Harmittaa, kun kuulen jonkun sanovan, että urheilija ei tervettä päivää näe. Vielä vastenmielisempää on kuulla, kun lause pääsee omasta suusta. Silloin olen todennäköisimmin sairastunut, loukannut itseni tai saanut rasitusvamman, joka haittaa juoksuharrastustani.
Sairastumisille en voi mitään. Vaikka kuinka välttelisin ihmismassoja, pesisin käsiäni tai söisin vitamiineja, saatan saada flunssan. Lähtökohtaisesti en edes halua sulkeutua kotiini. Pidän ihmisten keskuudessa kulkemisesta enemmän kuin pelkään sairauksia.
Monihenkisessä perheessä kaikki ei edes ole omissa käsissäni. Likaisiin ovenkahvoihin, ruokalan ottimiin ja vessan hanoihin kotoni ulkopuolella tarttuvat omien käsieni lisäksi muiden perheenjäsenten kädet. Viime talvena, kun vanhin lapseni vielä asui kotona, oli meillä oppilaita kolmessa ei koulussa. Jos siinä tilanteessa sain flunssan, ei se johtunut juoksemisesta.
Vammat ja loukkaantumiset voivat ainakin välillisesti johtua juoksusta. Käyn harvoin juoksemassa poluilla, jossa on moninkertaiset mahdollisuudet kompuroida verrattuna sileällä asfaltilla juoksemiseen. Eniten olen mennyt kumoon sukset jalassa ja saanut vammoja, jotka ovat vaarantaneet kykyäni juosta.
Tänä syksynä juoksin puolimaratonin jalkapöytä osin mustelman peitossa. Viikko ennen juoksutapahtumaa olin osallistunut ystävieni kanssa 1920-lukua henkineisiin juhliin helsinkiläisessä yökerhossa. Charlestonin askelien tahdissa joku astui voimalla oikean jalkapöytäni päälle. Juhlahumussa osasin olla huolissani vain sukkahousuistani, sillä en ollut ottanut mukaani varasukkahousuja. Iltalaukkuni oli niin pieni, että puhelimestakin oli pitänyt ottaa kuoret pois.
Unohdin koko asian, kunnes pari päivää myöhemmin suihkusta avojaloin tepastellessani huomasin, miten oikea jalkapöytäni oli tummunut ja ihon väri-ilottelun keskellä oli ruhje. Lähetin jalastani siltä seisomalta kuvan lääkäriystävälleni, joka oli ollut mukanani juhlissa. Someen en laittanut mitään, sillä minulle riitti oikean lääkärin mielipide. En kaivannut muita. Hän kehotti seuraamaan tilannetta. Minä seurasin jalkapöydän värin vaihtumista ja tunnustelin juoksemista. Ei tuntunut missään, joten juoksin puolimaratonin suunnitellusti.
Juoksemalla saa itselleen rasitusvammoja, mutta ei ole mikään luonnonlaki, että näin käy. Toki syy-seuraussuhde on selvä kuin sivistynyt ihminen Ullanlinnanmäen piknikillä vappupäivänä. Liika juoksua, liian vähän lihaskuntoharjoittelua ja lihashuoltoa ja vääränlaisia varusteita. Muiden elämän osa-alueiden stressi ja huolet voivat pesiytyä alaselkään tai puristavaksi tunteeksi rintakehälle. Väitän kyllä, että kerran minulla meni stressi peukaloon . Mikään käsien kipu ei onneksi estä juoksemista. Jalkojen kanssa onkin sitten eri asia.
Urheilija ei tervettä päivää näe ja minä en näe itseäni urheilijana. Kaukana siitä. Kansallisten liikuntasuositusten mukaan aikuisen tulisi harrastaa kestävyysliikuntaa pari tuntia viikossa ja lihaskuntoa ja liikehallintaa ylläpitävää liikuntaa kahdesti viikossa. Varsinkin kestävyysliikuntaa harrastan suosituksiin nähden moninkertaisesti, mutta se ei vielä tee minusta urheilijaa. Ne areenat ovat toisaalla.
Minua ajavat eteenpäin kokeilunhalu ja elämysten kerääminen sekä tahto pysyä terveenä ja toimintakykyisenä. Jos joku muu tai minä itse päästän suustani lauseen ”Urheilija ei tervettä päivää näe”, on asia aivan päinvastoin. Juoksemisen ansiosta näen enemmän terveitä päiviä menneisyydessä, nyt ja tulevaisuudessa.
Juokseminen on ollut avaimeni hyvinvointiin. Se on laittanut asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Lopetin muun muassa vaa’alla käymisen vuonna 2016. Sen jälkeen painoni on pitänyt mitata kerran tai pari lääketieteellisistä syistä. Kotona en ole käynyt vaa’alla pian kymmeneen vuoteen. Se pölyttyy vessan kaapiston alla, jossa muistan sen olemassaolon vain silloin, kun imurin varren kanssa sohin sitä pois tieltä.
