Neljän tunnin alitus Vantaan Maratonilla

Osallistuminen maratonille saatu bloginäkyvyyttä vastaan.

Lokakuun puolivälissä juoksin Vantaan Maratonilla yhdeksännen maratonini. Pääsin kolmatta kertaa alle neljän tunnin loppuaikaan. Näinkin hyvä tulos pääsi yllättämään, vaikka olin siitä salaa haaveillut.

Vantaan Maraton tarjoili sujuvat järjestelyt, nopean reitin ja yhden mieleenpainuvan keskustelun, jolle nyt jo nauran. Olen oppinut, että juoksijoita on monenlaisia, eikä päältä päin voi arvioida, kuka heistä onkaan nopein tai kestävin.

Jokainen maraton on erilainen, mutta kokemus tuo varmuutta niin maratonin juoksemiseen kuin sille valmistautumiseen. Suunnitelmallisuus auttaa myös ensimmäiselle maratonille aikovaa.

Maratonviikolla juoksin enää kaksi kertaa. Tiistaina Eläintarhan kentällä kokeilin suunniteltua maratonvauhtia 5:40 minuuttia/kilometri. Sykkeeni pysyi maltillisena ja jalkani tuntuivat hyviltä. Torstaina juoksin kuntosalin matolla 20 minuuttia.

Harjoittelun keventämisen lisäksi maratonille valmistautumiseeni kuuluu tankkaaminen. Maratonviikolla tiistaista torstaihin syön enemmän ja juon runsaasti nesteitä. Normaalia runsaampaa nesteiden kulutusta voi jatkaa vielä perjantaina, jos maraton on lauantaina.

Pelkäsin, että sairastun. Aloin itkeä, kun olin kaverini kanssa lounaalla. Töissä kesken lauseen kirjoittamisen pysähdyin ja aloin miettiä kaiken järjettömyyttä. Mieleni alkoi horjua, kun haparoin askelmerkkieni kanssa maratonia edeltävinä päivinä.

En saanut hankittua mistään flunssaa, vaikka osallistuin maratonviikolla kahtena iltana kulttuuririentoihin ja näin kolmantena kavereitani. Koitti perjantai-ilta; olin terve kuin pukki ja odotin malttamattomana, milloin saan juosta.

Valitsin hieman jo viileään syyspäivään juoksuasuksi lyhyet trikoot ja t-paidan. Puhelin kulkisi trikoiden taskussa, joten pystyin lähtemään matkaan hyvin kevyellä varustuksella. Muhkeutta oli vain maratonkengissä, joiksi valikoitui Asics Gel Nimbus 25:t.

Tein juomasuunnitelman pahvinpalaselle ja kirjoitin sen toiselle puolelle väliajat viiden kilometrin välein. Vauhdilla 5:40 minuuttia/kilometri maalissa pitäisi olla ajassa 3:59:06 tuntia.

Juomasuunnitelmassani luki, millä minuutilla ottaisin energiageelin ja millä huoltopisteellä vettä ja millä omaa urheilujuomaa. Päällystin muistiinpanoni kontaktimuovilla ja taittelin kaksin kerroin.

Vantaan Maratonilla oli kolme huoltopistettä. Päätin laittaa kaikki neljä urheilujuomapulloa keskimmäiselle juomapisteelle, joka osuisi maratonilla kilometrien 7, 17,5, 28 ja 38,5 kohdalle. Teippasin juomapulloihin kiinni energiageelit.

Omat pullot piti olla vietyinä järjestäjälle tuntia ennen lähtöä. Vantaan Maratonilla täysmaratonin lähtö oli kello 11. Tikkurilan urheilupuistossa oli oltava siis hieman ennen kymmentä.

Onneksi olin edellisenä iltana käynyt tutustumassa kisakeskuksena toimineeseen halliin, että tiesin, mikä missäkin oli.

Vein lauantaiaamuna juomat niille tarkoitetuille paikoilleen. Koska aikaa starttiin oli vielä tunti, menin odottamaan liikuntahallin katsomoon.

