Kirja-arvostelu

Mikä tekee hyvän juoksukirjan – lista lukemistani juoksukirjoista

Sisältää kaupallisen linkin.

Luen mieluummin juoksijan mielenmaisemista kuin juoksun tekniikasta. Juoksua opettelen mieluiten siten, että joku kädestä (jalasta) pitäen näyttää. Toki juoksua fiilistelevät kirjat sisältävät myös ohjeita. Kirjoittajan ei kannata olla ylimielinen lukijaa kohtaan ja viljellä liikaa juoksuslangia selittämättä asioita. Chippi, peruskestävyys tai fartlek eivät aukene aloittelijalle.

Ennen kuin aloitin tämän blogin pitämisen viime vuoden syyskuussa, olin lukenut kaksi juoksukirjaa: Haruki Murakamin klassikon Mistä puhun kun puhun juoksemisesta ja Dean Karnazesin Ultramaratoonarin. Murakamin kirjan lukeminen oli silmiä avaava kokemus. Juoksuun tosiaan voi suhtautua hartaudella ja kiihkeydellä, jota Murakami kuvaa. Karnazesin kirjasta jäi mieleen yöjuoksuilla syödyt pizzat ja aavikon kuumuudessa juostu ultramatka.

Olen lukenut myös Karo Hämäläisen kirjoittaman fiktiivisen elämäkerran Paavo Nurmesta. Kirjan nimi on lyhyesti Yksin. Se ei ole varsinainen juoksukirja vaikka suuresta suomalaisesta juoksijasta kertookin. Paavo Nurmi asui lapsuutensa Turussa. Olen itse kotoisin Länsi-Suomesta ja minuun vetosi lakoninen tyyli, joka on hieno saavutus savolaiskirjailijalta. Yksin-kirjassa on tavoitettu jotain karua ja sanatonta, jota me länsisuomalaiset usein edustamme.

Ensimmäinen kirja, josta kirjoitin blogiini, oli Running with the Pack. Sen on kirjoittanut Mark Rowlands. Alunperin walesilainen ja sittemmin Yhdysvaltoihin asettunut Rowlands on filosofian professori. Filosofinen ote näkyy kautta koko kirjan. ”Pack” viittaa hänen koiriinsa, joiden kanssa hän juoksi pitkin Walesin kauniita maisemia. Miamissa hän sai ihmisperheen, johon siihenkin saatiin koira myöhemmin.

Vaikka ote on filosofinen ja analyyttinen, ei huumoria ole unohdettu. ”So here I was: soft, slow, staring down the barrel of fourty and looking my age for the first time since looking my age had become a bad thing.” (s. 139) ja ”I am already at that age where if I do not run, my arse will disappear.” (s. 66).

Kirjassa toistuu myös monta kertaa lause, miten juostessa ajattelu loppuu ja ajatukset alkavat. Allekirjoitan väitteen. Uskon, että siihen perustuu kyky ratkaista ongelmia tai muuta mieltä painavaa lenkin aikana. Liian aktiivinen ja tuttuja ratoja kiertävä ajattelu pääsee uusille urille ja saattaa sieltä löytää yllättäviä ratkaisuja ja uusia näkökulmia. Voit käydä lukemassa alkuperäisen kirja-arvosteluni täältä.

Toinen kirja, josta kirjoitin blogiini, oli englantilaisen Alexandra Heminsleyn Running Like a Girl. Alkuperäiseen blogikirjoitukseen pääset täältä. Kirja on kevyt sukellus siihen, millaista on aloittaa juoksuharrastus nollasta, innostua täysillä, kyllästyä ja taas jatkaa siitä, mihin jäi (tai vähän alempaa). Kirjan yksi mieleenpainuvimmista kohdista on, kun Heminsley tarpeeksi Proseccoa nautittuaan vastaa tuttavansa kysymykseen ”How is it going anyway?” (s. 140) ”I’m just so bloody BORED of running! – – – what’s the fucking POINT?”.

kirja tuolilla

Heminsley on yksi niistä, jotka ovat vasta aikuisiällä innostuneet juoksusta. Hänen lyhyt juoksuhistoriansa näkyy tarinan lyhyytenä. Kirjaa on jatkettu luvuilla, joihin on kerätty varustevinkkejä, kertomuksia naisjuoksun tienraivaajistaja ja ohjeita oikeanlaisten kenkien ostamiseen. Tällä hetkellä Heminsley on pienen Linus-pojan äiti ja heidän elämäänsä pääsee seuraamaan Instagramissa @hemmograms -tililtä. Heminsley on juoksuaiheisen kirjansa jälkeen kirjoittanut teoksen Leap in, joka kertoo uimisesta.

