Luin viikon mittaisella talvilomallani Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian. No, en aivan kokonaan, sillä aloitin ennen lomaa ja lopetin tuhatsivuisen urakkani lomaani seuranneena ensimmäisenä arkipäivänä.
Oli siinä hommaa! Sain pehmeäkantisen pokkariversion joululahjaksi. Kirjan kellertäviä sivuja oli jo monet kerrat luettu. Nyt oli minun vuoroni.
Muunlaisia urakoita en talvilomani aikana suorittanut. Kävin uimahallissa, osallistuin uimakurssin toiseksi viimeiseen kokoontumiskertaan, kävin kahdesti sisäpyöräilemässä ja kerran avannossa.
Varpaani murtumasta on kulunut pian kaksi kuukautta, mutta sen paraneminen on ollut hidasta. Jalkaan sattuu, kun kävelen kengät jalassa. En voi juosta tai hiihtää. On vain odotettava, että kipu lakkaa.
Onneksi olemiseni ei ole yhden kortin varassa. Loman alkajaisiksi osallistuin lukutapahtumaan, johon sai tuoda kirjan, joka sillä hetkellä sattui olemaan luvun alla, ja lukea sitä.
Astelin Helsingin Sörnäisissä sijaitsevaan Tekstin taloon Täällä Pohjantähden alla -kirja kangaskassissa keikkuen. Valitsin mukavimman näköisen tuolin, johon istahdin. Pöydän ympärille kerääntyi viisi muutakin lukijaa.
Joku pöydässäni sanoi, että oli lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisen osan ollessaan nuorempi. Minä en ollut aikaisemmin lukenut sitä ensimmäistäkään. Nyt tuntui olevan oikea aika.
Pontimena oli se, että olin varannut minulle ja miehelleni liput Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla -esitykseen kuun lopulle. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millainen versio tarinasta on tehty näyttämölle.
Kirjan tapahtumat koskettivat enemmän 45-vuotiasta minää kuin ne varmaankaan olisivat koskettaneet nuorempaa versiota minusta.
Akselin ja Elinan lapset ovat samaa ikäluokkaa kuin omat isovanhempani olivat, eli syntyneet 1910- ja 1920-luvuilla. Kirjassa perheen viidestä lapsesta kolme kaatuu talvi- ja jatkosodissa.
Suomen sankarihautausmailla makaa minun ja mieheni sukulaisia. Kenenpä ei. Kammottavinta on, että sama jatkuu, ja Ukrainassa alkaa jo sodan viides vuosi. Jälleen äidit itkevät poikiensa perään, kuten Koskelan Elina Väinö Linnan teoksessa.
Talvilomalla kokoontui luovan kirjoittamisen jatkokurssi, jota paraikaa käyn. Emme vielä tiistai-iltana Kauppakorkeakoulun vanhoissa tiloissa Runeberginkadulla päässeet käsittelemään kirjoittamaani tekstiä. Se jäi seuraavaan kertaan.
En silti lähtenyt kurssin tapaamisesta tyhjin käsin. Ymmärsin taas jotain omasta kirjoittamisestani, kun luin muiden kurssilaisten kirjoittamia tekstejä ja keskustelin niistä.
Huomaan, että tykkään kirjoittaa ihmisistä, joiden elämä on rikkonaista, epäsovinnaista ja jopa traagista.
En ole se, joka runollisesti kuvaa samettisia perhosensiipiä halkomassa ääneti helteisen iltapäivän ilmaa. Ei. Jätän sen heille, jotka sellaisesta pitävät ja jotka sen osaavat.
Murtunut varpaani on estänyt vain sellaisen tekemisen, mitä nyt murtunut varvas estää. Kärrynpyörät ja takaperinvoltit. En tosin osaa sellaistia tehdä varpaat kunnossakaan. Mutta jos osaisin, ne olisivat nyt kiellettyjen listalla.
Osaan ajaa pyörällä ja vielä paremmin paikoillaan pysyvällä spinning-pyörällä. Olen ollut hämmästynyt sisäpyöräilytuntien rankkuudesta. Urheilukelloni mukaan 75 minuutin mittainen harjoitus kuluttaa pitkälti yli 600 kilokaloria energiaa.
En osannut ennen tätä vuotta uida vapaauintia eli kroolata, mutta opettelin. Vapaauinti alkeet -kurssi kokoontui talvilomaviikollani toiseksi viimeistä kertaa. Sain jo diplomin. Nyt ei ole edes vielä helmikuu ohitse – mitä tässä ehtikään vielä tapahtua!
Nyt kun aamut ja illat valostuvat nopeaa vauhtia, alan kaivata enemmän juoksua. Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen katselen kateellisina taloni ohi juoksevia ihmisiä. Täytyy vain malttaa vielä.
Onneksi elämä ei ole tyhjää. Se on myös aika hyvää. Talviloman tuhat sivua veivät matkalle, joka antoi perspektiiviä. Elämä on enimmäkseen kesäpäivän viettoa mehulasi nenän alla, vaikka pidänkin traagisista tarinoista.
LENKILLÄ 