Söin eväänäni olleen suklaapatukan ja join hieman vettä. Järjestäjien edustaja kävi kyselemässä, olivatko kaikki merkinneet jo säilytykseen jäävän reppunsa.

Totta! Minulla ei ollut mitään merkintää repussani, joten sain lentokentiltäkin tutun paperisen nimilapun, jonka pyöräytin repun kantohihnan ympäri. Siinä luki numeroni 422. Ei muuta kuin hyvää matkaa sitten vain.

Jono varustesäilytykseen alkoi kasvaa puoli tuntia ennen lähtöä. Riisuin päältäni ylimääräiset vaatteet, sidoin kengät lukkosolmuun ja tein vielä tuplarusetin. Nyt eivät nauhat aukeaisi kesken matkan.

Ojensin reppuni ystävällisen näköiselle nuorelle naiselle, joka otti sen hymyillen vastaan. Toivottavasti kaikki tarvittava oli nyt mukana.

Kävin vessassa ja sitten oli mentävä ulos viileään syysilmaan t-paita päällä. Minua tosin jännitti sen verran, että en tuntenut kylmyyttä. Näin sosiaalisen median tuttuja, annoin ylävitosen ja höpötin hermostuneena.

Aamu oli ollut aurinkoinen, mutta nyt taivaalla roikkui pölypalleron värisiä pilviä. Kuuluttajakin varoitteli, että saattaa alkaa sataa vettä.

Puristin toisessa kädessäni juomasuunnitelmaa ja yhtä energiageelipakkausta. Lähtölaukaus paukahti, ja noin 500 maratonin juoksijaa päästettiin matkaan.

Yritin olla katselematta tienvierustan kilometrikylttejä, jotka alkoivat numerolla 2 tai 3. Vantaan Maraton juostiin neljänä noin 10,5 kilometrin lenkkinä, joten kulkisin samaa reittiä vielä kolmesti.

Sen verran vilkuilin kelloani, että osasin ottaa oikeassa kohdassa ensimmäisen energiageelin. Kierroksen ensimmäinen huoltopiste oli noin kolmen kilometrin kohdalla. Join energiageelin päälle mukillisen vettä.

Viiden kilometrin kohdalla olin juossut hieman yli 28 minuuttia. Täydellistä! Olin aikatavoitteessani. Olin tullut alun vauhtia 5:40 minuuttia/kilometri, kuten olin suunnitellut.

Kuuntelin musiikkia ja juoksin tasaista vauhtia eteenpäin. Vierelleni tuli miesjuoksija, joka alkoi puhua minulle. En ensin kuullut mitään, sillä musiikki soi nappikuulokkeissani.

Juttelimme hetken aikaa vauhdista, aikatavoitteestani ja siitä, miten paljon voin antaa suunnitelmalleni periksi ja silti päästä alle neljän tunnin.

Hän kertoi, mitä vauhtia juoksemme ja että ei kannata seurata sykkeitä, sillä jännitys nostaa niitä. Koin keskustelun melko turhaksi, sillä nojauduin omaan suunnitelmaani ja juoksin sen mukaisesti.

Sain mieheltä vielä ohjeen ottaa loppukirin. Sehän on itsestään selvää, mietin. Keskustelumme päättyi, kun saavuimme seuraavalle juomapisteelle noin seitsemän kilometrin kohdalla.

Juoksin juomapullo kädessäni melkein seuraavalle juomapisteelle asti ja hörpin mennessäni urheilujuomaa. Heitin lähes tyhjän pullon roskikseen. Huomasin, että kädet vapaina oli helpompi juosta. Kannoin mukanani vain pahvista juomasuunnitelmaa ja pullossa teipattuna ollutta energiageeliä.

Kun olin juossut ensimmäisen kierroksen eli 10,5 kilometriä, näytti maalialueen kello vasta 56 minuuttia. Olin juossut hieman ennakoitua kovempaa. En pistänyt sitä pahakseni, sillä juoksu kulki kevyesti.

