtelevia treenejä. Aluksi juoksin ympäri vuoden ja aina samaa vauhtia. Vauhti oli pitkillä lenkeillä liian kova ja lyhyillä turhan hidas.
Nykyään juoksen eniten lopputalvesta, keväällä ja kesällä. Syksy ja loppuvuosi ovat rauhallisempaa aikaa. Silloin käyn enemmän salilla ja keskityn muuhun elämään. Tällainen rytmi auttaa jaksamaan tavoitteellisempaa harjoittelua muina vuodenaikoina.
Olen vajaan kahden vuoden ajan ottanut harjoitusohjelmani harjoitusoppaasta. Sieltä saan ennen kaikkea ideoita vauhdikkaampiin treeneihin ja viikkojen rytmitykseen.
Yli 11 vuoden juoksuharrastuksen jälkeen osaan jo jonkin verran itsekin suunnitella viikon juoksutreenejäni. Yksi parin tunnin rauhallinen lenkki, toinen tunnin mittainen ja yksi vauhtikestävyystreeni viikossa luovat hyvän pohjan.
Harrastukseni alkuaikoina en juurikaan tehnyt vauhdikkaampia harjoituksia. Ilman tavoitteita juoksevalle ne eivät ole välttämättömiä. Jos aikojaan haluaa parantaa millä tahansa matkalla, vauhtitreenejä kannattaa tehdä.
Isoin kehitykseni viime vuosina onkin ollut se, että kykenen ilman valvovaa silmää tekemään esimerkiksi 5×1 000 metrin tai 10×400 metrin vetoja. Juoksen nopeammat harjoitukset joko läheisellä yleisurheilukentällä tai kuntosalin juoksumatolla. Silloin, kun kumpaakaan ei ole ollut käytettävissä, olen mennyt vaikkapa junaradan viereiselle kevyenliikenteen väylälle. Juokseminen ei ole suorituspaikoista kiinni.
Juoksuyhteisöstä olen saanut roolimalleja. Ajattelen, että minulla on ainakin kymmenen vuotta aikaa kehittyä juoksijana. Senkin jälkeen voin edelleen juosta niin kauan, kuin jalat kantavat. Se on hieno ajatus ja tulevaisuuden visio.
Pidän esikuvanani vanhempia naisjuoksijoita, jotka edelleen pystyvät ja kykenevät. Juoksemisesta olen löytänyt yhteisen keskustelunaiheen monen miehen kanssa. En pysy mukana auton korjaamista tai armeijaa koskevissa keskusteluissa, mutta juoksusta minäkin osaan sanoa vaikka mitä.
Tässä blogissa ja sosiaalisessa mediassa aloin kertoa juoksuharrastuksestani vuonna 2017. Ensin Midnight Run -juoksutapahtuman lähettiläänä ja sen jälkeen omilla sivustoillani. Pian on kulunut kuusi vuotta siitä, kun julkaisin ensimmäisen kirjoituksen Lenkillä-blogissa.
Olen aktiivinen myös Instagramissa. Facebookiin jaan enimmäkseen samaa sisältöä kuin Instagramiin. Facebookissa minulla on ilahduttavan aktiivinen seuraajakunta, jonka kanssa tunnen olevani merkityksellisessä vuorovaikutuksessa.
Tiktokiin en ole luonut tiliä, eikä minulla ole mitään aikomusta liittyä sovellukseen. Jo Instagramin nopea tahti kauhistuttaa. Kiinnostus pari päivää vanhoja julkaisuja kohtaan häviää ja tarinat katoavat nähtäviltä vuorokaudessa.
Tuntuu, kuin olisimme palannet esihistorialliseen aikaan, jolloin kirjoitustaitoa ei vielä ollut keksitty. Suosituimmat videot sosiaalisessa mediassa koostuvat parista lyhyestä pätkästä, jossa kuvataan jotain hauskaa. Jutun juju tuodaan silmien eteen niin yksinkertaistettuna ja karikatyyrin omaisena, että tyhmempikin ymmärtää. Niin, haluammeko tosiaan olla tyhmiä?
Mitä enemmän luen sosiaalisen median vaikutuksista ihmisten keskittymiskykyyn ja jopa parinmuodostukseen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että sille ei saa antaa liikaa valtaa eikä omaa aikaansa.
Pidän tärkeimpänä kanavana tätä omaa blogiani, johon on sen perustamisesta alkaen virrannut mukavasti lukijoita. Pidän kirjoittamisesta ja asioiden pohdiskelusta monelta kantilta.
Kirjoitukset, joissa annan ohjeita muille juoksijoille, ovat suosituimpia. Harmillisesti pidän kaikkein vähiten niiden kirjoittamisesta. Ne ovat kuin työntekoa ilman palkkaa. Pahimmillaan joku varastaa ideani ja esittää ne omanaan.
Tykkään kirjoittaa ajatuksenjuoksua, arvostella lukemiani kirjoja ja tai ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin. Sellaisia kirjoituksia tuskin kenenkään tekee mieli plagioida.
Tätä nykyä olen kolmen yläkoulu- ja lukioikäisen lapsen äiti, teen enimmäkseen kotoa käsin etätöitä, juoksen aina kun ehdin, luen kirjoja, välttelen kotitöitä ja haaveilen kirjan kirjoittamisesta.
Maailma on minulle loputon kiinnostuksen lähde, olen rauhaton ja aina menossa ja suunnittelemassa jotain. Päässäni pyörii paljon ajatuksia, minkä vuosi en esimerkiksi kärsi tyhjän paperin kammosta. Laitan kynän paperille ja se alkaa kirjoittaa.
Tämä juttu syntyi sinä aikana, kun join aamukahvin. Aamut ja kahvi, siinäpä lisää suosikkiasioitani. Mutta ei niistä sen enempää, eikä muustakaan tällä kertaa. Jatkan taas seuraavassa blogipostauksessa.
LENKILLÄ 