Ratakymppi
Toukokuussa 2021 juoksin kymmenen kilometriä Leppävaaran stadionilla. Loppuaika 48 minuuttia on edelleen epävirallinen ennätykseni.
Kokemus ei päässyt parhaimpien juoksumuistojen listalle siksi, että aika oli tasoiselleni juoksijalle hyvä. Siihen vaikuttivat muut syyt.
Ellen aivan väärin muista, idea lähteä juoksemaan kymmentä kilometriä radalle syntyi vapunvietossa naapureiden kanssa.
Juoksua enemmän ja pidempään harrastanut naapurini lupasi pitää vauhtia ja minä taasen juosta perässä.
Noin viikkoa myöhemmin tuli aika ryhtyä sanoista tekoihin. Pyysin naapuriani vain jatkamaan eteenpäin, vaikka kuulostaisin hänen takanaan siltä, että vedän viimeisiä henkäyksiäni.
Katselin naapurini punaista takinselkämystä ja välillä ratamerkintöjä. Tavoitteemme oli saada minulle uusi ennätys vanhan (48:53 minuuttia) tilalle.
Juokseminen oli rankkaa, mutta pysyin jänikseni mukana loppuun asti. Kun 25 kierrosta radalla tuli täyteen, kello pysähtyi aikaan 47:59. Se pyöristyi 48 minuuttiin.
Tapaus opetti, että mieli on valmis antamaan periksi ennen kehoa. Juoksun aikana tuntui pahalta, ja jossain muussa tilanteessa olisin jo luovuttanut. Jatkoin, ja se kannatti.
Ei ole tavatonta, että illanistujaisissa tulee uhottua yhtä ja toista. Kun arki koittaa, huomaa, mitä tulikaan luvattua.
Lapsi on terve kun se leikkii. Vaikka juoksemisen aikana ei tuntunut niin hauskalta, olihan koko tilanne ja se, mikä siihen oli johtanut, hupaisa. Sitä kelpaa muistella vielä vuosienkin jälkeen.
Ensimmäinen maraton
Juoksin ensimmäisen maratonini huhtikuussa 2016. Olin tuolloin harrastanut juoksua neljä vuotta ja juossut jo useamman puolimaratonin.
Maratonille ilmoittautuminen jännitti. Jostain olin saanut idean, että juoksen maratonin sitten, kun täytän 42 vuotta. Onhan maraton 42 kilometrin mittainen.
Onneksi uskalsin tehdä sen kuusi vuotta aiemmin. Ennen kuin täytin 43 vuotta, olin juossut jo seitsemän maratonia.
Ensimmäisellä maratonillani tavoittelin 4:30 tunnin aikaa. Se oli maltillinen tavoite, sillä olin siihen mennessä juossut puolimaratonin alle kahdessa tunnissa.
Juoksin tasaista vauhtia riskejä ottamatta. Olin laatinut tarkan energiageelisuunnitelman, jota noudatin. Edellä mainittu naapurini muistutti minua juomisen tärkeydestä.
Loppuaikani ensimmäisellä maratonilla oli 4:39 tuntia. Juoksin maaliviivan yli ja sain mitalin kaulaani. Juuri sillä hetkellä en tuntenut mitään erikoista. Juoksu oli juostu ja seuraavaksi piti päästä suihkuun ja syömään.
Vasta illalla minut valtasi kaikkivoipainen ilon ja onnen tunne. Olin todellakin juossut maratonin!
Ensimmäisen maratonin voi kokea vain kerran. Vaikka olin vielä maalialueella ulkoisesti ja sisäisesti tyyni kuin viilipytty, nousivat kierrokset tasaisesti ja illalla nukkumaan mennessä en voinut enää muuta ajatella, kuin mennyttä päivää. Minusta oli tullut maratoonari. Muistan tunteen edelleen.
Midnattsloppet Tukholmassa
Olen osallistunut tasan yhteen juoksutapahtumaan ulkomailla. Se oli kesän 2017 Midnattsloppet Tukholmassa.
Olin tuolloin Suomen tapahtuman Midnight Run Helsingin tapahtumalähettiläs. Sen vuoksi olin Tukholmaankin lähtenyt juoksemaan.
Tapahtuman tunnelma teki matkasta unohtumattoman. Elokuun ilta oli pimeä ja lämmin, ympärilläni oli kymmeniä tuhansia muita juoksijoita ja tukholmalaisten kannustus hurjaa.
En edes muista loppuaikaani. Se oli jotain 50-55 minuutin välissä. Sain osallistujamitalin, jonka hukkasin VIP-alueelle. Suomen tapahtuman lähettiläänä pääsin maaliintulon jälkeen suoraan ruoka- ja juomapöytien äärelle.
Perheeni on harvoin mukana, kun juoksen juoksutapahtumissa. Useimmat niistä järjestetään lähellä Helsinkiä, joten minun ei tarvitse olla edes yötä poissa kotoa.
Tukholmassa oli mukana koko perheeni. Matkustimme laivalla ja yövyimme hotellissa Södermalmin kaupunginosassa.
Midnattsloppetin reitti kulki hotellimme ohi. Mieheni ja kolme lastamme katselivat hotellin ikkunasta, kun oransseihin paitoihin pukeutunut ihmismeri juoksi ohitse.