Toisella kierroksella alkoi sataa. Olin juuri joitain viikkoja aikaisemmin juossut kymmenen kilometrin kisan kaatosateessa. Jos sataa, niin sitten sataa. Onneksi en ollut ottanut aurinkolaseja, muistan tuossa kohtaa pohtineeni.

Kengissäni lätisi, ja aina ponnistaessani eteenpäin vettä tulvi varpaiden väliin. En edes uskaltanut miettiä, miltä jalat näyttäisivät maratonin jälkeen.

Olin laittanut puhelimeni lentotilaan. Niin ainakin luulin. Jossain kohtaa huomasin, että kuulokkeistani kuuluu aivan jotain muuta musiikkia kuin lataamassani soittolistassa oli.

Puhelimeni oli mahdollisesti kastunut ja alkanut näppäillä omiaan. Olen kerran juostessani lähettänyt lasten koulussa tekemän pizzatilauksen satunnaiselle henkilölle, joka on sähköpostiosoitteissani.

Mietin, olenko ottanut viime aikoina joitain arkaluonteisia kuvia, joita puhelin taskustani parasta aikaa lähettää sopimattomille ihmisille. Se selvästikin oli nyt yhteydessä ulkomaailmaan.

Kolmannen kierroksen alussa päätin käynnistää puhelimeni uudestaan. Laitoin sen takaisin lentotilaan ja pistin maratonia varten luomani soittolistan pyörimään.

Sade oli tauonnut. Juoksijoista koostuva joukkio oli harvennut, mutta en joutunut juoksemaan yksin.

Samalla reitillä täysmaratonin juosseiden kanssa olivat myös kymmenen kilometrin ja puolimaratonin juoksijat. Heitä suhahteli kevyen näköisesti ohi. Myös maratonviestin juoksijoilla oli lyhyempi matka ja heidän askeleensa oli lennokas.

Omat jalkani alkoivat jo kolmannella kierroksella painaa, mutta en kohdannut ongelmia. Vaatteet kuivuivat äkkiä, eikä kengissä lainehtinut enää pienoinen meri. Kontaktimuovi kuoriutui juomasuunnitelmani päältä.

Aloin huomata, että olen koko ajan minuutin tai kaksi edellä suunnitelmaani. Pieni toivon kipinä alkoi hehkua yhä kirkkaampana mielessäni: voisinko sittenkin alittaa tänään neljä tuntia?

Pääkopalleni sopii juosta maraton neljänä kierroksena. Ennen Vantaan Maratonia juoksemistani kahdeksasta maratonista kaksi oli ollut sellaisia, joissa sama reitti juostaan yhteensä neljä kertaa.

Kolmannella kierroksella päätin vain juosta ja tehdä töitä. Huomasin, että minulle alkumatkasta puhunut mies alkoi näkyä aina vain lähempänä edelläni.

Kävelin läpi kolmannen kierroksen viimeisen juomapisteen, enkä ottanut juomapulloa mukaani. Imin sporttikorkin läpi lähes puoli litraa itse valitsemaani urheilujuomaa, irrotin energiageelin ja heitin pullon roskikseen.

Vaikka ilma oli viileä, join matkan aikana nestettä ainakin kaksi litraa. Geelejä nautin yhteensä viisi. Tällainen määrä imeytyi hyvin, eikä alkanut missään kohtaa hölskyä vatsassa.

Lisäenergiaa antavia geelejä olisi voinut olla jokunen enemmän, mutta en silti turvautunut järjestäjien tarjoamiin geeleihin. Halusin pysyä suunnitelmassani.

Olin juossut selvästi alle kolme tuntia, kun lähdin viimeiselle kierrokselle. Juokseminen alkoi olla jonkin verran raskasta, mutta minulla oli varaa hidastaa.

