Helsinki City Marathon 2025 Finisher

Helsinki City Running Dayn osallistumisesta saatu alennusta osana ArkiWellness Juoksukoulu -yhteistyötä. MAINOS.

Istuin ryhdikkäästi runkolinjan 200 bussissa. Tarkoitukseni ei ollut näyttää mahdollisimman ylväältä vaan pitää ojennuksessa paidan etumukseen kotona kiinnittämäni numerolappu. Vatsassa kupli jännitys ja tarve päästä vielä kerran vessaan.

Helsinki City Marathonin lähtö oli kello 9:40. Omat juomat piti olla vietynä järjestäjille puoli yhdeksään mennessä. Olin sekoittanut urheilujuomaa neljään pulloon jo edellisenä iltana sekä teipannut geelit niihin kiinni. Paperipilli koristi pulloa ainoastaan siksi, että tunnistaisin sen muiden pullojen joukosta juomapisteillä.

Maraton on pitkä matka, mutta jaettuna osiin se on helpompi suorittaa aivan kuten mikä tahansa iso urakka. Olin tehnyt myös juomasuunnitelman, joka ei ainoastaan ollut tallennettuna päähäni vaan kulki juoksuvyössä mukana pahvinpalalle kirjoitettuna.

Juomasuunnitelmaan olin myös kirjannut tavoittelemani väliajat viiden kilometrin välein. Aikatavoitteeni kymmenennellä maratonillani oli hieman alle neljä tuntia. Ennätykseni on 3:53 tuntia, mutta sellaisessa kunnossa en tuntenut tänä vuonna olevani. Neljän tunnin alittaminen tuntui kuitenkin realistiselta, ellei mitään yllättävää tapahtuisi.

Juomien viemisen jälkeen minulla oli vielä yli tunti aikaa tapettavana. Viivyttelin sisätiloissa, sillä aamu oli ollut sateinen ja kolea. Tuuleton kostea sää oli mitä mainioin juoksuun. Sääennuste lupasi selkenevää, ja olin valinnut juoksuasuksi polven yläpuolelle ulottuvat trikoot ja lyhythihaisen tapahtumapaidan.

En ollut osallistunut Helsinki City Running Dayhin muutamaan vuoteen. Olympiastadion on seissyt paikoillaan 1930-luvulta lähtien, mutta en tiennyt, mitkä vessat olivat avoinna ja mihin omaa juoksuaan pääsi odottamaan.

Niinpä lähdin kävelemään lähellä lähtöaluetta olleita bajamajoja kohti. Ihmisiä virtasi kiihtyvällä tahdilla kohti Olympiastadionia. Osa oli maratonin juoksijoita ja osa ajoissa juoksunumeroaan noutamaan tulleita viiden kilometrin tai puolimaratonin juoksijoita. Viiden kilometrin juoksun ja kävelyn lähtö oli pian maratonin lähdön jälkeen. Puolimaraton juostiin vasta iltapäivällä.

Olin tankannut hiilihydraatteja ja nesteitä maratonia varten koko edeltävän viikon. Lauantaiaamuna ei ollut tehnyt mieli syödä mitään muuta kuin lautasellinen puuroa. Ei yksinkertaisesti ollut nälkä. Ennen kuin vein reppuni varustesäilytykseen juoksun ajaksi, söin puolet mukaani ottamistani banaanista ja Snickers-patukasta. Hörppäsin päälle vettä ja kävin vielä kerran vessassa.

Kaikki alkoi olla valmista. Vielä viime hetkellä otin repusta aurinkolasit ja laitoin ne päähäni, vaikka taivas oli vielä harmaan pilviharson peitossa. Päätös, josta kiittelin itseäni monesti matkan aikana.

Lähtökarsina täyttyi juoksijoista, jotka valuivat paikalle tasaisena virtana. Koko Helsinki City Running Day -tapahtumassa oli jopa 20 000 osallistujaa, joista 3 500 juoksi maratonin. En ollut ainoa jännittäjä. Joku kysyi minulta, monettako maratonia lähden juoksemaan, ja vastasin, että kymmenettä. Kysyjän mielestä olin lähes ammattilainen. Mietin, että kokemus tuo varmuutta, mutta ei helpota lähtöjännitystä. Edessä olisi neljä tuntia juoksua.

Helsinki City Marathonin reitti kulki tänä vuonna reilun kilometrin matkan Mannerheimintietä pitkin. Katu oli suljettu muulta liikenteeltä. En aivan pystynyt nauttimaan tilanteesta, sillä yritin ruuhkassa pitää neljän tunnin loppuaikaan tähtäävät jänikset näköpiirissa ja samalla katsoa jalkoihini, etten kompuroi.

