Mainos.
Juoksin lauantaina 25.4.2026 kymmenen kilometriä Tuusulanjärven maraton -tapahtumassa Tuusulassa. Pidän maratoneista, joten voisi luulla, että kymmenen kilometrin juokseminen on niin sanotusti helppo nakki. Matematiikka juoksumatkoilla on kuitenkin erilaista.
Mitä lyhyempi matka, sitä rankempi se on juosta. Sanonta pitää ainakin osittain paikkansa. Kymmenellä kilometrillä on juostava kovaa eli siten että hengittäminen alkaa olla työlästä, eikä enää tee mieli paljon jutella. Maraton on matkana pidempi, mutta haastavuus on nimenomaan matkassa. Vauhti on maltillisempi, mutta sitä on jaksettava juosta pidempään.
Olen juossut kymmenen maratonia ja puolimaratoneja ja kymmenen kilometrin tapahtumia niin monta, etten enää edes muista. Tänä keväänä kymmenen kilometrin juoksutapahtumaan osallistuminen jännitti siitä huolimatta. En nimittäin ollut juossut tämän vuoden aikana edes harjoituslenkeillä kymmentä kilometriä.
Syy löytyi vasemmasta jalastani ja tarkemmin sen neljännestä, eli pikkuvarpaan viereisestä varpaasta. Se murtui joulunpyhinä, kun kiireessä löin varpaani sohvanjalkaan. Olen tehnyt niin ennenkin, mutta selvinnyt säikähdyksellä. Tällä kertaa seurasi kolmen kuukauden juoksutauko.
Aivan kylmiltäni en tapahtumaan lähtenyt. Juoksutaukoni ehti loppua noin kuukautta aiemmin. Kestävyyttä olin harjoitellut muun muassa yhdellä puolentoista tunnin mittaisella juoksua ja kävelyä yhdistävällä lenkillä, joka oli pituudeltaan 13 kilometriä. Tärkeintä oli kuitenkin ollut herätellä hermostoa ja lihaksia juoksun liikeratoihin.
Liityin juoksutauon aikana triathlonseuraan. Alkeisryhmän juoksuharjoitukset ovat lähteneet perusteista: juoksun liikeradoista, kehon hallinnasta ja kevyistä pyrähdyksistä. Koska olin juoksutauon aikana pitänyt aerobista kuntoa yllä pyöräillen ja uiden, ei juoksukunnon esiin kaivamiseksi tarvittu kuin hieman viritystä.
Edellisen pystyn sanomaan vasta sen jälkeen, kun olin päässyt kymmenellä kilometrillä maaliin. Ei mennä vielä siihen, vaan palataan lauantaiaamuun. Se alkoi tuttuun tapaan triathlonseuran uintiharjoituksilla aamuseitsemältä. Uin tunnin aikana yli kilometrin matkan ja valmentajan ohjeistuksella harjoittelin muun muassa vapaauinnin potkuja. Hei, hei, tuoreet jalat.
Ennen Tuusulaan lähtöä ehdin käydä kotona kuivaamassa hiukset ja syömässä aamun toisen aamupalan. Mieheni ajoi autoa, ja istuin pelkääjän paikalla toivoen, että raukeus ei ehtisi tavoittaa minua. Onneksi matka Tuusulaan kesti vain puoli tuntia, ja sitten olin jo kisapaikalla. Ehdin nähdä, kun maratonille lähteneiden juoksijoiden massa katosi kaukaisuuteen kuin iso otus, jonka vatsanalus oli täynnä kiireisiä jalkoja.
Kymmenen kilometrin lähtö oli kello 11. Asetuin lähdössä melko hännille, sillä moni varmasti juoksisi minua nopeammin. En halunnut olla tiellä. Kuulin huonosti lähtölaskennan, mutta lähtölaukaus oli selvä käsky: nyt mennään. Laitoin urheilukelloni päälle laukauksesta, vaikka ylitin lähtöviivan vasta myöhemmin. Tapahtumassa mitattiin vain bruttoaikaa, eli aikaa lähtölaukauksesta maaliviivan ylittämiseen.