Happi kulki hyvin keuhkoissani, mutta jalkani tuntuivat raskailta. Hyydyin hieman. En tosin niin paljon, kuin minua loppukiriin kehottanut mies, jonka jossain vaiheessa viimeistä kierrosta ohitin.

Aloin pohtia, miksi hän oli edes alkanut kysellä tavoitteestani, vauhdistani tai ylipäänsä päättänyt ohjeistaa. Näytinkö siltä, että kaipasin neuvoja? Enkö näyttänyt tarpeeksi siltä, että halusin juosta rauhassa?

Aivan kuten tavallisen ihmisten kannattaa käydä uimahallissa, jotta näkevät, millaisia aidot ihmisvartalot ovat, kannattaa juoksijan käydä juoksutapahtumissa, jotta tämä näkee, millaisilla vartaloilla ja juoksutyyleillä niitä juostaan.

Juoksijan ulkonäöstä tai ulkomuodosta ei kannata vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, onko hän ensimmäisellä maratonillaan tai kymmenennellään tai onko hän kolmen, neljän tai viiden tunnin maratoonari.

Me ”neljän tunnin läpsyttelijät”, jollaiseksi minua myös on kutsuttu, juoksemme näitä juoksuja aivan omaksi iloksemme.

Onnistuminen maratonilla kantaa viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia. Ainakin se kannustaa harjoittelemaan kohti seuraavaa juoksutapahtumaa ja pitämään omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan huolta.

Neljännellä kierroksella juoksin kilometrejä 32–42. Ne ovat maratonin vaikeimpia. Mitä lähemmäs maalia pääsee, sitä pahemmalta tuntuu. Tekisi mieli luovuttaa, mutta se on vain mielen temppu. Oman päänsä sisäistä huutelijaa ei kannata kuunnella.

Vantaan Maratonin profiili oli varsin tasainen. Ainoat pienet nousut ja laskut tulivat siitä, kun reitti sukelsi alikulkuun tai nousi kävelysillan päälle.

Alle kilometrin päässä maalialueesta eräs juoksukaverini oli ohjaajana reitillä. Olin jaksanut moikata häntä kolmella edellisellä kierroksella. Nyt kaikki iloinen sosiaalisuuteni oli kadonnut kuluneiden kilometrien myötä. Juoksin eteenpäin, eikä mieleeni mahtunut juuri muuta kuin maaliin pääsy.

Muistin, että 42 kilometrin kyltti oli sillan päällä. Ei, se ei ollut vielä tämä silta. Jospa seuraava.

Sieltä se tuli. 42 kilometrin merkki. Vilkaisin kelloani. Enää 200 metriä. Pääsisin maaliin alle neljässä tunnissa.

Edellisillä kierroksilla olin kaartanut maalialueella vasemmalle ja jatkanut seuraavalle kierrokselle. Nyt sain juosta oikealle ja kohti maalia.

Kuulin, miten kuuluttaja lateli maaliin tulleiden loppuaikoja. Sitten hän sanoin nimeni. ”Tasan 3 tuntia ja 59 minuuttia”. En ymmärtänyt heti, että olin tullut maaliin. Kesti hetken, ennen kuin sammutin oman kelloni.

En olisi myöskään uskonut, että alitin neljä tuntia, ellen olisi sitä juuri omin korvin kuullut. Olin juomasuunnitelmani takapuolelle raapustanut tasaisen vauhdin suunnitelman. Keskivauhdilla 5:40 minuuttia/kilometri loppuaikani olisi ollut 3:59:06 tuntia.

Keskivauhtini oli bruttoajan perusteella 5:39 minuuttia/kilometri. Nettoaikani oli 3:58:40 tuntia. Nettoaika ei kuitenkaan ole tuloslistassa oleva aika, joten olin itsekin mitannut bruttoaikaa.

En nähnyt maalialueella miestä, joka oli alkumatkasta kehottanut minua loppukiriin ja muun muassa todennut, että ”jokaisella on luonnollinen kisavauhti”. Oikeasti maratonilla mikään ei tule luonnostaan, vaan tuloksen eteen on tehtävä töitä. Myöhemmin tarkistin tulosluettelosta, että mies oli tullut maaliin joitain minuutteja minun jälkeeni.

