Ei syksyä ilman maratonia

Aivan ensimmäiseksi on tehtävä ilmoitus: en osallistu tänä vuonna Espoo Rantamaratonille. Olen juossut siellä seitsemän puolimaratonia ja kolme maratonia. Harmittaa jättää kotikaupungin tapahtuma väliin, mutta ei hätää. Olen siirtänyt osallistumiseni ensi vuodelle.

Olen viikonloppuna, jolloin Espoo Rantamaraton järjestetään, reissussa muualla Suomessa. Koska este osallistua maratonille on vain aikataulullinen, olen selannut muita syksyn maratoneja. Esimerkiksi Kankaanpään maraton Pohjois-Satakunnassa järjestetään sopivasti koulujen syyslomaviikolla.

Osallistuin viime viikonloppuna Kankaanpään naapurissa Siikaisissa pieneen kylätapahtumaan, jossa juoksin kymmenen kilometriä. Seutu on minulle tuttua ja siellä on hyvä tukikohta. Kankaanpään maraton on myös pienehkö tapahtuma. Viime vuonna siellä juoksi maratonin 85 juoksijaa ja puolimaratonin 103.

Minkä syysmaratonin valitsenkin, haluan päästä testaamaan kuntoni. En usko olevani ennätyskunnossa. Nopeimman maratonin juoksin lokakuussa 2021 ajassa 3:53 h. Viime vuonna juoksin kaksi hieman päälle neljän tunnin maratonia. Toinen niistä vain 27 sekuntia päälle neljän tunnin.

Olen loppukesästä juossut pitkät lenkit puolimaratonin mittaisina tai pidempinä. Jalat ja loputkin vartalosta kestävät hyvin 40-50 viikkokilometriä. En ole niin tarkkaan laskenut, miten paljon juoksen. Hämäännyn aina, kun minulta kysytään juoksumääristäni.

Niille rajat antaa moni muu asia kuin juoksuohjelma. Perhe, ystävät tai väsymys menevät juoksun edelle. Juokseminen on kuitenkin niin mukavaa tekemistä, että juoksen, jos vain voin. Motivaationi pysyy yleensä hyvin yllä.

Juoksuharrastukseni antaa tervetulleet raamit arkeeni. Inhoan haahuilua – sitä, kun olisi monta pientä asiaa tehtävänä, mutta ei kuitenkaan saa aloitettua mitään ja päivän lopuksi huomaa, että ei saanut tehtyä oikein mitään. Puhelin ilmoittaa, että ruutuaika on lisääntynyt.

Juokseminen on hyvä paikka pakoilla kotona odottavia hommia. Lenkiltä palaa energisempi ihminen. Usein myös onnellisempi. Juoksuharrastus kannustaa kaikin puolin elämään terveellisemmin: nukkumaan riittävästi, syömään terveellisesti ja kieltäytymään liioista elämän nautinnoista.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä huonommin kestän esimerkiksi alkoholia tai liiallista sokeria. Molemmat pukkaavat ennemmin tai myöhemmin ihon läpi hikenä ulos. Mieluummin hikoilen juostessa. Juostessa hikoilukin tuntuu hyvältä. Kun lenkin jälkeen riisun märät ja painavat vaattet pois päältäni, on kuin pitelisin käsissäni palkintoa tehdystä työstä.

Palaudun maratonista pari viikkoa. Kokonaisuudessaan palautumisessa saattaa mennä jopa kuukausi. Olen niin monena syksynä juossut maratonin, että se kuuluu syksyyni. Ylimenokaudella voi ottaa rennosti, katsoa menneeseen ja suunnitella tulevaa. Se ikään kuin nollaa kuluneen kauden.

Maratonille minut ajaa vain minä itse. Se haastaa edelleen matkana, minkä vuoksi en haikaile ultrajuoksusta. Toisaalta maraton on aivan mahdollinen matka juosta. Olenhan juossut sen jo kahdeksan kertaa.

Tänä syksynä aion juosta yhdeksännen maratonini. En haikaile ennätyksiä, mutta kaipaan tunnetta, joka edelleen joka kerta tulee, kun ylitän maaliviivan maratonilla. Itse asiassa ensimmäisen maratonin jälkeen en vielä kokenut mitään järisyttäviä tunteita. Muistan vielä, miten osallistujamitalia ojentanut henkilö kysyi, että miltä tuntuu. Ehkä sanoin jotain mairittelevaa, mutta ei tuntunut kummemmalta.

Kaikesta huolimatta jatkoin. Juoksin ensimmäisen maratonin vuonna 2016 eli kahdeksan vuotta sitten. Se tekee noin maratonin per vuosi. Tällä vauhdilla en pääse koskaan sadan maratonin kerhoon, mutta eipä tässä vauhti ole muutenkaan päätä huimannut. Ne ovat muut asiat, jotka ajavat eteenpäin. Aina vain uudestaan.