Mainos/osallistuminen saatu.
”Oispa auto”, luki valkoisen t-paidan selkäpuolella. Mustan juoksupaidan selkään oli kirjoitettu ”Oispa kallioo”. Suomen kieli ei taivu samanlaisiin sanaleikkeihin kuin englanti, mutta onneksi meillä on monet murteet. Oluesta siinä kai haaveiltiin, vaikka juoksutapahtumassa oltiinkin. Päässäni jyskytti toisenlainen lause. ”Oispa vessa”, mietin, kun alkoi näyttää siltä, että tulossa olisi ensimmäinen bajamajareissu kesken juoksutapahtuman.
Kisaviikolla blogissani oli alkanut käydä vilske. Vuonna 2020 kirjoittamaani juttua ”Mitä puolimaratonille valmistautuvan kannattaa ottaa huomioon?” oli viikon aikana klikattu yli sata kertaa. ”Puolimaratonille valmistava kisaviikko” -niminen kirjoitus kahden vuoden takaa ylsi lähes sataan lukukertaan seitsemän päivän sisällä.
Vuonna 2021 olin jakanut lukijoilleni neuvoja otsikolla ”10+1 viime hetken vinkkiä puolimaratonille”. Se kiinnosti viime viikolla noin 50 lukijaa. Blogikirjoituksen kohdassa 6. neuvoin menemään WC-jonoon hyvissä ajoin ennen starttia.
Kunpa olisin totellut omaa neuvoani, mietin, kun lauantaina seisoin paikoilleen jämähtäneen vessajonon hännillä. Oman ryhmäni lähtöön oli puoli tuntia aikaa. Laskin, että vaikka kaikki jonossa seisovat selviytyisivät vessareissusta puolessa minuutissa, en ehtisi käydä vessassa.
Juoksunumerooni oli painettu ryhmäni lähtöaika. Se oli kello 14:52. Bussissa termosmukista nautittu kahvi valui alas pitkin sisuksiani ja sai minut hermostuneesti vaihtamaan painoa jalalta toiselle. Kun alkoi olla aika ryhmittyä lähtökarsinaan, minun oli pakko todeta, että ei auttaisi kuin käydä ensimmäisessä matkan aikana vastaan tulevassa bajamajassa. Nyt en enää vessaan ehtisi.
Ryhmä, jossa lähdin matkaan, tavoitteli puolimaratonilla loppuaikaa 2:01-2:05 tuntia. Olin kolmea viikkoa aikaisemmin päässyt kymmenen kilometrin juoksutapahtumassa maaliin ajassa 53:57 minuuttia. Kolme kuukautta kestäneen juoksutauon ja vähäisten juoksulenkkien vuoksi en uskonut olevani alle kahden tunnin puolimaratonkunnossa, mutta kymmenen kilometrin kisan perusteella juoksukuntoni ei ollut kokonaan kadonnut.
Vuotta aikaisemmin juoksin Helsinki City Runissa maratonin . Se oli saanut minut unohtamaan, miten suosittu puolimaraton on. Ympärilläni velloi tuhansia ihmisiä. Kesti hetken, ennen kuin lähtökäskyn jälkeen pääsin juoksemaan lähtöportin ali. Se ei haitannut, sillä Helsinki City Runilla mitattiin nettoaikaa. Oma juoksuaika alkaisi kulua vasta sen jälkeen, kun olin ylittänyt lähtöviivalla olleet ajanottomatot.
Juoksijamassa valui alas Helsinginkadulle ja siitä kohti Mannerheimintietä. Juoksijoita oli lähes kadun leveydeltä, eikä ohituspaikkoja oikein ollut. Liikenteenohjaaja varoitti juoksemasta raitiovaunukiskojen päällä. Vielä ahtaampaa oli Baanalla, jonne reitti toisen kilometrin kohdalla kääntyi. Edessäni italialainen juoksijaporukka lauloi ”Volaré, oh-oh, Cantaré, oh-oh-oh-oh”. Katselin kaula pitkänä, näkyykö missään bajamajoja. Ainakin ensimmäisellä huoltopisteellä sellaisia olisi.
