Mainos/osallistuminen saatu.
Aloitin edellisen kisaraporttini puolimaratonilta siitä, miten en lähtöhulinoissa ehtinyt vessaan. Ennen kuin viime lauantaina tuli aika päästää matkaan Naisten Kympin osallistujat Helsingin keskuskirjasto Oodin kulmalta, jonot bajamajoihin etenivät sukkelaan. Minun ei tarvinnut lähteä juoksemaan jalat ristissä.
En ollut saapunut Naisten Kympin tapahtuma-alueelle Kansalaistorille erityisen ajoissa. Päinvastoin. Naisten Kympin lähtö oli yhdeltä iltapäivällä. Paikallisliikenteen bussi oli ottanut minut mukaansa kotikatuni pysäkiltä kello 12:04. Olin bussin ainoa matkustaja, joka oli pukeutunut päästä varpaisiin siten, kuin olisi lähdössä juoksemaan. Ja niinhän minä olinkin.
Discokuningatar Eini lopetteli juuri keikkaansa, kun hieman ennen puoli yhtä saavuin Kansalaistorille. Tapahtumapäivälle oli osunut uskomattoman hieno sää – lämpötila oli kohonnut 20 asteen paremmalle puolelle, ja Helsingissä oli kesän toistaiseksi kuumin päivä. Muutamat taivaalla ajelehtivat pilvet toivat helpotusta paahtavalta auringolta. Tuuli oli merenrantakaupungille tyypillinen.
Minulla on tapana kertoilla asiaan mitenkään liittyviä anekdootteja tai jotka jotenkin sivuavat käsillä olevaa aihetta. Teen sen nytkin. Olin tavannut Einin edellisen kerran kesällä 1996 tai 1999. Alan olla sen verran vanha, että vuodet menevät sekaisin. Kolmen vuoden heitto ei myöskään ole merkittävää, kun aikaa on kulunut.
Yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella olin kahtena vuotena kesätöissä kahvila-ravintolassa valtatie 8:n varrella. Tein siellä Einille hampurilaisen. Ehkä hän oli keikkamatkalla ja kaipasi syömistä. Elettiin aikaa ennen kuin ABC:t valtasivat valtateiden varret.
Valtakunnanjulkkiksen kohtaaminen myyntitiskin takaa kilpailee sen kanssa, kun kerran tarjoilin Neumannille ja muille Dingon jäsenille höyrynakkeja. Myös Dingo on esiintynyt Naisten Kympillä. Näin grillintuoksuinen menneisyyteni seuraa minua.
Kolmen vuosikymmenen jälkeen näin Einin jälleen lähietäisyydeltä, kun hän asteli alas lavan sivuosasta. Esiintymislavan vieressä seisoneen järjestysmiehen olemus työnsi minut kohti alueen toista laitaa. Siellä sijaitsi lähes yhtä tärkeä areena, eli rivistö bajamajoja. Osallistujamäärään (6 000) nähden vessoja oli enemmän kuin edellisviikonlopun Helsinki City Runissa, jossa pääsin vessaan vasta matkan aikana.
Ehdin käydä vessassa ja sen lisäksi odotella lähdössä. Olin ilmoittautunut juoksijoiden ryhmään, jossa juoksijat suorittavat matkan alle tunnissa. Ne, joilla kymmenen kilometrin juoksemiseen kuluu enemmän kuin tunti, lähtisivät viisi minuuttia ensimmäisen ryhmän perään. Viimeisenä matkaan pääsivät kävelijät.
Ensimmäiseen lähtöön näytti kelpaavan jokainen, joka kertoi sulkunauhaa pitelevälle henkilölle, että juoksee kymmenen kilometriä alle tunnissa. Juoksutapahtumissa on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ihmiset joko arvioivat tai tieten tahtoen ilmoittavat tavoiteaikansa yläkanttiin. Se toteutuisi taas.
En sen enempää uhrannut asialle ajatuksia. En ollut tullut juoksemaan aikaa, eikä siihen olisi ollut mahdollisuuttakaan, sillä en ollut ostanut ajanottoa. Se on lisäpalvelu Naisten Kympillä. Oman kelloni ilmoittama aika riittäisi minulle. Iloitsin, että ensinnäkin pystyin olemaan lähtöviivalla. Vielä muutama kuukausi sitten se olisi ollut mahdotonta, kun parantelin murtunutta varvastani.
Murtunut varvas vei minut uima-altaaseen ja sieltä triathlonkurssille. Lauantaiaamuni oli tuttuun tapaan alkanut tunnin mittaisella uintiharjoituksella. Kun uintivalmentaja oli heti aamuseitsemän jälkeen laittanut meidät uimaan mahdollisimman kovaa 50 metriä, mieleni oli tehnyt parkaista, että olen menossa vielä Naisten Kympille. Vähän armoa!