Jäin pohtimaan, että itselläni olisi kynnys alkaa matkan aikana neuvoa nopeampiani vauhdinjaossa.

Viimeisellä kymmenellä kilometrillä vauhtini oli hidastunut, mutta siihen oli ollut varaa, koska olin muuten juossut koko ajan hieman aiottua nopeammin.

Juoksen yleensä maratonin hyvin tasaisella vauhdilla. Maraton on pitkä matka, eikä alun hidastelua oikein saa kiinni. Toisaalta omaan kuntoon nähden liian nopea alkumatka kostautuu.

Sain maalissa käteeni osallistujamitalin. Kävelin se kädessäni maalihuoltoon. Kävelyni oli ilmeisen kankeaa, sillä maalihuollossa ollut nainen ojensi vichypullon ja mainitsi jotain magnesiumista. Se oli hellyttävä huomio.

Jos olin viimeisillä kilometreillä kironnut lajivalintani ja sattunut pohtimaan jotain sellaista, että ”ei koskaan enää”, haihtui se kaikki ennen kuin älysin pujottaa kädessäni edelleen roikkuvan mitalin kaulaani.

Jo tämän maalissa valtaavan kaikkivoipaisen, itsensä ylittäneen ja kaikkensa antaneen olotilan vuoksi kannattaa juosta 42,2 kilometriä.

Viimeinen via dolorosa oli kiivetä portaat liikuntahallille ja sen sisällä laskeutua alakertaan. Pidin kiinni kaiteista ja jalkojani sivuille viskellen onnistuin selvittämään tieni liikuntahalliin.

Otin reppuni tavarasäilytyksestä ja sain suoniini seuraavan sykäyksen päihdyttävää ainetta: kahvia! Miten olenkaan monessa juoksutapahtumassa kaivannut kahvia maaliintulon jälkeen.

Pahvinen Vantaa-kuppi kädessäni kapusin taas portaita. Tällä kertaa katsomoon. Yritin olla läikyttämättä kallisarvoista nestettä.

Vaihdoin kuivat sukat ja puin päälleni lämpimiä vaatteita. Jalat näyttivät olevan kunnossa, eikä yhteen tiettyyn varpaaseen ollut muodostunut rakkoa. Se oli täysin poikkeuksellista.

Kun kahvi oli valunut sisuksiini lämmittämään ja olin saanut lisää vaatekerroksia päälleni, lähdin jälleen valloittamaan kaikkia portaita, joissa minun pitäisi kulkea ennen ulospääsyä.

Konkreettisesti matkalla, eli portaikon välitasanteella, näin myös juuri maratonilta saapuneen sosiaalisen median kautta tuntemani juoksijan. Spontaani reaktio oli halata ja ylistää maratoninjälkeistä euforista olotilaa äänellä, jonka kuulivat varmasti muutkin.

Juoksukaverit ovat yksi parhaista asioista, joita tapahtumissa tapaa. He jakavat saman pöhinän, jota ulkopuolisen on vaikea ymmärtää.

Yhteenvetona voin todeta, että maratonjuoksu ei ole muuttunut yhtään leppoisammaksi, mutta tämänkertainen reissu oli minulle suotuisa.

Valmistautumiseni meni nappiin, olin maalissa 6 sekunnin tarkkuudella tavoiteajassani ja selvisin reissusta ehjin nahoin.

Nyt muutama päivän maratonin jälkeen oloni on parempi kuin monen muun juoksemani maratonin jälkeen. Tiedän, että voin viikon totaalilevon jälkeen lähteä taas lenkille. Ja sen jälkeen alkaa miettiä tulevia haasteita.

Nyt kuitenkin nautin olotilasta, jonka onnistunut juoksu Vantaan Maratonilla toi. Tuska oli kaiken sen arvoista.