Olin lähtenyt matkaan lyhyissä juoksutrikoissa ja t-paidassa. Matkaeväänäni oli kolme energiageeliä, jotka olin sullonut trikoiden takataskuun. Suunnittelin ottavani ne ennen seitsemän, 13:n ja 17:n kilometrin kohdalla olevia juomapisteitä. Muilla huoltopisteillä pysähtyisin tarpeen mukaan.
Ensimmäinen huoltopiste tuli vastaan jo kolmen kilometrin jälkeen. Lämpöisessä säässä olisi kannattanut alkaa juoda jo siinä, mutta minulla oli kiire päästä tyhjentämään rakkoni. Joku miesjuoksija oli ratkaissut asian pysähtymällä kulman taa Baanalla, mutta minun oli etsittävä helpotuksen tuovaa bajamajaa.
Juoksin ohi juomapisteen ja loikin maahan heitettyjen pahvimukien yli. Joku astui juuri ulos rivissä ensimmäisenä olleesta hotelli helpotuksesta, ja ampaisin sinne. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt vessassa kesken juoksutapahtuman, joten kokemus se oli tämäkin. Kun katson kilometrivauhtejani, ei vessapysähdys vienyt aikaa sen enempää kuin jos olisin hiljentänyt ottamaan juomista.
Oloni oli heti kevyempi, ja aloin ottaa menettämääni aikaa kiinni. Reitti kiemurteli Ruoholahden korkeiden rakennusten sivustoilla, josta se nousi Lauttasaareen vievälle sillalle. Ohittelin hyvävoimaisena muita juoksijoita. Matkan varrella oli paljon kannustajia, ja puhallinorkesteri soitti menevää musiikkia sillan kupeessa.
Lauttasaaressa aloin kaivaa ensimmäistä energiageeliäni takataskusta. Varoin pudottamasta kahta muuta geeliä maahan. Kun viimeksi vuonna 2022 juoksin Helsinki City Runissa puolimaratonia, tippui yksi geeleistäni maahan. Mitään ajattelematta tuolloin pysähdyin ja huomasin, että se oli virhe. Takaani tullut juoksijamassa talloi jo geeliäni ja pian minutkin, ellen äkkiä jatkaisi matkaa.
Kun huoltopiste seitsemän kilometrin kohdalla tuli vastaan, olin nauttinut energiageelini. Join sekä urheilujuomaa että vettä. Pelkkä vesi ei riittäisi, sillä aurinko porotti kuumasti ja sai elimistön hikoilemaan entistä enemmän. Urheilujuomasta sain mineraaleja (natriumia, kaliumia ja magnesiumia), joita suomalaisessa vesijohdovedessä ei ole paljon ole.
Olen aikaisemmin ollut juoksutapahtumissa vannoutunut musiikin kuuntelija. Vuoden 2021 Helsinki City Marathonilla en saanut bluetooth-kuulokkeitani toimimaan, mikä tuntui aluksi katastrofilta. Juoksin tuolloin edelleen voimassa olevan maratonennätykseni 3:53 tuntia. Se ei vielä saanut kelloja soimaan.
Viime vuoden loppupuolella sain kokeneemmalta juoksijalta vinkin, että musiikin kuuntelu pahimmillaan hidastaa juoksua. Ensin ajatus tuntui hullunkuriselta, mutta olen alkanut uskoa siihen. Ilman musiikkia etenee juuri sitä vauhtia, johon kykenee. Musiikin kanssa saattaa alkaa askeltaa kuntoaan hitaammin.
Helsinki City Runilla olin tuntemattoman edessä. En ollut koko vuonna juossut kymmentä kilometriä pidempää lenkkiä. Koska yksi varpaistani murtui jouluna 2025, en ollut pystynyt edes kunnolla kävelemään vuoden ensimmäisinä viikkoina. Juoksemaan pääsin vasta maaliskuun lopussa.