Meteorologit olivat ennustaneet takatalven synkkiä pilviä, mutta sellaisesta ei ollut Tuusulan lauantaiaamupäivässä tietoakaan. Sää oli lähes täydellinen juoksemiseen. Lämpötila jäi alle kymmenen asteen, ei juuri tuullut ja aurinko pilkahteli ajoittain pilvien lomasta. Juoksin pitkissä trikoissa ja pitkähihaisessa juoksupaidassa, jonka päälle olin pukenut t-paidan. Korvieni suojaksi oli laittanut tuubihuivin, jota ilman olisin pärjännyt, mutta ei siitä haittaakaan ollut.
Muutama sata metriä juostuani katsoin vauhtia urheilukellosta. Noin 5:30 min/km tuntui kevyeltä. Sain unohtaa tavoitteeni juosta 6:00 min/km ja kaivaa nopeampia lukemia mittariin. Tänne ei ollut tultu hölkkäämään. Uskalsin nostaa vauhtini noin lukemaan 5:20 min/km.
Juoksijamassa hajosi pian, mutta en joutunut hetkeäkään juoksemaan yksin. Reitti oli hyvin merkitty, ja ohjaajia oli joka risteyksessä osoittamassa, mihin pitää seuraavaksi juosta. Osallistuin vuotta aiemmin puolimaratonille samassa tapahtumassa, ja reitti oli osin sama, vaikka ei kiertänytkään Tuusulanjärveä.
Rantatien kymppi kulki nimensä mukaisesti pitkin Rantatietä, jonka varrella on muun muassa kansalliskirjailija Aleksis Kiven kuolinmökki. Harmitti juosta pyyhältää pikkuruisen lautaseinäisen töllin ohitse, mutta nyt ei ehtinyt jäädä kuulostelemaan historian siipien havinaa. Hetken kuluttua näin kyltin, joka osoitti Kiven ja toisen ison taidehenkilön Pekka Halosen haudoille.
En yleensä kymmenen kilometrin tapahtumissa pysähdy ottamaan urheilujuomaa. Tällä kertaa tein poikkeuksen, sillä en ollut juoksemassa ennätystäni, vaikka vauhtini oli odotettua kovempi. Puolikas mukillinen urheilujuomaa kostutti suuta ja helpotti henkisesti, sillä uskoin saavani siitä lisäenergiaa.
Se olikin ainoa pysähdys matkan aikana. Muutoin kelloni piirsi yksitoikkoista viivaa. Rantatien kymppi on melko tasainen, mutta matkan varrelle mahtuu useampi pieni mäki. Niissä vauhtini hidastui, mutta en antanut sen haitata. On parempi säästellä jalkojaan ylämäissä sen sijaan, että antaisi reisien mennä hapoille. Alamäissä voi ottaa kaiken ilon irti painovoimasta ja rullata jarruttelematta kovemmalla vauhdilla.
Vielä vauhtiakin enemmän olin kiinnostunut sykkeestäni. Huomasin, että se pysyi tasaisesti noin 160:ssä. En tarkkaan tiedä nykyisiä juoksun sykerajojani, mutta se oli lukema, jossa pystyin vielä pitämään tasaista vauhtia yllä. Yhtään ylemmäksi se ei saisi nousta, sillä muuten jalat menisivät hapoille.
Juoksin poikkeuksellisesti ilman kuulokkeita. En edes pitänyt puhelinta mukanani. Se oli oikea päätös, vaikka usein turvaudun musiikkiin. Ensinnäkään en joutunut säätämään volyymia, asettelemaan kuulokkeita paremmin korville tai skippaamaan kappaleita. Toiseksi puhelinvyö ei hölskynyt tai painanut alaselässä tai noussut epämukavasti vyötärölle. Kuulin myös muiden juoksijoiden hengityksen ja pystyin päättelemään, alkoivatko he hyytyä ja kannattiko vain painella ohi.
Vaikka musiikki parhaimmillaan antaa rytmiä ja energiaa juoksuun, voi se myös hidastaa sitä. Kun juoksin ilman kuulokkeita, juoksin sellaista vauhtia, mihin kuntoni riitti. En askeltanut musiikin tahtiin vaan seurasin sykettäni ja hengitystäni ja tunnustelin olotilaani. Vaikka olin joutunut pitämään kolmen kuukauden juoksutauon, en ollut unohtanut, miltä juoksun kuuluu milläkin kynnysalueella tuntua.
