Midnight Run Helsinki 2025 – viimeinen mutka suoraksi

Artikkelia muokattu 22.9.2025 reitin epäselvyyteen liittyvän kohdan osalta.

Olen juossut kymmenen kilometriä Midnight Run Helsingissä monia kertoja. Tutulla reitillä tiedän, missä on valittava vasen reuna ennen pitkää alamäkeä ja missä varottava pimeässä äkisti eteen tulevia kiinteitä esteitä. Laivavarustamon kannustuspiste Katajanokalla on yksi parhaista, mutta kun matkaa on jäljellä noin neljännes, ei siinä kohtaa enää hymyilytä.

Saavuin Senaatintorille odottamaan lähtöäni, kun yhteinen alkulämmittely oli alkamassa. Kirkkaat valot halkoivat pimenevää taivasta ja rytmikäs musiikki raikui. Huomasin eron aikaisempiin vuosiin: lähtöportti oli sijoitettu eri paikkaan kuin yleensä. En tietenkään ollut etukäteen tarkistanut, missä mikin on. Yritin lohenvärisenä vellovan paitameren keskeltä hahmottaa, mihin lähtöä varten pitäisi ryhmittyä.

Olin ilmoittautunut vuoden 2025 Midnight Run Helsinkiin vain kahta päivää aikaisemmin. Silloin lähtöpaikkoja minulle ja kanssani juosseelle miehelleni oli jäljellä enää liian nopeissa ja liian hitaissa lähtöryhmissä. Koska tavoitteeni oli vain juosta kymmenen kilometriä läpi, tyydyin hitaaseen ryhmään ja klikkasin meidät lähtöryhmään 6a. Sen tavoiteaika oli 1:05-1:09 tuntia ja lähtö tapahtui viimeisten joukossa lauantai-iltana puoli kymmenen jälkeen.

Kun ensimmäiset ja nopeimmat lähtöryhmät osallistujineen ryhmittyivät Senaatintorin eteläreunalle, aloin hahmottaa, mihin suuntaan pitää lähteä juoksemaan. Midnight Run Helsinki on yksi ruuhkaisimmista massatapahtumista, joissa olen koskaan juossut. Se ei ole huono asia, sillä missään vaiheessa ei tarvitse juosta yksin tai pohtia, missä reitti kulkee. Reitin selvyyden osalta vuosi 2025 tosin teki poikkeuksen, mutta siitä lisää tuonnempana.

Vähän ennen kuin lähtöryhmä 6a päästettiin matkaa, raikui kaiuttimista Shakiran Waka Waka (This Time for Africa). Olin edellisen kerran juossut juoksutapahtumassa toukokuussa, jolloin juoksin kymmenennen maratonini. Kesän harjoitteluni on ollut enimmäkseen kuntoa ylläpitävää, mutta maratonkunnon rippeillä kymmenen kilometriä tulisi olemaan enimmäkseen hauskanpitoa. Tunnelma nousi yhtä korkealle kuin lähtöportista ammuttu pyrotekniikka.

Aikaisempina vuosina olen ollut aiemmin tietokoneen äärellä klikkaamassa itseni tapahtumaan mukaan ja päässyt juoksemaan nopeammissa ryhmissä. Juoksin Midnight Run Helsinki -tapahtumassa ensimmäisen kerran vuonna 2014. Vuonna 2017 olin tapahtumalähettiläs. Viime vuosina vauhdinpidon ongelmaksi on muodostunut viiden kilometrin juoksijoiden reitin yhtyminen kymmenen kilometrin juoksijoiden kanssa Kauppatorin kupeessa. Viime vuonna jouduin ruuhkan vuoksi jopa kävelemään kesken muuten hyvin edenneen juoksuni.

Jos nopeammat vauhtiryhmät oli myyty loppuun ja täynnä juoksijoita, oli ryhmä 6a pienempi ja harvalukuisempi. Siinä oli yksi avain onnistuneeseen juoksuun. Heti lähdön jälkeen alkoi olla tilaa valita vapaa väylä ja juosta omaa tahtiaan. Minä ja mukanani tapahtumassa ollut mieheni juoksimme ensimmäisen kilometrin ajassa 5:40 minuuttia. Siitä pystyimme kiristämään tahtia edelleen. Vaikka muita juoksijoita tuli eteemme koko ajan selkä edellä, oli sivuilla tilaa ohittaa.

Parasta olisi tietenkin juosta omalle vauhdille sopivassa vauhtiryhmässä, mutta tällä kertaa se ei ollut mahdollista. En pidä toisaalta siitäkään, että ihmiset ilmoittautuvat ryhmään, jonka tavoiteaikaan he eivät kykene. Tylsintä on, jos huomaa omantasoisessaan lähtöryhmässä juoksijoita, jotka eivät alkuunkaan kykene ryhmän vauhtiin. Juoksimme toisen kilometrin ajassa 5:03 minuuttia.

Ensimmäinen juomapiste oli Meripuistossa kolmen kilometrin kohdalla, mutta juoksimme sen ohitse. En ole yleensä kymmenen kilometrin tapahtumissa juonut mitään. Suutani kyllä kuivasi, mutta se oli vain tunne eikä merkki siitä, että kolme kilometriä juostuani olisin jo tarvinnut nestettä kehooni. Tässä kohtaa reittiä suurin nousu oli jo takana, ja edessä enää pienempiä mäkiä. En juuri vilkuillut kellosta vauhtia saati sykettä. Muiden juoksijoiden ohittaminen rytmitti juoksua. Vauhtimme oli noin 5:20 min/km ja sykkeeni nousi 160 lyöntiin minuutissa.