Kolmea viikkoa aikaisemmin juostu kymmenen kilometrin kisa antoi vertailuarvoa kunnolleni sopivan vauhdin lisäksi sykkeistä, joilla pystyisin juoksemaan vahvan juoksun. Kymmenen kilometrin kisassa sykkeeni nousi lukemiin 160 lyöntiä minuutissa. Niin korkeilla sykkeillä en jaksaisi juosta puolimaratonia. Nyt sykkeeni pysyi 150:n päällä. Se oli turvallinen lukema.
Olen viimeksi tehnyt laktaattitestin vuonna 2017. Sen jälkeen kynnyssykkeitäni on arvioitu vain viiden kilometrin juoksutestin perusteella. Väitän myös itse melko hyvin tietäväni, millä sykkeillä olen milläkin alueella. Koska luulo ei ole aina tiedon väärti, menen vielä tässä kuussa laktaattitestiin. Sieltä saan arvokasta tietoa myös siitä, onko minulla jokin alue (pk-, vk- tai mk-alue), jota tarvitsee vahvistaa.
Lehtisaaressa yhdeksän kilometrin jälkeen olleelta huoltopisteeltä otin urheilujuomaa ja vettä. Kävelin ja join rauhassa, kuten kaikilla muillakin pisteillä. Ihmisiä oli paljon, enkä kiireessä halunnut törmäillä keneenkään tai astua harhaan. Kymmenen kilometrin kohdalla oli väliaikaa mittaava matto. Vilkaisin kelloani. Olin tullut ensimmäiset kymmenen kilometriä ajassa 58:11 minuuttia. Olin juossut tuntemuksieni mukaan, enkä paljonkaan vilkuillut juoksuvauhtiani. Tällä vauhdilla loppuaika menisi kahden tunnin päälle.
Reitin puolivälissä aloin nähdä edessäni jänikset, jotka tavoittelivat loppuaikaa 2:05 tuntia. Tiesin jänisten juoksevan bruttoaikaa eli aikaa, joka kuluu lähtölaukauksesta maaliviivan ylittämiseen. Olin ruuhkassa päässyt lähtemään matkaan myöhemmin. Jos pysyttelisin jänisten mukana, olisin maalissa ennen 2:05 tunnin aikaa.
Minusta ei ollut ohittamaan jäniksiä. Olin siinä vaiheessa juossut pidempään kuin kertaakaan kuluneena vuonna. Myös lämpö alkoi tuntua. Varjossa juokseminen toi hetken helpotuksen, mutta auringossa tunsin, miten kehoni alkoi lämmetä.
Olen juossut paljon etelän kuumuudessa ja tunnistan kehon kuumenemisen merkit. Jos tällaisia ilmestyy, tiedän, että vauhdin nostaminen ei kannata. Se ei tiedä kuin tajunnan hämärtymistä, joka ei pääty hyvin. 2:05 loppuaikaan tähtäävien jänisten vauhti sopi minulle, ja pysyttelin ryhmässä mukana. Olo tuntui hyvältä.
Meilahdessa 13 kilometrin kohdalla otin toisen energiageelin ja vielä 17 kilometrin kohdalla kolmannen. Viimeisellä huoltopisteellä kaadoin myös mukillisen kylmää vettä niskaani ja selkääni. Reitti sukelsi Keskuspuistoon. Juuri nauttimani energiageeli, märkä paidanselkämys ja metsikön varjo toivat helpotusta. Joku oli tuupertunut hevosaitauksen viereen, jossa häntä oli auttamassa kaksi hoitohenkilöstöön kuuluvaa. Juoksin ohitse, mutta pidin mielessä, että millä tahansa hinnalla tätä ei kannata viedä maaliin.
Pikkulapset ojentelivat käsiään ylävitosten toivossa. Jos he osuivat sopivasti reitilleni, läpsäisin kevyesti heidän käsiään. Aikuiset pitivät käsissään pahvisia julisteita, joissa luki, että läimäytä tästä lisää voimaa. Tottelin. Naapurikaupunki Vantaan oma kestävyysurheiluseura Downtown 65 piti jälleen hurjaa kannustuspistettä kohdassa, jossa reitti palasi Keskuspuistosta takaisin urbaanimpaan ympäristöön.