Kymmenellä kilometrillä kilometrit ovat haastavampia kuin pidemmillä matkoilla, mutta maali lähenee nopeammin. Ensimmäiset kolme kilometriä ovat tunnustelua, ja sen jälkeen alkavat niin sanonut työkilometrit, jolloin on keskityttävä vain kilometriin, jota juoksee. Ei saa hötkyillä. Viimeisillä kolmella kilometrillä voi jo alkaa miettiä loppukirin mahdollisuutta. Näin itse jaan kymmenen kilometrin juoksumatkan.
Olen juoksijana tasainen etenijä ja varmistelija. En useinkaan uskalla antaa kaikkea itsestäni, mutta toisaalta en voi tietää, olenko juossut aivan siinä rajoilla, että vauhdin kiristäminen olisi hyydyttänyt minut kokonaan. Yhdeksän kilometrin kyltti oli reitillä risteyksessä, jossa pidempien matkojen eli puolimaratonin ja maratonin reitti yhdistyi kymmenen kilometrin reittiin. Siinä kohtaa uskalsin antaa vauhdin ja sykkeiden nousta.
Viimeisen kilometrin pienet nousut tosin hidastivat ajoittain tahtiani. Sykkeeni sen sijaan nousi ja hengitykseni muuttui äänekkääksi. Enää muutama sata metriä! Maalissa sykkeeni oli jo saavuttanut lukeman 169, mikä ei varmaankaan ole kaukana nykyisestä maksimisykkeestäni. 46-vuotiaalla (olen vielä muutaman kuukauden ajan 45-vuotias) naisella se on laskennallisesi 180 lyöntiä minuutissa.
Loppuaikani kymmenellä kilometrillä oli 53:57 minuuttia. Keskivauhtini oli 5:21 min/km. Kymmenellä kilometrillä juoksi 60 naista, joista olin 12. Jäin ennätyksestäni viisi minuuttia, mutta aika oli lähtökohtiin nähden erinomainen. Jos juoksun jälkeisiä tuntemuksia voi kuvata asteikolla polviin nojailu/maassa kieriminen/oksentelu, olin saavuttanut vasta ensimmäisen tason, mutta tunsin silti, että olin haastanut itseni kunnolla. Parempaan ei sinä päivänä ja sillä kunnolla ollut rahkeita.
Otin mukillisen vettä ja sain mukaani järjestäjän tarjoaman lahjakassin. Laitoin fleecepusakan ja takin päälleni ja kertasin juoksua huoltojoukoissa olleen mieheni sekä viidelle kilometrille osallistuneen juoksututtuni kanssa.
Tuusulanjärven maratonilla yksi parhaita juttuja on se, että sieltä saa ostaa kahvia juoksun jälkeen. Tänä vuonna olin riittävän nopea, jotta sain myös himoittuja munkkeja. Molemmat maistuivat maaliin päässeelle juoksijalle.
Koska muistini lokeroista ei heti löytynyt viime vuoden aikoja kymmenellä kilometrillä, oli ne kotiin päästyäni kaivettava konkreettisista arkistoista. Totta tosiaan: viime toukokuussa juoksin viikko ennen maratonia kymmenen kilometriä ajassa 53:18 ja myöhemmin syksyllä ajassa 54:06.
Nyt rikkonaisen talven ja korvaavien treenien jälkeen juoksin kymmenen kilometriä samassa ajassa. Miten se on edes mahdollista, huomasin ajattelevani. Ehkä juoksutauko oli ollut enemmän henkinen kuin fyysinen isku (vaikka se oli juuri sitä ja murtunut varvas kipeä). Ehkä sittenkin pitää paikkansa, että sydän ei tiedä, millä sitä rasitetaan. Olin talven aikana tehnyt paljon vauhtikestävyystreeniä pyörällä. Ehkä kahdentoista vuoden työ ei valu hukkaan kolmessa kuukaudessa. Miten se olisi mahdollista?
Kymmenen kilometriä on lyhyt mutta haastava matka. Tällä kertaa se oli matka juoksukuntoon, uskomuksiin ja Tuusulanjärven rantojen kauniisiin kulttuurihistoriallisiin maisemiin. Uskallan haaveilla taas pidempien matkojen juoksemisesta ja jatkan siinä ohella puuhastelua muiden lajien parissa. Näyttää siltä, että olen oikealla tiellä.
LENKILLÄ 