”Juosten oltaisiin jo perillä!” pieni poika tuskaili kävellessään pitkin lentokoneen kapeaa käytävää. Juoksijan mieleni teki nopean laskutoimituksen. Lentokone oli noussut ilmaan Helsingistä kuusi tuntia aiemmin. Juoksen maratonin eli 42 kilometriä neljässä tunnissa. Kuudessa tunnissa olisin juossut noin 60 kilometriä. Maratonin jälkeen vauhtini olisi todennäköisesti hidastunut, mutta sellaista ei tässä hypoteettisessa tilanteessa tarvinnut ottaa huomioon.
Lauantaiaamun lento Helsingistä Pisaan piti kestää noin kolme tuntia. Olimme Pisan sijaan joutuneet laskeutumaan vajaan 200 kilometrin päähän Genovaan, koska Pisan lentokentällä kiitotie oli huollossa. Tilanne oli tullut yllätyksenä lentokoneen henkilöstölle, minulle, käytävällä marssineelle pojalle ja Genovan lentokentän kahvilanpitäjälle. Kun olimme odottaneet lupaa päästä takaisin ilmaan yli kolmen tunnin ajan, päätettiin matkustajat päästää pois koneesta. Loppumatka Pisaan taittuisi bussilla.
Kuudessa tunnissa olimme siis päässeet pidemmälle kuin 60 kilometrin päähän Helsinki-Vantaan lentokentältä. Viron aluevesien sijaan olimme Italiassa. Emme aivan siellä, missä piti, mutta maa oli oikea. Genovan lentokentällä oli neljä matkalaukkuhihnaa ja kahteen kerrokseen jakautunut ravintola. Minä, perheeni ja muut suomalaisturistit kansoitimme alakerran. Kahvilassa oli töissä yksi ihminen ja vitriinissä parikymmentä voileipää lähes kahdelle sadalle yllättäen tupsahtaneelle asiakkaalle.
Laitoin talteen kuitit lentokentällä tekemistäni ruoka- ja juomaostoksista. Aion laskuttaa lentoyhtiötä caffè americanostani. Jotkut Genovaan jumiin jääneistä matkustajista jatkoivat matkaansa taksilla, osalla oli tuttuja, jotka noutivat heidät lentokentältä ja kärsimättömimmät vuokrasivat auton. Ostin kahvilasta matkaevääksi vielä vettä ja sipsejä. Ihmettelin, miten italialainen asiakaspalvelija jaksoi hymyillä. Ehkä kassaan kilahtaneet eurot ilahduttivat. Lopulta neljän aikaan iltapäivällä astuimme bussin kyytiin, joka kuljetti meidät Pisan lentokentälle.
Olin herännyt lauantaiaamuna kello 3:45, ollut ulkona ovesta puoli tuntia myöhemmin ja istunut lentokoneessa heti aamukuuden jälkeen. Iltakuudelta jonotimme autovuokraamossa Pisan lentokentällä. Yritin olla nauramatta, kun mietin Instagramissa seuraamaani italialais-saksalaista Laura Ramosoa. Toisin kuin Lauran Instagram-videoissa, autovuokraamon työntekijä otti meidät iloisina vastaan, eikä pyytänyt lisämaksua siitä, että vuokra-autossa oli neljä pyörää. Matka jatkui autolla vuokravillalle Carmioneen.
Täysin varusteltu villa oli upea paikka viettää ensimmäinen kesälomaviikko. Luin pari kirjaa, kävin kahtena aamuna juoksemassa merenrannassa ja otin oikeuden nauttia alkoholia heti, kun kellon viisarit olivat siirtyneet iltapäivän puolelle. Torkahtelin rantatuoliin, katselin pilvien matkaa taivaalla ja tervehdin italialaista keskellä päivää sanomalla buonasera. Keskustelukumppanin ilmeestä näin, että nyt meni jotain väärin. Buongiorno!, korjasin välittömästi, ja keskustelu jatkui englanniksi.
