Aivovoimaa (Atena 2017, 253 sivua) on optimistinen ja innostava kirja. Jopa niin optimistinen ja liikunnan kaiken parantavaan voimaan uskova, että alkoi epäilyttää. Masennus lievittyy, muisti paranee, luovuus kukkii, keskittymiskyky kohenee ja stressi lievenee, kunhan liikut. Vielä parempi jos juokset kolme kertaa viikossa 45 minuuttia kerrallaan. Kun kirjan kirjoittaja, ruotsalainen psykiatri Anders Hansen, alkaa maalailla kuvaa salaliitosta, jossa toisella puolella ovat lääkefirmat rahatukkoineen ja toisella puolella ilmaista liikuntaa tyrkyttävät luonnollisiin hoitokeinoihin uskovat, kohosivat kulmakarvani.
Hansen esittää kuitenkin asiansa niin uskottavasti ja tutkimustuloksiin pohjautuen, että onhan lääkäriä uskottava. Itse olen vain oman itseni asiantuntija, mutta on väitteillä perää. Kun olen pyöräillyt töihin, huomaan pystyväni keskittymään paremmin työtehtäviin. Eikä se ole pelkästään liikunnan tuoman virkeyden ansiota, vaan aivoissa tapahtuu muutakin. Fyysinen aktiivisuus nostaa dopamiinitasoa ja samalla säätää keskittymis- ja palkitsemisjärjestelmiä (s. 86).
Hansen on asiantuntija, mutta toteaa kirjoittaneensa populaaritieteellisen teoksen, jossa on oikaissut paljon mutkia. Ja hyvä niin. Kaltaiselleni maallikolle kirjassa on sopiva annos aivotietoutta. Uutta mielenkiintoista tietoa oli muun muassa se, että aivosoluja syntyy aikuisellakin, eikä peli ole menetetty, jos on joskus ottanut kunnon kännit. Tuhoutuneiden aivosolujen tilalle syntyy uusia. Lisäksi on pitkään ollut vallalla uskomus, että käyttäisimme vain kymmentä prosenttia aivoistamme. Hansen toteaa, että käytämme koko aivojamme, mutta valikoivasti eri osia sen mukaan, mitä kulloinkin teemme (s. 29).
Alkoholia Hansen ei kuitenkaan kehota nauttimaan. Hän kirjoittaa, että alkoholi laskee stressitasoa nopeasti ja tehokkaasti. Näin toimivat myös stressin ja ahdistuksen hoitoon kehitetyt lääkkeet (s. 44). Lääkkeiden ongelma kuitenkin on, että ne tehoavat liiankin hyvin ja ihminen tulee riippuvaiseksi lääkkeistä. Käytön jatkuessa tarvitaan myös aina vain suurempi annos saman vaikutuksen aikaansaamiseksi. Samaa kai voi todeta alkoholista.
Hansen heittää ilmoille hurjan väitteen: säännölliset juoksulenkit tehoavat masennukseen yhtä hyvin kuin lääkkeet (s. 108). Hän vielä jatkaa, että liikunta nostaa serotoniinin, noradrenaliinin ja dopamiinin tasoja aivan samoin kuin masennuslääkkeet. Moni on varmasti kuullut myös endorfiineista ja runner’s high’sta eli juoksijan taivaasta. Endorfiini on yksinkertaistetusti kehon itse tuottamaa morfiinia, ja laskelmien mukaan rankan juoksun antama endorfiiniannos vastaa 10 mg:n morfiiniruisketta (s. 129). Ei ihme, että maratonilla voi kestää pahoja hiertymiä mitä mielikuvituksellisimmissa paikoissa tai triathlonilla hoiperrella maaliin hämärän rajamailla.
Kirjassa Hansen selittää myös, miten liikunta lieventää stressiä, parantaa muistia paremmin kuin ristisanojen ratkominen ja edistää luovuutta. Juoksun harrastajana luin tyytyväisenä, miten hän pitää nimenomaan juoksua parhaana lajina aivoille. Juokseminen vahvistaa sanojen muistamista, mutta voimaharjoitukset eivät sitä tee (s. 159). Juoksemista ei voi väittää sadan prosentin varmuudella paremmaksi vaihtoehdoksi kuin kävelemistä, mutta monet seikat viittaavat siihen suuntaan (s. 169). Seisominen on hyödyllisempää kuin istuminen, sillä aivot toimivat paremmin seisoessa (s. 190). Tämänkin tiedon otin ilolla vastaan, sillä olen saamassa töihin seisomapöydän. Kotona etätöitä tehdessäni olen silloin tällöin käyttänyt seisomapöytää, mutta nyt saan saman mahdollisuuden töissäkin.
Miksi meitä sitten näin monella tavalla palkitaan liikkumisesta ja etenkin juoksemisesta? Mitä tekemistä liikunnalla on onnellisuuden tai keskittymiskyvyn lisääntymisen kanssa? Vastaus löytyy savannilta. Hansen kirjoittaa, miten aivomme ovat edelleen alkukodissamme, emmekä ole juurikaan muuttuneet viimeisen 12 000 vuoden aikana (s. 13). Ihmisen on täytynyt liikkua hankkiakseen ruokaa ja selvitäkseen hengissä. Siksi myös paikallaan olosta ja istumisesta aiheutuu huonoa oloa. Aivot on ohjelmoitu palkitsemaan meidät liikkumisesta eloonjäämisen varmistamiseksi. Esi-isämme juoksivat jatkaakseen elämää – eivät ilokseen tai hallitakseen painoaan.
Toisaalta tunnemme himoa ahmia kokonaisen konvehtirasiallisen suklaata ja meidän on tietoisesti opeteltava ottamaan vain yksi konvehti (s. 224). Tähänkin syy löytyy savannilta. Jos siellä löytyi makeaa syötävää, järkevintä oli popsia kaikki saatavilla oleva heti suihinsa, jotta kalorit eivät menisi hukkaan. Esi-isiämme on siis monesta ja kiittäminen ja myös syyttäminen.
Katselin kirjaa pitkään kirjahyllyssä, ennen kuin uskalsin tarttua siihen. Aihepiiri (aivotutkimus) tuntui oudolta. Kirja myös on melko paksu, mutta ulkonäkö hämäsi. Sivut ovat paksuja, väliin on painettu piirrettyjä kuvia ja tekstin sekaan heitelty tietoruutuja. Kaiken lisäksi teksti on nopealukuista ja kerran aloitettuaan ei malttaisi lopettaa. Teksti vie mennessään, koska se on yhtä liikunnan ja juoksun ylistystä. Mikä lämmittäisikään enemmän juoksijan mieltä?
Kirjassa oli itselle todella paljon uutta tietoa. Aivojen plastisuus ja mahdollisuus kehitykseen vielä aikuisiällä oli riemullista luettavaa. Iloitsin, että olen lähtenyt liikkeelle ja pysynyt liikkeessä aina kuin mahdollista. Jos jaksat liikkua säännöllisesti pari kertaa viikossa puoli vuotta tai pidempään, muutut varmasti, kirjoittaa Hansen (s. 230). Teen hyvää itselleni ja juoksu tekee hyvää minulle. Emme voi niin vain muuttaa kaupungista metsään ja alkaa elää metsästyksellä, mutta voimme hyvin harrastaa liikuntaa hiukan enemmän. Hansenin sanoin, fyysisen aktiivisuuden lisääminen vie meitä hiukan lähemmäs elämää, johon aivomme kehittyivät ja josta ne ovat oppineet meitä palkitsemaan. Lähde siis lenkille ja nauti kaikista sen tuomista eduista!
LENKILLÄ 