Kahden englanninkielisen kirjan jälkeen oli uuden suomalaisen juoksukirjallisuuden vuoro. Joonas Laurilan Juoksijan järki ilmestyi lokakuussa 2017. Tapasin Laurilan kirjamessuilla loppuvuodesta ja oli mukava vaihtaa muutama sana hänen kanssaan.

Laurilan juoksu-ura ei ole ollut helpoimmasta päästä, sillä hän oli menettää toisen jalkansa polvesta alaspäin syövän vuoksi. Jalkaterään tehtiin kuitenkin nuoruusvuosina vaativa leikkaus, ja Laurila pääsi pitkän kuntoutumisjakson jälkeen taas juoksemaan. Loppuvuodesta tavatessamme Laurila odotti pääsyä seuraavaan leikkaukseen, jossa jalkaa edelleen korjattaisiin. Tätä nykyä Laurila juoksee taas.

Laurilan tarina ansaitsi tulla kerrotuksi, mutta esitystapa harmittavasti ontui. Alkuperäisessä arviossani, jonka pääset lukemaan täältä, listaan asioita, jotka ärsyttivät kielioppipoliisia minussa. Tilannetta pelastivat hieno kuvitus ja ilmava taitto, mikä teki myös kirjasta nopeasti luettavan.

img_2303
Tapasin Juoksijan järki -kirjan kirjoittaneen Joonas Laurilan Kirjamessuilla.

Juoksijan järjestä siirryin Juoksijan sieluun, jonka on kirjoittanut Tarja Virolainen. Kirja ilmestyi vuodenvaihteessa 2017/2018, ja tilasin sen heti itselleni ennakkotilauksena. Alkuvuonna kirjoittamani kirja-arvion voit käydä lukemassa täältä.

Virolaisen kirja on todella rehellinen kuvaus iloineen ja suruineen. Ihastuin kirjaan osaksi siksi, että siinä oli niin paljon samaistuttavaa. Olen jopa käynyt samassa (en samaan aikaan) maratonklubissa kuin kirjailija, joten monet paikat ja henkilöt ovat tuttuja.

Se, mihin en samaistunut, oli Virolaisella harrastukseensa käytettävissä oleva aika. Hänellä ei ole lapsia ja pari vuotta sitten hän oli jopa sapattivapaalla, jolloin ehti elää juoksutreenien aikatauluttamaa elämää. Suoraan sanottuna kadehdin, vaikka Virolainen kirjassa paljastaa tuolloin ajoittain masennuksen vaivanneen häntä. Kuvaus siitä, miten hän ei pääse sängystä ylös vaan katsoo ikkunan läpi puista alas leijailevia lehtiä, on jäänyt mieleeni.

Surffaan ruuhkavuosien aallonharjalla (pohjalla) ja on tyydyttävä siihen treenimäärään, jonka elämä tällä hetkellä mahdollistaa. On hyvä muistaa, että ei voi verrata omia harjoittelumääriään toisenlaisessa elämänvaiheessa olevan harjoittelumääriin.

On myös muistettava ottaa huomioon kokonaisrasitus, joka tulee kokoaikaisessa työssä käymisestä, taloudenhoidosta ja lasten tarpeisiin vastaamisesta. Niin rentouttavaa kuin juoksu voi olla, se on myös yksi stressitekijä. Rasituksesta on saatava myös palautua.

riekki4

Matti Riekin Raskas askel jatkoi samalla linjalla kahden edellisen lukemani kirjan kanssa. Riekin kirjan kohdalla alkoi tuntua, että samat asiat toistavat itseään kirjasta toiseen: näin valitset oikean juoksukengän tai miltä tuntuu sairastua ennen tärkeää juoksutapahtumaa. Syy ei ollut kirjailijassa vaan lukijassa, joka lukee näitä juoksukirjoja yksi toisensa jälkeen.