Tavoiteaikani jänikset olivat joitain kymmeniä metrejä edelläni, mutta ruuhkassa en heti päässyt heidän kintereilleen. Ehtisin vielä, ajattelin. Baanalle päästyämme ruuhka vähän helpotti, ja Ruoholahdessa olin jo saanut jänikset kiinni. Juoksin ohi ensimmäisen juomapisteen ottamatta vettä tai urheilujuomaa.

Se yllättää joka kerta, miten juoksutapahtumassa juoksuvauhti tuntuu paljon kevyemmältä kuin harjoituslenkeillä. Olin edellisenä viikonloppuna juossut kymmenen kilometrin kisan keskivauhdilla 5:22 min/km. Nyt kelloni näytti kuudennella kilometrillä keskivauhdiksi 5:17 min/km ja seitsemännellä 5:16 min/km.

Kelloni näyttämään vauhtiin ei täysin ollut luottamista. Minulle on kisatilanteessa käynyt ennenkin niin, että kello näyttää omiaan, kun GPS-signaali sinkoilee pitkin rakennusten seiniä. Aloin kuitenkin jossain kohtaa juosta neljän tunnin jänisryhmän edellä. Neljän tunnin loppuaikaan maratonilla pääsee keskivauhdilla 5:40 min/km. Se oli ollut omakin tavoitteeni, mutta jalkani veivät nopeammin eteenpäin.

Tiesin, että en pystyisi yllä pitämään samaa keskivauhtia kuin edellisenä viikonloppuna kymmenellä kilometrillä. Maraton on neljä kertaa kyseinen matka ja vielä vähän lisää päälle.

Juomasuunnitelman ja puhelimen lisäksi juoksuvyössäni oli kaksi energiageeliä. Muut matkan aikana tarvitsemani neljä geeliä olivat kiinni juomapulloissani, jotka odottivat juomapisteillä noin 9, 17, 24 ja 30 kilometrin kohdalla. Tapahtuman järjestäjät olivat ne pyyntöni mukaisesti vieneet sinne.

Otin ensimmäisen energiageelin ennen reitin toista juomapistettä, joka sijaitsi Lauttasaaressa seitsemän kilometrin kohdalla. Otin pisteeltä vettä ja jatkoin matkaani.

Vaikka olin jättänyt neljän tunnin loppuaikaan tähtäävän jänisryhmän taakseni, ei minun tarvinnut juosta yksin. Muita juoksijoita oli koko ajan lähettyvillä. Lisäksi reitin varrella oli paljon kannustajia. Erityisen mukavaa oli nähdä lapsikannustajia, joista jotkut katsoivat meitä juoksijoita hämmästys kasvoillaan. Kuuntelin nappikuulokkeista musiikkia hear through -toiminnolla, jonka ansiosta olin koko ajan tietoinen, mitä ympärilläni tapahtuu.

Pilvet olivat kaikonneet, ja aurinko pääsi porottamaan kirkkaalta taivaalta. En ollut juossut yhtä lämpimässä ilmassa sitten viime kesän ja toivoin, ettei kuumuus tekisi minulle tai muilla juoksijoille tepposia. Onneksi tuuli viilensi, ja reitti sukelsi välillä puiden varjoon.

Lehtisaaren juomapisteeltä nappasin ensimmäisen oman juomapulloni. Yleensä kävelen juomapisteillä, sillä en halua hotkaista juomaa väärään kurkkuun, törmäillä keneenkään tai muuten aiheuttaa hämminkiä. Oman juomapulloni pystyin kuitenkin nappaamaan vauhdista niille varatulta pöydältä ja jatkamaan matkaani juosten.

Ohitin kymmenen kilometrin väliaikapisteen ajassa 55:28 minuuttia. Kaivoin juomasuunnitelman juoksuvyöstäni ja tarkistin siitä tavoiteaikani mukaisen väliajan vastaavassa kohtaa. Se oli 56:40 minuuttia. Olin yli minuutin edellä tavoitettani. Jos jaksaisin samaa vauhtia loppuun asti, pääsisin alle neljän tunnin aikaan.

Loppuaikaa oli turha vielä miettiä, sillä matkaa oli jäljellä. Otin vuoroin energiageeliä ja vettä sekä omia urheilujuomiani juomapisteiltä. Se rytmitti juoksuani. Heitin juomapullon roskiin, kun olin juonut riittävästi ja irrottanut pullosta geelipakkauksen. Pidin geeliä kädessäni, kunnes seuraava juomapiste lähestyi. Jos en muistanut juomapisteiden sijaintia, tarkistin sen juomasuunnitelmastani.

Helsinki City Marathon juostiin kahtena kierroksena. Ennen kuin lähdin toiselle kierrokselle, ohitin Eläintarhan yleisurheilukentän liepeillä 20 kilometrin väliaikapisteen. Kelloni näytti siinä kohtaa 1:51:10 tuntia. Kaivoin jälleen pahvisen lapun juomavyöstäni ja tarkistin, mikä oli ollut suunnittelemani ja neljän tunnin alitukseen johtava aikani tuossa kohtaa: se oli 1:53:20 tuntia.