Puoliväli eli viisi kilometriä koitti heti, kun olimme juosseet ylös loivan mutta pitkän mäen Olympiaterminaalin ohitse. Järjestäjän mittaama väliaikani oli 27:01 minuuttia. Kauppatorin kohdalla reitti on aikaisempina vuosina ruuhkautunut pahasti. Nyt ilokseni ruuhkaa ei ollut tavallista enempää. Samban rytmit ja reitin varrella seisseiden ihmisten kannustus halkoivat pimeää iltaa, kun jatkoin matkaani juosten Kauppatorin halki kohti Katajanokkaa.

Ohitimme mieheni kanssa myös toisen juomapisteen. Ilma oli lämpöisen kostea, kuten se oli syyskuussa ollut jo pitkään. Moni oli lähtenyt matkaan shortseissa. Minäkin olin alun perin suunnitellut lyhyitä trikoita, mutta viime hetkessä vaihtanut ne pitkiin. Niissäkin pystyi juoksemaan, mutta lyhyilläkin olisi pärjännyt hyvin. Yläosana oli tapahtumapaita, joka Midnight Run Helsingissä korvaa numerolapun. Ellei osallistu naamiaissarjaan, on tapahtumapaidassa pakko juosta. Chip eli aikaa mittaava siru kiinnitetään tapahtumassa kengännauhoihin.

Viimeisillä kilometreillä vauhtimme oli noin 5:15 min/km. Ohitettavia selkiä oli koko ajan vähemmän, koska aloimme mieheni kanssa tavoittaa juoksijoita, jotka etenivät samaa vauhtia kuin me. Järjestäjän antaman ohjeistuksen mukaan juoksijoiden tulisi juosta oikealla, jotta vasemmalta pääsee ohitse. Harmillisesti moni juoksi koko tien leveydeltä, minkä vuoksi rikoin itsekin huoletta sääntöjä ja menin ohitse sieltä, mistä pääsi. Mieheni kanssa puikkelehdimme juoksijavirrassa ja vilkuilimme sivuillemme, ettemme kadottaisi toisiamme.

Katajanokan kierroksen jälkeen Midnight Run Helsingin reitti lähestyi Pohjoisrantaa. Ohitin hääpuvussa juosseen naisen ja seurasin liikenteenohjaajien merkkejä. Huomasin yhden heistä puhuvan puhelimeen samalla, kun hän öisellä kadulla osoitti, mihin seuraavaksi pitää juosta. Minä, mieheni ja pari muuta juoksijaa ohjattiin Pohjoisrannan merenpuoleiseen reunaan, jossa kulkee kevyenliikenteenväylä.

Rannassa ei juossut muita. Kuulin, miten joku lähelläni sanoi, että nyt on tilaa. Samalla huomasin, että juuri ohittamani nainen valkoisessa pitkässä hameessaan juoksi kadun toisella puolella rakennusten vierellä. Samoin siellä juoksi monta muuta juoksijaa. Ymmärsin, että nyt joko minä tai muut kadun toisella puolella juoksevat väärää reittiä. Liikenteenohjaaja ohjasi meidät yli Pohjoisrannan ylös kohti Kirkkokatua.

Tapahtuman verkkosivuilla olevan reittikartan perusteella juoksin juuri siellä, missä pitikin. Reitti on piirretty kulkevaksi tien merenrannan puoleista reunaa pitkin. Myöhemmin sain tietää, että juoksijoita ohjataan molemmin puolin tietä autoliikenteen vuoksi. Tuolloin luulin, että minut, mieheni ja muutama muu oli ohjattu väärälle reitille.

Nousin mieheni kanssa Kirkkokatua pitkin ylös ja manasin kömmähdystä. Harmitus meni kuitenkin pian ohitse ja vaihtui helpotukseen siitä, että matka alkoi olla viimeisiä satoja metrejä vaille valmis. Vilkaisin kellooni ja totesin, että 54 minuuttia ei tule alittumaan, joten tarvetta hurjaan loppukiriin ei ollut. Viimeisen kilometrin vauhti oli 5:06 minuuttia ja sykkeeni oli nousut 165 lyöntiin minuutissa.

Järjestäjän ilmoittama loppuaikani oli 54:06 minuuttia. Kymmenet ja kymmenet juoksutapahtumat, joihin olen osallistunut, ovat opettaneet, että endorfiinipuuskassa ei sovi jäädä maaliin seisomaan, vaan antaa tilaa seuraaville. Kuvia ehtii ottaa myöhemminkin ja tarkistaa loppuaikansa puhelimesta tai kellosta.

Otin maalihuollosta banaanin, juomapullon ja pähkinäpatukan. Kello oli jo puoli yksitoista illalla, enkä suurempaa ateriaa kaivannutkaan. Juominen maistui hikisen juoksun jälkeen. Olen Midnight Run Helsingissä tottunut sateiseen säähän ja siihen, että maalista on kiire vaihtamaan kuivia vaatteita päälle. Nyt oli toisin. Moni muukin juoksija oli jäänyt yliopiston päärakennuksen portaille istuskelemaan ja nauttimaan sekä suorituksestaan että pehmeän lämpimästä syyskuun illasta.

Vuoden 2025 Midnight Run Helsingistä ei tarvinnut sateen vuoksi kiirehtiä kotiin. Minulla ja miehelläni ei ollut kiire kotiin ensinnäkään, sillä olin voittanut yöpymisen Scandic Hotel Marskissa aivan Helsingin keskustassa. Kävelimme kirkuvan punaiset t-paidat päällä pitkin Aleksanterinkatua ohi Mummotunnelin jonon ja muiden keskustaan saapuneiden juhlijoiden. Hotellissa odottivat lämmin suihku ja pehmetä lakanat, joihin kelpasi juoksun jälkeen nukahtaa.