Midnattsloppet on isoin juoksutapahtuma, johon olen tähän mennessä osallistunut. Siellä piti olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jotta pystyi starttaamaan omassa lähtöryhmässään. Oli kuunneltava tarkasti ilmoituksia, jotka kaikuivat kovaäänisistä jollain muulla kuin omalla äidinkielellä.
On aivan toista, kun osallistuu pienempiin tapahtumiin.
Sympaattinen Miljoonan sentin hölkkä
Tarpeeksi pienessä juoksutapahtumassa keskinkertainenkin juoksija voi loistaa. Minulle näin kävi kesällä 2019, jolloin osallistuin Satakunnan Siikaisissa pieneen kylätapahtumaan Miljoonan sentin hölkkään.
Miljoona senttiä on kymmenen kilometriä. Osallistujien päälle puettiin kierrätettävät kankaiset numerolaput. Sitten lähdettiin juoksemaan halki maalaismaisemien.
Ohitin ratsastustallin, jossa olin monella leirillä lapsuudessani. Matkan varrella pysähdyin juomaan sekamehua, jota järjestäjät tarjosivat.
Juokseminen ei ollut erityisen leppoisaa, sillä kuumuus teki siitä raskasta. Sykkeeni oli koko matkan niin korkealla, etten nykyisin saa sitä edes nousemaan sellaisiin lukemiin.
Voitin naisten sarjan ajalla 53 minuuttia. Sain lahjaksi suurennetun kuvan järvestä, jonka ympäri tapahtuman reitti kulki. Lisäksi minulle ojennettiin muutama pullo havupuu-uutejuomaa, jota valmistetaan Siikaisissa.
Jälleen kerran aika ja voittaminen eivät ole asioita, joista päivän muistan. Kylätapahtuma oli sympaattinen. Ihmiset olivat mukavia. Maalla talkoohenki on voimissaan.
Näin lapsuuteni kesien maisemia, joihin matkustin kummitätini ja -setäni kanssa heidän pakettiautollaan. Istuimme kaikki kolme etupenkillä. Menomatkalla jännittyneenä ja paluumatkalla tapahtumia puiden. Minä jälleen kerran juoksukokemuksen nostattaman endorfiinimyrskyn pyörteissä.
Helsinki City Marathon 2021
Olen alittanut neljän tunnin rajan maratonilla kahdesti. Ensimmäisen kerran vuonna 2020 ja toisen kerran vuonna 2021. Jälkimmäisenä vuotena juoksin edelleen voimassa olevan maratonennätykseni 3:53 tuntia.
Kun mietin, kumpi kerroista nousee juoksumuistojen viiden pahaan joukkoon, päädyin jälkimmäiseen.
Loppuaikani tuntuu nyt jälkeenpäin katsottuna todella kovalta. En tiedä, onko minusta sitä enää rikkomaan.
Aina mietin, että harjoittelen enemmän. Sitten huomaan, että muut arjen kiireet veivät aikani, olin kipeänä tai vain laiska. Vanhenen.
Vuodet 2020 ja 2021 muistetaan koronavuosina. Juoksijalle ne olivat kulta-aikaa. Kun moni meno oli peruttu ja paikat kiinni, oli aikaa juosta.
Myöskään pienet flunssat eivät kiertäneet, kun kaikki ison flunssan pelossa pesivät käsiään, läträsivät desinfiointiainetta ja käyttivät maskeja. Lapsiperhe saa aina osansa viruksista. Koronaviruskin tuli perheeseemme kolmesta eri koulusta, joita lapsemme tuolloin kävivät.
Harjoittelin kesällä 2021 juoksuvalmentajan valvonnassa, millä oli myös osuutta asiaan. Treenit purivat.
Helsinki City Marathon järjestettiin vuonna 2021 poikkeuksellisesti lokakuussa. Muistan, miten en lähdössä saanut kuulokkeitani toimimaan. Kaivopuiston kohdalla yritin viimeisen kerran, ja sitten oli luovutettava. Juoksin ilman musiikkia.
Numerolapussa luki nimeni, ja tuntemattomatkin kannustivat. Etenkin juomapisteillä. Kuulin kannustukset, koska kuulokkeet eivät tukkineet korviani.
Viimeiset kilometritolpat ilmestyivät näkökenttään tuskastuttavan hitaasti. Viimeisten kohdalla aloin laskea, että ennätys on mahdollinen.
Juoksin Helsingin Olympiastadionin maratonportista sisään. Kirkkaat valot valaisivat pimenevän illan.
Ensimmäisen maratonin voi juosta vain kerran. Siitä huolimatta maratonilla maaliin pääseminen on seuraavillakin kerroilla upea tunne.
Maratonilla keho ja mieli joutuvat koville. Palkinto odottaa maalissa. Se ei ole metallia eikä mitään muutakaan käsinkosketeltavaa.
Koko 42 kilometrin matka kannattaa juosta vain sen vuoksi, että voi ottaa viimeisen askeleen ja ylittää maaliviivan. Siitä aukeaa lähes taivas.
Kun matkan taivaltaa vielä nopeammin kuin koskaan aikaisemmin, jää kokemus lähtemättömästi mieleen.
LENKILLÄ 