Olin juuri ennen maratonin toiselle kierrokselle lähtemistä yli kaksi minuuttia tavoitettani edellä. Se tuntui samaan aikaan ilahduttavalta ja pelottavalta. En katsellut taakseni, mutta olin varma, että en enää näkisi siellä neljän tunnin loppuaikaan tähtääviä jäniksiä viireineen. Olin pystynyt ottamaan riittävästi kaulaa. Toisaalta puolet matkasta oli vielä jäljellä, ja mitä tahansa saattaisi vielä tapahtua.

Kello läheni puoltapäivää, kun vauhtiryhmäni juoksijat saapuivat toisen kerran Helsingin keskustaan. Kansalaistorille oli kerääntynyt sankoin joukoin kannustajia. Auriko paistoi ja ihmiset näyttivät iloisilta. Oli ihana juosta, kun reitin varrella oli niin paljon ihmisiä. Kasvoiltani se ei ehkä näkynyt, sillä keskityin juoksemiseen. Juokseminen oli edelleen melko helppoa, joskaan ei täysin vaivatonta. Odotin jo seuraavaa juomapistettä, joka oli Ruoholahdessa 24 kilometrin kohdalla.

Keskuspuiston puut olivat ensimmäisen kierroksen lopulla tuoneet helpotusta yhä lämpimämmin porottavaan auringonpaisteeseen. Mietin, kuinka kuuma tässä vielä tulee, kun joudun juoksemaan varjottomissa paikoissa asfaltin peittämässä ympäristössä. Ruoholahdessa näin, miten ulapalta oli saapumassa sankka merisumu. Harmaa läpitunkematon seinä horisontissa näytti unenomaiselta. Mieleni teki ottaa näystä kuva, mutta en alkanut kaivaa puhelinta juoksuvyöstä. Se jäi vain muistoihini.

Lauttasaareen vievällä sillalla 26 ja 27 kilometrin kohdalla sumu saavutti juoksijat. Hengitin syvään kosteaa ilmaa ja nautin sen hetkellisesti tuomasta viilennyksestä. Yhtä äkkiä kuin sumu oli tullut, se katosi. Lauttasaarelaiset vastaanottivat juoksijat kuka riemuiten kuka melkein autollaan pihatieltä päälle peruuttaen. Silkkiuikkupariskunta oli kuin ei olisi huomannutkaan menossa ollutta suurtapahtumaa. Pariskunnasta toinen hautoi munia pesässä ja toinen kellui lahdenpoukamassa vienon tuulen keikutellessa vedenpintaa.

Otin juomapisteiltä aina kaksi mukillista vettä nauttimani energiageelin päälle. Vesi oli ihanan viileää ja annoin osan siitä valua suupieliäni pitkin kaulalle ja kaula-aukosta sisään. Kuumuus ei alkanut missään vaiheessa haitata, vaan jaksoin juosta edelleen hieman tavoitevauhtiani kovempaa.

30 kilometriä tuli täyteen, ja kelloni näytti ajaksi 2:47:35 tuntia. Olin edelleen lähes kaksi ja puoli minuuttia tavoitettani edellä. Vauhtini oli hieman hidastunut, mutta juoksin edelleen kovempaa kuin olin suunnitellut. Kolmenkymmenen kilometrin seinä pelotti, mutta pohdin, että ellen nyt ulosmittaa kuntoani niin milloin sitten. Senkin uhalla, että uuvun, jatkoin reipasta vauhtia eteenpäin.

Olin ottanut nappikuulokkeistani hear through -toiminnon pois päältä ja annoin musiikin soida yhä kovempaa korvissani. Ilman musiikkiakin olisin varmasti ollut omissa mietteissäni ja sulkenut ympäröivän maailman ulkopuolelleni. Maratonin juokseminen on paitsi yksinäistä puuhaa, on siinä muutenkin täysin yksin. Omasta suorituksestaan on vastuussa vain juoksija itse. Kukaan ei voi auttaa, ei tehdä asioita juoksijan puolesta. Vain se, mitä itse tekee, merkitsee.

Olen juossut Helsinki City Marathonin aiemmin vuosina 2019, 2020 ja 2021. Reitti ei ole merkittävästi niistä vuosista muuttunut. Pikku Huopalahdessa on ennenkin ollut vaikeaa. Maisemat ovat mitäänsanomattomia, ihmisiä harvakseltaan ja Keskuspuiston mäet edessä. Soittolistallani soi Ruotsin Euroviisuedustajan KAJ:n Bara bada bastu, mutta sekään ei meinannut auttaa. Jalat alkoivat tuntua kankeilta ja raskailta.

