Marlene Dietrichiltä jäi matkalaukku Berliiniin. Ich hab´noch einen Koffer in Berlin, hän lauloi. Kyseessä ei ole oikea matkalaukku vaan kielikuva, jota laululyriikoissa käytetään. Hän kaipasi Berliiniin, koska osa hänestä oli jäänyt sinne: aika, joka ei palaa sekä muistot paikoista ja ihmisistä. Unohtui pieni matkalaukku, jonka sisään mahtui paljon.
Oma sosiaalisen median kautta yhteistyönä saatu matkustamokokoinen reppuni lähti elokuussa Amsterdamiin ja jäi sinne. Reppuun mahtui paljon. Mainospuheet eivät olleet turhia. Repussa ja toisessa matkalaukussa, joka meni lentokoneen ruumaan, kulki 19-vuotiaan elämä.
Katsoin, kun reppu ja lapseni katosivat lentokentän turvatarkastukseen. Sen mitä kyynelieni läpi näin. Olin ennenkin katsellut hänen lähtöjään: loittonevia bussin takavaloja moottoritiellä ja katoamisia ihmisvilinään. Kuitenkin pisin aika, jonka hänestä olin siihen mennessä ollut erossa, oli kolme viikkoa.
Pyyhin kyyneleeni paperinenäliinaan ja kävin ostamassa lentokentältä lohtujuomaa. Valitsin take away -mukiin kauramaitoon tehdyn lattekahvin makusiirapilla. Äideillä on keinonsa selviytyä.
Muistan, miten noin vuosi ennen kuin oma lapseni muutti ulkomaille opiskelemaan, kollegani töissä oli vastaavassa tilanteessa. Hänen lapsensa oli lähtenyt vaihto-oppilaaksi toiselle puolelle maailmaa. Emme kyseisen kollegan kanssa yleensä kovin paljon puhu keskenämme ja vielä vähemmän jaamme henkilökohtaisen elämämme tapahtumia, mutta tällä kertaa asia oli toisin.
Kollegani puhui taukoamatta minulle. Hänen selviytymiskeinonsa oli jakaa tuskaansa muille. Aivan sama, kenelle. Ymmärrän sen nyt. On absurdi kokemus, kun ihminen, jonka on opettanut syömään, puhumaan ja ajamaan polkupyörällä, heittää repun selkään ja lähtee viettämään omaa elämää toiseen maahan.
Kun lapsi lähtee maailmalle, ei kokemus ole pelkkää surua. Siinä on mukana iloa. Kun oma lapseni päätti lukion jälkeen jatkaa opintojaan toisessa maassa, minusta tuntui, kuin olisin saanut itsekin jotain uutta. Vaikka elämää ei pidä elää lasten tai yleisimminkään muiden kautta, saan nyt viikoittain puhelimen välityksellä kuulla ja nähdä, millaista elämä toisessa maassa on.
Kun lapseni lähti, luulin ensin, että en saa varmastikaan edes nukuttua. Nukahtamislääkkeisiin olen elämäni aikana turvautunut vain kerran. Silloin olin palannut matkalta Yhdysvalloista. Kotona odottivat gradun tekeminen ja loppujen syventävien opintojen kokoon saattaminen. Opiskelin kotona päivät ja valvoin yöt. Jet lag sekoitti sisäisen kelloni täysin. Lopulta oli marssittava YTHS:n lääkärin pakeille.
Pienempiin jet lageihin on sittemmin riittänyt melatoniini. Yhdysvaltoihin en ole kaivannut takaisin. Maa, sen sisä- ja ulkopolitiikka ja presidentti tulevat luokseni päivittäin. En myöskään tiedä, miten kehoni sopeutuisi mannertenvälisiin lentoihin.
Olin kesälomamatkalta Espanjasta tuonut valeriaanaa sisältäviä kapseleita, joiden sanotaan auttavan nukahtamaan. Luontaistuotteiden toimivuus perustuu usein lumevaikutukseen. Minulle saattoi riittää tieto, että luontaistuotepakkaus odotti keittiössä, jos sitä tarvitsisin. Sain nukuttua ilman apukeinoja, vaikka lapseni sänky jäi tyhjäksi. Hän painoi päänsä tyynyyn linnuntietä noin 1 500 kilometrin päässä. Minä nukahdin omaan sänkyyni lähettäen hyviä ajatuksia ilmojen halki.
Kun mietin äitejä ja lapsia, lähtöjä ja paluita, en voi olla muistelematta nyt jo edesmenneen mummuni kertomaa tarinaa sotavuosilta. Hän oli syntynyt vuonna 1927 ja yksi hänen veljistään vuonna 1922. Veli taisteli jatkosodassa ja puolusti Suomen itsenäisyyttä.
Mummuni veli pääsi kuitenkin keväällä 1944 – näin muistan mummuni kertoneen – käymään kotona Länsi-Suomessa, jossa oli perunoidenistutusaika. Veli oli todennut mummulleni, joka oli silloin nuori tyttö, miten ei varmaankaan olisi perunoita syömässä.
Ei ollut, sillä veli kaatui taisteluissa kesällä 1944. Suomi koki tuolloin suurimmat tappiot, joista yksi oli kotiin arkussa palannut sotamies. Arkkua ei ollut lupa avata, vaan se laskettiin mullan alle. Syksyllä nostettiin perunat, ja yksi oli poissa. Äitien kärsimykset ovat moninaisia.
Omat ongelmani ovat ensimmäisen maailman murheita. Sitä paitsi lapseni on pärjännyt hyvin. Kansallisuusaate on vahvistumassa vapaamielisessä Hollannissakin, mutta onpa politiikkaa pääaineenaan opiskelevalla laboratorio ympärillään. Liikehdintä sisäpolitiikassa on ollut samansuuntaista monessa Euroopan maassa. Ulkopolitiikassa yhteistä on vielä enemmän. Surullista, miten uhka tulee samasta suunnasta kuin se tuli Suomeen kesällä 1944.
Tikulla sitä silmään, joka vanhoja muistelee. Niin ei ole kukaan muistaakseni laulanut, mutta sanonta on Suomessa tuttu. Se kuuluu samaan kategoriaan kuin käskyt kätkeä onnensa, kestää leikin, johon ryhtyy ja olla ennemmin nöyrä kuin ylpeä. Näitähän riittää. Mainitsemani vanhat asiat eivät ole niin kovin vanhoja. Mummuni sisarussarjan viimeinen jäsen kuoli vasta tänä syksynä. Lapsellani on juutalainen opiskelukaveri, jonka historiassa kaikuu holokausti.
Nyt lähden Amsterdamiin käymään ja näen lapseni ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Aion tutustua minulle täysin uuteen kaupunkiin, nauttia vapaapäivistä ja lapseni seurasta sekä käydä toisen maailmansodan museossa. En halua lakata muistelemasta vanhoja ja annan itselleni luvan olla sentimentaalinen. En ole perheessäni se, joka näitä asioita tutkii teoreettisesta näkökulmasta.
Hieman pelkään drooneja. Jos sellaisilla häiritään Euroopan lentoliikennettä, on kyseessä vain kiusanteko. Mahdollisesti droonihavainnoissa on kyse vääristä hälytyksistä ja ylireagoinnista. Jokin sellainen voisi tulla esteeksi matkalleni, kun Euroopan tulivuoret ovat pidätelleet savut sisuksissaan eivätkä virukset Aasiasta ole pölähtäneet maailman kasvoille. Finnairin penkitkin ovat jo kuivuneet.
LENKILLÄ 