En kuitenkaan ollut tehnyt niin, sillä oli ollut oma päätökseni harrastaa saman päivän aikana sekä uintia että juoksua. Olenhan muutenkin päättänyt tutustua triathloniin selvittääkseni, olisiko minusta lajin harrastajaksi. Uintiharjoituksiin kuljin pyörällä.
Kuten arvattua, reitti ruuhkautui heti alkuunsa. Olin neljä viikko aikaisemmin juossut kymmenen kilometriä ajassa 53:57 minuuttia. Tiesin suunnilleen, miten kauan minulla matkaan menisi. Se olisi reilusti alle tunti. Yli kuuden minuutin kilometriajoilla ei sellaiseen kuitenkaan päästäisi, mutta olipa vielä aikaa ja matkaa jäljellä. Ensimmäisen kilometrin jälkeen pahin ruuhka alkoi helpottaa. Aloin juosta noin 5:20 min/km-vauhtia.
Olen alkanut juosta juoksutapahtumissa ilman musiikkia ja kuulokkeita. Se on auttanut löytämään rytmin ja vauhdin, joka haastaa, mutta jota pystyn ylläpitämään. En enää juokse musiikin tahtiin vaan omaan tahtiini. Toki 14 vuoden juoksuhistoria auttaa tunnistamaan, millainen on sopiva kymmenen kilometrin tai puolimaratonin vauhti.
Juoksu vauhtikestävyysalueella, lämmin ilma ja pohjalla ollut aamuinen tunnin uintitreeni laittoivat kehon koville. Siitä huolimatta vaivuin ajoittain omiin ajatuksiini ja unohdin, että juoksen. Olen lukenut kokonaisen kirjan, jossa edellä kuvaillun kaltaista tunnetta selitetään ja annetaan sille nimikin: sisäinen dissosiaatio.
Ulkoisesta maailmasta muistuttivat kilometrimerkinnät, reitin varrella olleet kannustajat ja juomapisteet, joista pysähdyin kahdelle ensimmäiselle. En yleensä juo kymmenen kilometrin juoksutapahtumissa, mutta lämpöisen kelin takia vaihdoin juomapisteillä kävelyksi ja otin mukillisen vettä.
Kolmannelle juomapisteelle en enää pysähtynyt, sillä vesi tuntui vain hölskyvän vatsassa. Veden lisäksi olisin kaivannut urheilujuomaa tai muuta energiaa, mutta sellaisia ei ollut tarjolla, enkä ollut itse ottanut niitä mukaan. Kuumasta päivästä kieli näkymä Hietaniemen uimarannalla, jota täplittivät pyyhkeidensä päällä maanneet auringonpalvojat.
Hietaniemen hautausmaan kohdalla joku piteli kylttiä, jossa luki englanniksi jotenkin niin, että hymyile, jos lirahti pissa housuun. Ei hymyilyttänyt. En ollut pissannut housuuni tai jos olisinkin, mitä sitten? Nyt kun olen tutustunut triathlonin harrastajiin, olen kuullut, että esimerkiksi märkäpukujen sisään pissataan niin paljon, että on erityinen aine, jolla hajua yritetään poistaa. Jos jokin on pissahousujen tapahtuma niin triathlonkisa.
Triathlonharjoittelu kävi muulloinkin juoksun aikana mielessä. Kesäksi pyöräily on siirtynyt spinningsaleista ulos, ja olemme Tutustu triathloniin -kurssin kanssa harjoitelleet ryhmäajoa Malmin lentokentällä. Siinä on oltava säännöt, jotta se sujuu. Pyöräletka on helposti kasassa, jos sääntöjä ei noudata ja vaikkapa hidastaa muille siitä ilmoittamatta.
Ennen Naisten Kympin lähtöä oli kuulutettu, että vasen puoli reittiä on tarkoitettu niille, jota haluavat juosta kovempaa ja ohittaa hitaampia. Oikealla puolella voi juosta omaa tasaista vauhtiaan. Kuulutukset kaikuivat Oodin julkisivujen kautta kuuroille korville, sillä kaikki odottivat vain innosta puhkuen sitä, että pääsisivät matkaan.
Reitin varrella joku saattoi vaihtaa juoksun kävelyksi ja pysyä siitä huolimatta reitin vasemmassa reunassa tukkien tien. Tämä ei ole mikään Naisten Kympin erityispiirre, vaan havaitsen samaa kaikissa juoksutapahtumissa. Yritän olla juoksematta liian ryppyotsaisesti, sillä itsehän oleva valinnut osallistua massatapahtumiin. Yhteiset säännöt ja niiden noudattaminen tekevät joka tapauksessa etenemisestä mukavaa ja joutuisaa.