Vuonna 2016 sairastin pahan keuhkokuumeen, jonka vuoksi olin 3,5 viikkoa sairauslomalla ja lähes jouduin sairaalaan. Olin sen verran hyvävointinen (mikä tässä tilanteessa on suhteellista), että päädyin kotisairaalaan. Hoitajat kävivät kotonani kolme kertaa vuorokaudessa tiputtamassa antibioottia suoneen ja ottivat päivittäin verikokeet. Ehkä noilta ajoilta on perua kyynärtaipeeni arpeutunut suoni, jota viimeksi tänä syksynä laboratoriossa näytteenottaja kommentoi.
Sairastamisen jälkeen mietin, että mitä väliä sillä on, mitä painaa, kunhan on terve. Se on kaiken hyvinvoinnin lähtökohta. Terveys sisältää fyysisen terveyden lisäksi mielenterveyden. Fyysinen terveys on helpommin ymmärrettävissä. Sydämeni kestää paremmin rasitusta, en hengästy helposti eikä hikoilu tunnu vastenmieliseltä kehon reaktiolta.
Mielen hyvinvointi tulee tavoitteiden asettamisesta, niitä kohti kulkemisesta ja lopulta tavoitteen saavuttamisesta. Olen juuri ilmoittautunut ensimmäiselle ulkomaan maratonilleni, mikä on ollut pitkäaikainen haaveeni. Juoksen 11:nen maratonini Alankomaissa Amstelveenissä.
Ei tietenkään tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, sillä sisäinen matka on tärkein. Jokainen maratonin juossut tietää, miten yksinäistä juokseminen lopulta on. Kukaan ei voi auttaa, mutta toisaalta palkintokin on sitten ikioma. Elämystä ja saavutusta ei voi ottaa pois. Ei ole väliä, onko maaliviivan ylittänyt Pukinmäen urheilupuiston huoltorakennuksen kulmilla puolison, yhdelle paikalle vaivautuneen lapsen, anopin ja ystävän hurratessa, vai onko areena isompi.
Unohtaa ei myöskään sovi (lähes) jokaisen juoksulenkin aiheuttamaa hyvänolon tunnetta. Kun maratonharjoitteluni on kiivaimmillaan ja juoksen monta kertaa viikossa, tunnen olevani koko ajan hieman päissäni. Elimistö tuottaa kemikaaleja, jotka saavat hyvälle tuulelle. Kymmeniä tuhansia vuosia sitten niiden oli tarkoitus saada meidät tuntemaan hyvää oloa ravinnon perässä juoksemisesta. Koska elimistömme ei ole juuri muuttunut noista ajoista, juoksija saa edelleen palkinnon uurastuksestaan.
Saatan joskus palata lenkiltä Alepan keltainen muovikassi kädessäni, mutta se johtuu vain siitä, että kotoa on maito/leipä/kananmunat loppu. Ne on helppo kipaista hakemaan lenkin päätteeksi ja kantaa kotiin. Mukaan saattaa lähteä olut- tai siideritölkki, joka kulkee kunniallisten elintarvikkeiden mukana kassissa, eikä vastaan tuleva naapuri heti muovikassin muodosta näe, että tuo kantaa perjantaipulloa kotiin. Juoksuharrastuksen myötä alkoholistakin on tullut asia, joka pään ja elimistön ohella sotkee juoksuohjelman. En silti ole siitä luopunut, sillä alkoholijuomillekin on aikansa ja paikkansa.
Kun luin uutisen, jonka mukaan jotkin kristilliset järjestöt varoittavat joogasta, tulin surulliseksi. Jos mietin mielen ja kehon hyvinvointia, ovat joogaharjoitukset minulle ensi sijassa fyysisiä harjoituksia. Juoksijaminälle ne ovat ensiarvoisen tärkeitä liikkuvuuden kannalta. Joogaan liittyvä hengitystekniikka ei ole mitään hölynpölyä, tähtikimallusta tai paholaisen läähätystä, vaan osa harjoitusta. Kokeilepa vetää ensin nenän kautta syvään henkeä ja anna sen jälkeen ilman valua hitaasti hieman avoinna olevan suun kautta ulos. Alavatsa rentoutuu. En ymmärrä, miksi joissain piireissä on hyve näyttää siltä, että on juuri haukannut sitruunaa. Hengitän toisen kerran syvään ja pyydän, että hapannaamat rentouttavat seuraavaksi alaleukansa. Kas noin.
Juokseminen on tuonut minulle paljon terveyttä ja hyvää oloa ja sen ohella ymmärrystä ihmisenä olosta. Sairastumisen tai vammautumisen juoksuharrastukseen tuomat tauot lisäävät parhaimmillaan ymmärrystä omasta itsestä. Juoksutauko on hyvä hetki pysähtyä ja tarkastella toimintaansa pienen etäisyyden päästä. Itselleni tauot ovat toistaiseksi vain vahvistaneet haluani juosta. Olen harrastanut juoksemista pian 14 vuotta, eikä vielä ole tullut hetkeä, jolloin olisin miettinyt, että ehkä tämä oli tässä.
LENKILLÄ 