Otin viimeisen energiageelin hieman ennen juomapistettä, joka sijaitsi Tampereentien alikulussa. Energiageeleistä sain joka kerta paremmin buustia kuin urheilujuomasta. Olin juossut jo lähes 35 kilometriä. Käveleviä ihmisiä tai kramppaavia lihaksiaan venytteleviä juoksijoita alkoi näkyä yhä enemmän. Joku oli lyyhistynyt Keskuspuiston hiekkatien reunaan. Hänen kanssaan oli jo kaksi ihmistä, joten juoksin paikan ohi.

En enää vilkuillut juomasuunnitelmaani ja siinä olleita väliaikatavoitteitani. Kun kilometrejä alkoi olla jäljellä kolme ja kaksi, pystyin jo päässäni laskemaan, että neljän tunnin alitus alkaa olla varmaa. Kuromani ero tavoiteaikaani oli kaventunut, mutta ei liikaa. Toisaalta kun tiesin, että neljän tunnin alitus ei ollut sekunneista kiinni, en enää yrittänyt lisätä vauhtiani.

41 kilometrin kyltin ilmestyminen tuntui kestävän ikuisuuden. Keskityin liikuttamaan käsiäni ja nostamaan polviani. En ollut sitten lokakuun juossut näin pitkää matkaa, ja se tuntui pakotuksena reisissä ja pohkeissa.

Sykkeeni nousi yli 150:n vasta aivan loppusuoralla, mutta hengitykseni oli jo äänekästä Olympiastadionille saavuttaessa. Näin kyltin, jossa luki, että 250 metriä jäljellä. Matka tuntui paljon pidemmältä. Ennen kuin juoksin sisään stadionin maratonportista, ylitin ajanottomaton. Päättelin, että se oli 42 kilometrin kohdalla. Sisään Olympiastadionille tullessani vilkaisin, missä maalikaari sijaitsee. Muistan vain, miten katselin punaista Mondoa, jolla juoksin. Ajatuksenjuoksu ei ole enää kovin kirkasta, kun takana oli 42,2 kilometriä.

Lopulta pääsin maaliin. Ensimmäinen toimitsija pujotti kaulaani mitalin, toinen avasi minulle muovipussin ja sitä seuraavat ojentelivat pussiini kuka mitäkin: vichyä, sipsejä, alkoholitonta olutta. Oloni oli hyvä, eikä minun esimerkiksi tarvinnut istua tai maata. Nappasin pari pikaista kuvaa stadionin sisäpuolelta ja kävelin sen ulkopuolelle. En heti muistanut, missä varustesäilytys oli, ja lähdin kävelemään väärään suuntaan. Näin puolimaratonille tulleen juoksututtuni, joka sanoi, että eiköhän maratonin varustesäilytys ole toisessa suunnassa.

Loppuaika kilahti puhelimeeni ja tarkistin sen. Olin juossut kymmenennen maratonini ajassa 3:57:56 tuntia. Se on toiseksi paras aikani koskaan. Kun otti huomioon reitin mäkisyyden ja päivän lämpötilan, en voinut muuta kuin olla tyytyväinen aikaani. Se oli yli minuutin parempi kuin lokakuussa Vantaan Maratonilla, joka on tunnettu tasaisuudestaan.

Hain reppuni, mutta en kaivanut sieltä päälleni kuin hupparin. Aurinko paistoi lämpimästi. Kello tuli kaksi, ja ensimmäiset puolimaratonin juoksijat olivat ryhmittäytymässä lähtöön. Helsinki City Doublen juoksijat lähtivät maratonin jälkeen vielä puolimaratonille, mutta minulle oli tarpeeksi iso ponnistus kävellä bussipysäkille. Bussit kulkivat poikkeusreittiä juoksutapahtuman vuoksi, minkä takia pysäkki oli paria korttelia tavallista kauempana.

Nappasin Töölön Kisahallilta mukaani kahvin, joka maistui taivaalliselta juoksun jälkeen. Ensimmäinen bussi ehti mennä melkein nenäni edestä, mutta pian jo tuli toinen. Heilautin kättäni ja astuin mitali edelleen kaulalla heilun kyytiin. Kotimatkalla vastasin moniin viesteihin ja onnentoivotuksiin, joita olin saanut.

Nyt vuorokausi kymmenennen maratonin jälkeen jalkani tuntuvat kankeilta. Sanoisin, että hieman normaalia kankeammilta. Toisaalta en saanut rakkoja tai helliä varpaankynsiä, jotka myöhemmin sitten irtoilevat. Kelloni näyttää palautumisajaksi 120 tuntia eli yli viittä vuorokautta. Paljon sitä ennen tuskin tekeekään mieli lenkille. Nyt nautin saavutuksestani ja alan myöhemmin miettiä, mitä seuraavaksi.