Aina parempi, jos juostessa pystyy ajattelemaan jotain muuta kuin juoksemista. Ajoittain juokseminen tuntuu vaikealta ja jopa vastenmieliseltä. Tällaisia hetkiä ovat esimerkiksi sellaiset, kun lähtee yksin juokseman sateisena syysiltana, edessä on puuduttavan pitkä lenkki tai maratonista on jäljellä puolet, ja jalkoihin sattuu.
Meillä kaikilla on varmasti sisäinen äänemme – seireeni, ankeuttaja tai myrkkytehdas, joka suoltaa lannistavia kommentteja. Jos alkaa kuunnella päässään kaikuvia negatiivisia ajatuksia, myös keho alkaa uskoa, että ei tästä tule mitään. Silloin juoksija voi jättää menemättä lenkille, hidastaa vauhtiaan tai keskeyttää maratonin.
Negatiivisten ajatusten sijaan kannattaa miettiä sitä, miten hyvä olo lenkin jälkeen tulee, miten kunto kohoaa tai miten varmasti jaksaa vielä yhden mäen yli. Kun ajatukset saa käännettyä positiivisen puolelle, keho seuraa perässä.
Juostessa on syytä ajatella juoksemista silloin, kun haluaa keskittyä omaan juoksutekniikkaansa. Jos juoksutekniikassa ei ole mitään korjattavaa, silloin omalle juoksuasennolleen ei tarvitse uhrata ajatusta.
Varsinkin aloitteleva juoksija juoksee helposti liian pitkällä askeleella, ylävartalo kumarassa ja katse edessä alhaalla. Ei ole yhtä täysin oikeaa juoksutekniikkaa, sillä taloudellisin tekniikka riippuu muun muassa juoksijan mittasuhteista ja ruumiinrakenteesta. Juostessa voi silloin tällöin uhrata ajatuksen sille, että röyhistää rintansa ja katsoo horisonttiin tai mäen päälle. Silloin happikin kulkee paremmin.
Pääsen juostessani parhaimmillani tilaan, jossa keho ja mieli erkanevat. Ei niin, että katselisin itseäni toisaalta vaan niin, että en vain huomaa juoksevani. Saatan havahtua siihen, että olen ajatuksiini uppoutuneena juossut kilometrin tai pari eteenpäin. Jalat ovat vain ottaneet askeleen toisensa jälkeen aivan kuin autopilotilla edetessä.
Kehon ja mielen erkaantuminen on äärimmäinen esimerkki. Se myös vaatii vankan juoksutaustan sekä kunnon, jossa juokseminen ei hengästytä tai tunnu raskaalta. Suurimman osan juoksuharjoittelusta tulisikin olla sellaista, että se ei rasita liikaa.
Usein ajatukseni lenkillä kulkevat niin, että alan tuskailla jäljellä olevaa matkaa tai ilman kuumuutta tai kylmyyttä – vuodenajasta riippuen. Kun huomaan, että manaan aivan turhaan mielessäni ja aiheutan negatiivisten ajatusten kehän, alan tietoisesti ajatella jotain muuta. Sitten juoksen taas jonkin matkaa muihin ajatuksiini uppoutuneena, kunnes jokin saa havahtumaan, että nyt jo jaloissa painaa tai jano kuivaa kurkkua.
Musiikki on erittäin hyvä keino saada juostessa muuta ajateltavaa kuin itse juokseminen. Kuuntelen sitten musiikkikappaleiden sanoja tai tarttuvaa biittiä, musiikin avulla saan monella lenkillä aikani kulumaan.
Tavoistani poiketen olen alkanut laatia soittolistaa seuraavalle maratonilleni. Kuuntelen juoksutapahtumissa lähes poikkeuksetta musiikkia, mutta tähän mennessä olen kuunnellut radion hittikanavia. Tykkään, kun en yhtään tiedä, mitä musiikkia tulen kuulemaan. Sekin on yksi keino etenkin rankoissa suorituksissa saada ajatus pois itse juoksemisesta.
Ennätysmaratonillani kaksi vuotta sitten en kuunnellut musiikkia, koska kuulokkeeni eivät yllättäen toimineet. En tiedä, mitä pitäisi ajatella siitä, että juoksin maratonin kovempaa kuin koskaan, kun musiikin sijaan kuulin, mitä ympärilläni puhuttiin tai mitä kannustajat reitin varrella huusivat.
Ainakin opin sen, että pystyn tarvittaessa juoksemaan ilman musiikkia. Mieluummin kuuntelen juostessa musiikkia kuin esimerkiksi omaa hengitystäni. Silloin, kun juokseminen muuttuu haastavaksi ja hengitys äänekkääksi, on parempi, kun en ole niin tietoinen äänistä, joita päästelen.
Etenkin pitkillä lenkeillä on parasta, jos saa jonkun kaveriksi. Oli juoksukavereita sitten yksi tai useampia, porukassa juoksu sujuu ja matka etenee kuin itsestään.
Kaverin kanssa juostessa voi keskittyä juttelemiseen ja sillä tavalla unohtaa, että matkaa on vielä jäljellä 10, 15 tai 20 kilometriä. Kun juoksee yksin, tuollaisista asioista on välillä harmittavan tietoinen.
Isommassa porukassa voi kuunnella muiden juttuja. Olen joskus osallistunut yhteislenkeille ja pysynyt enimmäkseen hiljaa. Usein en pysty pitämään suutani kiinni, kun on pakko kommentoida muiden juttuja. Ei liene yllättävää, että juoksuporukoissa usein puhutaan juoksusta.
Haasteellisimmissa tilanteissa otan mantrat käyttööni. Minulla ei ole mitään tiettyä mantraa. Se voi olla askelien laskeminen mielessä ”yks-kaks-kolme-yks-kaks-kolme” tai jonkin lauseen toistaminen. Lauseissa ei tarvitse olla mitään järkeä.
Mielessä hoettavan mantran tarkoitus on saada muuta ajateltavaa kuin juokseminen, joka siinä kohtaa on vaikeaa. Jos juokseminen on helppoa, silloinhan ei muuta tarvitse ajatellakaan kuin miten upealta ja ihanalta juuri siinä hetkessä tuntuu.
Mantra on eri kuin motivaatiolause. Jos esimerkiksi mäkeä ylös noustessa keskittyy lihakseen, jolla työ tehdään, tulee mielessään hokeneeksi ”persettä”. En aivan heti näe, että joku esimerkiksi postaisi Instagramiin kuvan itsestään juoksemassa auringonlaskuun ja heittomerkkeihin sanan ”perse”. Perseen kuvia Instagram on pullollaan, mutta vain siksi, että sillä saa seuraajia.
Isoimman osan lenkistä juoksen yksin. Kun juoksen noin tunnin mittaisen peruskestävyyslenkin, annan ajatusteni vaeltaa milloin missäkin. Ihailen luontoa, seuraan muita kulkijoita tai pohdin jotain mielen päällä olevaa asiaa.
Vaikka joskus joutuisin pakottamaan ajatukseni johonkin suuntaan, avaa juokseminen myös uusia ajatuskulkuja. Juostessani saatan saada tuoreen näkökulman asioihin tai ratkaisun ongelmaan. Ennen kaikkea juokseminen laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
LENKILLÄ 