Pieniä ihmeitä maaliskuun ensimmäisellä viikolla

Tällä viikolla pyöräilin töihin Pasilaan. Pyöräilin kaksi kertaa teatteriasioissa Tapiolaan. Pyöräilin Pasilasta kirjoituskurssille Töölöön ja sieltä kotiin.

Juoksutauko on turhauttanut, mutta se ei ole johtunut siitä, että en olisi voinut liikkua. Kaipaan juoksua, mutta se ei vielä onnistu, koska varvas aristaa. Olen liikkunut, mutta eri tavalla kuin yleensä.

Pyöräilin tällä viikolla ulkona yli 60 kilometriä. Lisäksi treenasin kuntosalilla tunnin verran crosstrainerilla ja osallistuin sisäpyöräilytunnille. Jos spinning-pyörän mittaria on uskominen, pyöräilin 90 minuutin aikana 37 kilometriä. Se on yhteensä jo lähes sata kilometriä pyörän päällä yhdessä viikossa.

Olen tällä viikolla myös päässyt tekemään kävelylenkkejä. Näen juoksutauon lopun jo häämöttävän.

Nukuin yhden yön huonosti, kun join liian myöhään illalla kahvia. Kerroin asian ihmiselle, jonka olin tuntenut noin puoli tuntia. Osallistuimme molemmat teatterifestivaalin avajaisiin.

Sitä ennen olin peruuttanut tämän henkilön viereen kuohuviinilasi kädessäni ja selostanut, että vaaleat farkkuni ovat takapuolesta märät, koska tulin paikalle pyörällä.

Minulla oli ollut ulkoiluhousut farkkujen päällä, mutta se ei ollut auttanut. Pyörässäni ei ole lokasuojia, minkä vuoksi kura lentelee ympäriinsä. Ulkoiluhousujen läpi vesi oli imeytynyt farkkuihin.

Huomasin asian, kun kuoriuduin ulkovaatteistani narikan luona. Tunnustelin farkkujeni takamusta. Kiva juttu.

Koska en voinut peruuttaa eteisestä varsinaiseen juhlatilaan, kävelin pystypäin ja peräpää märkänä suorinta tietä baaritiskille. Otin kuohuviinilasin ja peruutin takaseinän viereen. Jäin sinne.

Silloin, kun en kertonut juuri tapaamalleni ihmiselle, että tulin paikalle pyörällä, housuni ovat märät ja illalla juotu kahvi vie yöuneni, kuuntelin muun muassa belgialaista sosiologia.

Englantia murtaen mutta riittävän selvästi puhunut mies oli avaamassa teatteritapahtumaa. Hän kuvaili, miten monta eri aistihavaintoa jää puuttumaan netin kautta käytävässä kommunikaatiossa.

Käytämme näkö- ja kuuloaistejamme, kun katsomme sosiaalisen median kuva- ja videovirtaa, osallistumme etäpalaveriin tai pelaamme nettipelejä.

Äänekäs ja näkyvä sekä paljon reaktioita aiheuttava sisältö menestyy sosiaalisessa mediassa. Ääripäät korostuvat ja polarisaatio etenee.

Sosiologi esitti teatterin paikaksi, jossa ihmiset, jotka eivät muuten kohtaisi, voivat kokoontua yhteen.

Esityksen venähtäminen pitkäksi ei haitannut, sillä se oli täyttä asiaa. Paikalla ollut yleisö palkitsi esiintyjän aplodein.

Jatkoin omaa höpöttelyäni, ja kai joku kuuntelikin. Kerroin, että olen vanhanaikainen ja kirjoitan blogia.

Toistin usein toteamani asian, eli sen, että tämä on minun kirjoituskouluni. Yhtä paljon kuin kirjoitan muille, kirjoitan itselleni.

Tämän viikon kirjoituskurssin tapaamisessa käsittelimme kirjoittamaani tekstiä. Osa jatkokurssin osallistujista on vanhoja tuttuja syksyn kurssilta, ja sain kuulla, että minulla on tunnistettava tyyli.

Onko se sitten oman äänen löytämistä vai jotain muuta? En tiedä. Tässä äänekkään mölyämisen ja shokeeraamisen maailmassa on mukavaa, kun tulee kuulluksi ilman, että täytyy nostaa ääntään.

Kun kyse on luovasta kirjoittamisesta, saan kehitellä tarinaan useamman hahmon. Olen itse kaikki nuo hahmot, vaikka ne puhuvat eri suilla. En saa vain yhtä ääntä, vaan monta. Se on luovan kirjoittamisen hienouksia.

Loukkasin vasemman jalkani neljännen varpaan tapaninpäivänä. Kuukauden kuluttua tapaturmasta siitä otettiin röntgenkuva. Varvas oli murtunut, mutta luutumassa.

Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin varvas on jo luutunut, mutta ajoittain vielä arka. Tällä viikolla eräänä päivänä huomasin, että varpaan paraneminen on jälleen nytkähtänyt eteenpäin. Pieniä ihmeitä tapahtuu.

Tuntuu taas, että varvas on omani. Ei aivan vielä entisenkaltainen, mutta sitä ei tarvitse joka liikkeellä varoa. Saatan istua työpöydän ääressä tuolilla siten, että toinen jalkani on koukussa allani ja koko painoni sen päällä.

Olen melko varma, että tässä kuussa juoksutaukoni päättyy. Sulavat tiet ja valostuvat illat kutsuvatkin jo lenkille.

Välillä mietin, millainen alkuvuosi olisi ollut, jos en olisi loukannut jalkaani. En olisi kääntynyt eteisestä ja nopeasti lähtenyt käymään vielä olohuoneessa, jossa potkaisin varpaani sohvanjalkaan.

Tai olisin vielä käynyt olohuoneessa, mutta olisi laittanut sitä ennen kengät jalkaani. Silloinen ulkoilu jäi tekemättä. Löysin ulkokenkäni niiltä sijoiltaan, jolle ne jätin, seuraavana päivänä.

Olen nauttinut kaikesta muusta, mitä olen juoksemisen sijaan tehnyt. Olen ylpeä itsestäni ja siitä, että menin vapaauintikurssille. Opin auttavasti uimaan vapaata.

Olen käynyt niin monella sisäpyöräilytunnilla, että kammen pyörittäminen oikeassa pyörässä on tuntunut kevyeltä. Väitän, että kuntoni ei juurikaan ole pääasyt juoksutauon aikana laskemaan.

Onneksi loukkaantuminen tuli pimeimpien ja kylmimpien kuukausien aikana. Silloin joutui muutenkin olemaan paljon sisällä.

Nyt, kun kevätilmat houkuttelevat ulos liikkumaan, voin sen taas tehdä. Ensin kävellen, mutta aika pian taas juosten. Sitten täyttyy juoksublogikin taas oikealla sisällöllä.