Onnistuneita treenejä, perhe-elämän puristusta, eturauhastulehdus. Viimeksi mainittuun en pystynyt samaistumaan kuten en myöskään siihen, että tiukat juoksutrikoot paljastavat liikaa miehisiä muotoja.

Kirja kertoo, miten pizzaa syövästä ja olutta litkivästä rock-toimittajasta kuoriutuu (trikoissa) juokseva mies. Toimittajana Riekin kieli on vivahteikasta eikä tekstistä puutu huumoria. Ennen kaikkea Riekki laittaa itsensä naurun alaiseksi. Voit lukea enemmän ajatuksistani kirjasta täältä.

Larry Shapiron Zen ja juoksemisen taito oli välipala, jonka haukkasin Riekin kirjan jälkeen. Luin kirjan, enkä ensin ajatellut kirjoittaa siitä mitään blogiini. Kirjan lähestymistapa tuntui ensin vieraalta, mutta mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä enemmän yhdyin kirjoittajan ajatuksiin. Kirjan herättämistä ajatuksista voit käydä lukemassa täältä.

Shapiro kehottaa elämään hetkessä ja olla antamatta asioille merkityksiä, joita niillä ei ole. Sitä olen varsinkin nyt jalkavaivaisena saanut soveltaa. Älä maalaile uhkakuvia tai pelkää pahinta vaan keskity siihen, mitä juuri sillä hetkellä koet.

Piipahdin talvella lapsen harrastuksen aikana Tapiolassa kirjastossa, ja siellä hyllyssä köllötti kuin minua odottaen Adharanand Finnin kirja Running With the Kenyans. Finn muuttaa joksikin aikaan Keniaan vaimonsa ja kahden pienen tyttärensä kanssa. Finn on toimittaja kuten Matti Riekki. Tosin hän on urheilutoimittaja ja Keniaan matkustamisen yksi syy on selvittää kenialaisten juoksijoiden menestymisen salaisuutta. Matkan lopuksi Finn juoksee maratonin.

Kirja ei esitä yhtä ainoata syytä kenialaisten menestymiselle vaan niitä on useita. Jo lapset juoksevat joka paikkaan ilman kenkiä, Keniassa on paljon harjoittelukeskuksia, raha ja mahdollisuus parempaan elämään saa harjoittelemaan ja juoksemaan – joskus kirjaimellisesti henkensä edestä. Keväällä jäi taas kiinni yksi kenialaisjuoksija dopingista, ja tuolloin kirjailija kiirehti Twitter-tilillään puolustamaan kenialaisia. Yhden virhe ei saa leimata kaikkia muita. Pääset lukemaan arvioni kirjasta täältä.

Posti toi tällä viikolla kaksi juoksukirjaa lisää: Adharanand Finnin The Way of the Runner ja Alex Hutchinsonin Endure. Finnin kirjaa kertoo japanilaisesta juoksukulttuurista ja siitä, voisiko japanilaisilta ottaa mallia harjoitteluun. Hutchinsonin kirja puolestaan kertoo laajemmin mielen voimasta kestävyysurheilussa. Kerron kirjoista lisää, kunhan ehdin ne lukea. Viimeistään kesälomalla.

Hyvän juoksukirjan tekevät aito rehellisyys ja konkreettiset vinkit. Vastoinkäymiset tuovat vain inhimillisyyttä tarinaan. Ne myös muistuttavat, että harvan juoksu-ura on yhtä voittokulkua ja paranevia tuloksia. Joskus kyllästyy, into lopahtaa, tulee loukkaantumisia ja sairastumisia.

Tykkään myös lukea muiden fiilistelyjä, koska olen itse samanlainen. En juokse kiusatakseni itseäni. Juoksemattomuus kiusaa minua. Ainakin tällä hetkellä, kun itse olen toistaiseksi ”telakalla” kipeän jalkani vuoksi. Mutta aina voi lukea juoksemisesta ja todeta, että ylämäen jälkeen tulee alamäki ja taas mennään!

**

Tilaan kirjani yleensä netistä. Jos käytät paljon nettikauppoja, rekisteröidy Bonuswayn asiakkaaksi ja kerää ostoksista bonusta! Bonuswayn asiakkaaksi voit liittyä täältä.

Follow my blog with Bloglovin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s