Ystäväni oli kannustamassa Auroran sillan juurella. Sen jälkeen olivat jäljellä enää pari viimeistä, mutta sitäkin pidempää kilometriä. Näin jo stadionin tornin, mutta maaliin oli vielä matkaa. Jalat alkoivat tuntua raskailta ja väsyneiltä, mutta jatkoin tasaista vauhtia. Ennen Töölönlahtea tuli taas vastaan yksi ambulanssi. Keli oli ollut monelle liian rankka.
Edessäni oli vielä nousu Olympiastadionille. Stadionin ulkopuolelle oli kertynyt paljon ihmisiä kannustamaan. Etsin silmilläni ystävääni, joka oli kertonut tulevansa vielä mäkeen kannustamaan. Näin hänet juuri ennen kuin juoksin maratonportista sisään Olympiastadionille. Jaksoin vilkuttaa ystävälleni.
Kun olin jo stadionin sisällä ja juoksin pitkin juoksurataa, ohitin loppuaikaan 2:05 tähtäävät jänikset. Jaksoin jopa ottaa pienen loppuspurtin. Jälkeenpäin katsoin juoksukelloni datasta, että sykkeeni oli noussut 170 lyöntiin minuutissa. Luulen, että pian 46-vuotiaana maksimisykkeeni ei ole paljon sitä korkeampi. Se selvinnee ensi viikolla.
Olin maalissa ajassa 2:03:04 tuntia. Tunsin helpotusta. Ihmisiä makoili maassa, mutta olin tullut sen verran voimiani säästellen, että jatkoin kävellen ottamaan vastaan osallistujamitalin, banaanin, alkoholittoman oluen ja mitä kaikkea tällaisista karkeloista nyt käteen jääkään.
Olen joskus juossut puolimaratonin yli 15 minuuttia paremmalla ajalla, mutta vertailu muiden tai edes omiin vuosia sitten juostuihin aikoihin on turhaa. Tilanteet muuttuvat ja ikää kertyy. Onneksi juoksu pysyy. Jouluna murtunut varvas ei sattunut missään vaiheessa juoksun aikana tai sen jälkeen. Murtuneen varpaan viereiseen varpaaseen tuli rakko, mutta se kuuluu minulla asiaan. Lähes aina saan rakon johonkin varpaaseen. Sitä ei oikein voi estää.
Juoksutapahtuman jälkeisinä päivinä blogissani alkoi toisenlainen vilske. Ihmiset olivat löytäneet vanhoja kirjoituksiani maratonilta tai puolimaratonilta palautumisesta. Tottelen nyt itsekin omia ohjeitani. Juoksutapahtuman jälkeen mieli ja keho käyvät jonkin aikaa ylikierroksilla. Vaihe saattaa kestää päiviä. Silloin voi erehtyä luulemaan, että voi heti lähteä uudestaan juoksemaan.
Mitä tottuneempi juoksija, sitä nopeammin voi jatkaa lenkkeilyä ja jatkaa harjoitusohjelmaansa siitä, mihin se jäin. Jos juoksukokemusta ei ole paljon tai on tauon jälkeen alkanut taas juosta, kuten minä, kannattaa oloaan kuulostella muutaman päivän. Keho korjaa vielä itseään, ja siihen kuluu energiaa ja voimia. Keholleen kannattaa antaa rauha palautua. Silloin voi taas lähetä vahvempana liikkeelle.
Kävin puolimaratonin jälkeisenä päivänä reilun tunnin mittaisella kävelyllä. Tällä viikolla jatkuvat taas triathlonharjoitukset pyöräilyn ja uinnin merkeissä. Myös juoksua on lisää tiedossa viikonvaihteessa. Olen iloinen, että pystyn jälleen juoksemaan pidempiä lenkkejä. Vielä iloisempi olen siitä, että liikkuminen onnistuu taas. Tämä on ollut varsin mielenkiintoinen puolivuotinen.
LENKILLÄ 