Kun ihmiset muistelevat, mikä olikaan kylmin talvi 1980-luvulla, osaan ajoittaa sen vuosiin 1986 ja 1987. Menin kouluun syksyllä 1987, mutta edellisenä talvena olin vielä pikkusiskojeni ja äitini kanssa kotona. Katselin keittiön ikkunasta, miten mittarissa lukemat sukelsivat. Kaikki päivittelivät kovia pakkasia.
On muitakin talvia, jotka muistan. Talvi 2003 jäi minulta kesken. Lähdin opiskelijavaihtoon ja palasin Suomeen, kun kesä oli jo saapunut. Se on ollut yksi elämäni parhaista talvista, vaikka sitä ei kunnolla ollutkaan.
Elämäni oudoin talvi on tähän mennessä ollut talvi 2019/2020. Etelä-Suomeen ei satanut lainkaan lunta ja päivät yksi toisensa jälkeen valkenivat leutoina. Syksy ei koskaan vaihtunut talveksi, ja maaliskuussa oli todettava, että alkaa jo kevät tulla. Kevättuulien mukana saapuivat korona, pandemia ja poikkeustila.
Kun tätä tekstiä helmikuun alussa vuonna 2026 kirjoitan, on tukevasti talvi. Uskallan tässä kohtaa vuotta sanoa, että tämänkin talven tulen muistamaan ja sen pitkään jatkuneen pakkasjakson. Lumi ja kylmyys saapuivat samassa hetkessä, kun minulle sattui juoksutelakalle vienyt tapaturma.
Vielä joulupäivänä juoksin 20 kilometrin lenkin lumettomissa maisemissa. Seuraavana päivänä mursin vasemman jalkani 4. varpaan. Silmissäni musteni hetkeksi, mutta maailma ympärillä valkeni. Alkoi tupruttaa lunta ja säät kylmenivät.
Vaikka olen ollut yli kuusi viikkoa juoksutelakalla, joka yhä jatkuu, ei mieleni ole pahemmin mustunut. Se, että voisin maaliskuussa juosta maratonin, jolle ehdin jo ilmoittautua, tuntuu päivä päivältä epätodennäköisemmältä. Murtumakohta varpaassa vihloo edelleen.
Minulta on kysytty, milloin saan juosta. Vastaus on helppo: juoksen sitten, kun pystyn. Sitä ei oikein kukaan ulkopuolinen pysty määrittelemään. Ei tulisi mieleenikään juosta kipeällä jalalla, koska…no, se sattuu.
Vaikka en ole voinut juosta, olen tehnyt kaikenlaista muuta. Loukkasin varpaani 26.12.2025. Teippasin sen viereiseen varpaaseen kiinni ja menin uimaan seuraavana päivänä. Uin 1500 metriä. Vuosi ei ollut ehtinyt vaihtua toiseksi, kun olin jo klikannut itseni mukaan vapaauintikurssille.
Altaassa olin huomannut, miten juoksemalla hankitulla aerobisella kunnolla jaksoin uida vaikka tunnin yhteen menoon. Tekniikkani vain oli peräisin noilta samoilta vuosilta, jolloin katselin lapsuudenkotini keittiön ikkunasta ulos ja radiossa soi Dingon Autiotalo.
Olen nyt torstaiaamuisin avannut Kilon uimahallin oven viidesti vapaauintikurssin merkeissä. Joka ikinen kerta on ollut kylmää ja lumi narskunut kenkien alla. Vapaauinti alkeet -kurssi kokoontuu vielä kolme kertaa ja loppuu helmikuun lopulla.
Uintituntien alkaessa on ollut pimeää (ja sanoinko jo, kylmää!), mutta kevään lähestymisen voi jo huomata: kun puoli yhdeksän jälkeen astun uimahallin ovesta ulos, on viikko viikolta valoisampaa. Tällaisista viikoittain samaan aikaan toistuvista hetkistä sen huomaa. Syksyllä on sama toisinpäin, kun aina vain on samaan kellonaikaan pimeämpää. Olen kesäihminen, joka pitää enemmän siitä, kun valo lisääntyy.
Uiminen on auttanut pitämään pään pinnalla, vaikka vapaauinnin tekniikka velvoittaa katselemaan pohjan kaakeleita. Uiminen – varsinkaan sillä tasolla, jolla vielä olen – ei korvaa juoksutreenejä, mutta auttaa pitämään yllä aerobista kuntoa. Olen ollut iloinen, että olen voinut murtuneen varpaani kanssa tehdä edes jotain.
Uiminen on hyvässäkin mielessä erilaista liikuntaa. Tunnen aivan kuin selkärankaani olisi tullut väljyyttä, kun olen niin paljon kellunut vaakatasossa. Myös toimistotyöläisen kankeat hartiat ovat saaneet uidessa kaivattua liikettä.
Uuden oppimisen riemu on ollut yksi tärkeimmistä asioista. Minulla on ollut jotain, jota viedä eteenpäin, vaikka kipeä varvas on pakottanut minut olemaan paljon paikoillaan. On varmaan sanomattakin selvää, että juoksulenkkien ohella kävelylenkit ovat loistaneet poissaolollaan. Olen kävellyt vain sen verran, kuin on ollut pakko.
Uskon, että kurssin loppuun mennessä kykenen siihen, mikä sen tavoite on, eli uimaan vapaauintia 50 metriä. Se, että olen pikkuhiljaa päässyt sisään vapaauinnin saloihin, avaa uusia ovia tulevaisuudessa. Jatkossa uiminen voi olla yksi laji harrastusrepertuaarissani. Hyytävän kylmä alkutalvi ei ole missään mielessä mennyt hukkaan.
Ostin loppusyksystä itselleni uudet nastalenkkarit. Nastat terävinä odotin, että pääsen juoksemaan niillä ensimmäisen lenkin. No enpä päässytkään. Sama muuten kävi talvella 2019/2020. Ostin suurin toivein nastalenkkarit, joita kehuin myös täällä blogissa. Lopulta niillä ei ollut käyttöä ikuisessa marraskuussa. Sittemmin tosin pääsin juoksemaan nastalenkkareilla niin paljon, että viime talven päätteeksi osa nastoista oli irronnut ja toinen mokoma vinossa. Päällyskangaskin repeili.
Tämä talvi mennään näin. Uiden, sisäpyöräilyssä käyden ja kuntosalilla crosstraineria vatkaten. Olen katsellut nykyisen kotini ikkunasta lämpötilalukemia, jotka ovat pysyneet viikkotolkulla miinuksen puolella. Se ei juurikaan ole minua hetkauttanut, sillä asiaa ulos ei muutenkaan olisi. Tietenkin korkeat pörssisähkön hinnat, polttopuiden hupeneminen ja kiinni jämähtänyt bensatankin luukku mietityttävät minuakin, mutta tämä ei ensisijassa ole ollut foorumi, jossa sellaisia pohdin. Kerron ensisijassa treeneistäni, jotka näyttävät tällä hetkellä tältä.
LENKILLÄ 