Kilometrikylttejä tuli vastaan nautinnollisen usein. Viiden kilometrin kyltin kohdalla vilkaisin kelloani, joka näytti noin 27 minuuttia. Tunti alittuisi, jos pitäisin toisenkin puoliskon samaa vauhtia. Alku oli ollut ruuhkainen, mutta lopussa en ainakaan muiden vuoksi joutuisi juoksemaan hitaampaa. Sykkeeni pysytteli juuri ja juuri 160:n alla. Kiristämisvaraa ei kovin paljon ollut, mikäli en halunnut, että jalkani alkavat mennä hapoille.
Olen lähipäivinä menossa laktaattitestiin, jossa saan tietään todelliset sykerajani juoksuun. Omien tuntemusteni ja havaintojeni mukaan maksimisykkeeni on jossain 170:n päällä. Siitä 160 lyöntiä minuutissa on noin 90 prosenttia ja tarkoittaa juoksemista aivan vauhtikestävyysalueen ylärajalla. Kuumuus saattoi myös nostaa sykettä omalta osaltaan.
Jätkäsaaren kohdalla jotkut huutelivat reitin varrelta, että ”jos et ole harjoitellut, tämä on harjoitus”. Minun olisi selvästi parempi pitää kuulokkeita, etten kuulisi kaikkea, mitä ympärilläni puhutaan. En usko, että Naisten Kymppi on ensisijaisesti tapatuma, johon lähdetään harjoittelematta hetken mielijohteesta tai jonkun yllyttämänä. Jos mietin omaa elämääni naisena ja kolmen lapsen äitinä, ymmärrän, että muun elämän ohella ei välttämättä ole aikaa tai jaksamista harjoitella. Sille(kään) ei tarvitse naureskella.
Olin jo juoksemassa viimeisiä kilometrejä pitkin Baanaa kohti Kansalaistoria, kun huomasin jonkun itkevän juostessaan. Häneltä pääsi myös muutama väkevä kirosana. Tarkkailin, oliko juoksijalla jokin hätänä. Ilmeisesti tunteet vain olivat ottaneet vallan. Juokseminen tekee välillä outoja asioita ihmisille. Jatkoin eteenpäin.
Manasin itseäni, kun en ollut tarkemmin painanut maalialueen karttaa päähäni. En tiennyt, miten pitkä matka maaliin vielä oli. En myöskään katutason alapuolella olevalta Baanalta nähnyt Kansalaistorille. Kelloni näyttämään kilometrilukemaan ei ollut luottamista, sillä mutkittelun ja yleisen mittaamisen epätarkkuuden vuoksi se ilmoitti koko ajan hieman ylimääräistä. Mietin, koska uskallan ottaa loppukirin.
Alitin Mannerheimintien ja aloin kuulla ihmisjoukkojen mylvinnän. Nyt olin jo lähellä. Juoksin niin kovaa kuin väsyneillä jaloillani pääsin. Maaliviivan näkeminen tuntuu aina hienolta, oli takana matkaa sitten maraton tai kymmenen kilometriä. Sammutin kelloni, joka näytti aikaa 54:59 minuuttia.
Netissä ja muualla oli etukäteen ohjeistettu, että maalialueelle ei tulisi jäädä lorvimaan. Maalihuollosta olisi nopeasti liikuttava eteenpäin, ettei se ruuhkautuisi. Vielä juoksijoita ei ollut paljon, joten uskalsin pysähtyä ottamaan itsestäni muutaman kuvan. Olin hyvävointinen, mutta jälkeenpäin näen kuvista, että aika punaisenkirjavana olin maaliin saapunut. Kotona huomasin poskillani ja kaulassani valkoiseksi karheaksi laikuksi kuivuneen hien.
Maalihuollossa oli tarjolla muun muassa myslipatukkaa, voileipäkeksejä, deodoranttia ja alkoholitonta olutta. Käteeni ojennettu tölkki oli kylmä, mistä ilahduin niin, että sihautin juoman auki. Näin juoksututun, jonka kanssa juttelin hetken ennen kuin kävelin rautatieasemalle.
Jälkikäteen tutkailin juoksudataa. Olin juossut melko tasaista 5:24 min/km-vauhtia. Keskisykkeeni oli ollut 154 lyöntiä minuutissa. Aikainen herätys uintitreeneihin tuntui kehossa, mutta en usko, sillä oli merkitystä tulokseen. Aika on tämänhetkisen kuntoni mukainen. En saanut virallista tulosta tai muuta merkintää aikakirjoihin, mutta Naisten Kymppi 2026 valmisti seuraavaan juoksutapahtumaan. Nyt kun olen vauhtiin päässyt, odottaa uusi puolimaraton jo ensi viikolla.
LENKILLÄ 