Amsterdamissa asuva vanhin lapsemme lensi luoksemme tiistaina. Hänen lentonsa laskeutui suunnitellusti Pisan lentokentälle. Kun olimme saaneet hänet mukaamme, ja takapenkki oli taas täynnä, ajoimme katsomaan Pisan kaltevaa tornia. Moni nähtävyys on paikanpäällä vaatimaton, mutta Pisan torni oli toista maata. Sen lisäksi, että se oli vinossa, oli torni massiivisen kokoinen. Koko aukio oli iso. Ihmisiä saattoi olla paljon, mutta he jakautuivat laajalle alueelle, eikä ruuhkaa pahemmin ollut. Otin tietenkin hassunhauskan kuvan tornin edessä. Muodikkainta olisi ollut ottaa kuva, joka oli silminnähden ”epäonnistunut” tai jossa tornia ”työnnettiin” väärästä suunnasta.
Epäonninen tulomatkamme päätyi uutiseksi Iltalehteen . Ensimmäinen lomapäivämme ei mennyt, kuten suunnittelimme, mutta en osannut olla pahoillani. Olin sulkenut edellisenä päivänä työkoneen neljän jälkeen, pakannut ja yrittänyt häthätää päästä lomatunnelmaan. Lopputulemana nuokuin paikoillaan Genovan lentokentällä yli kolme tuntia odottaneessa lentokoneessa ja jatkoin torkahtelua pitkänmatkanbussissa, jonka yläkerta huojui unettavasti sen huristellessa pitkin autostradaa. En pursunnut energiaa, jota heti olisi pitänyt päästä jonnekin purkamaan.
Italiassa kello oli tunnin vähemmän kuin Suomessa. Kun olin nukkunut majapaikan sängyssä kahdet kunnon yöunet, heräsin virkeänä aamukuudelta. Se oli seitsemän Suomen aikaa, eikä mitenkään varhainen ajankohta nousta ylös kaltaiselleni aamuvirkulle. Lomalla en ottanut paineita harjoittelusta vaan tein sen, mitä ehdin ja jaksoin. Välimeren kesäinen kuumuus teki osansa, ja lenkille oli lähdettävä aamulla, kun aurinko ei vielä paahtanut kuumasti.
Vuokravillalta oli matkaa merenrantaan hieman alle neljä kilometriä. Villan oli rantaan vievä tie oli ainoita, joka ylitti etelä-pohjoissuunnassa kulkeneen rautatien. Niinpä kaikki maanantaiaamuna töihin ja muille asioille kiiruhtaneet huristelivat villan ohi kulkevaa tietä pitkin. Välillä kuului hälytysajoneuvojen ääniä. Juoksin pientareella ja toivoin, että autot väistäisivät jalankulkijaa. Muita juoksijoita näin enemmän vasta rannassa, jossa kulki leveä rantabulevardi. Pari vastaan tullutta maantiepyöräilijää kannustivat huutaen ”alè, alè, alè”.
Juoksin maanantaina noin seitsemän kilometriä ja 45 minuuttia. Minulla oli mukanani juomaliivissä puoli litraa vettä, mutta olisin pärjännyt ilmankin. Lenkki oli melko lyhyt, ja ohut pilviverho auringon edessä vei paahteelta kuumimman terän. Takaisin tullessani juoksin vahingossa ohi vuokravillan pihaan vievän portin, kun jalat rullasivat niin kevyesti. Lenkin jälkeen menin suihkuun, uimaan villan uima-altaaseen ja keitin itselleni kupin kahvia. Se oli aamuihmisen täydellisyyttä hipova päivänaloitus.
Lomamatkan toisen lenkin juoksin torstaiaamuna. Tuolloin oli kuumempi kuin alkuviikosta, mutta siitä huolimatta juoksin vähän pidempään. Huomasin, että rautatieasemalla oli alikulku, enkä sillä kertaa juossut autoliikenteen seassa rautatien yli. Ihmiset parkkeerasivat autojaan ja mopedeitaan paikalliseen liityntäparkkiin ja menivät kenties töihin. Juoksin alas tunneliin, alitin raiteet ja nousin toiselta puolelta ylös.
Torstaiaamun lenkkini suuntautui näköalapaikalle merenrantaan. Pontile Lido di Camaiore on merelle kurottava laituri, josta on hienot näköalat rantakaistaleen takaa kohoaville vuorille, merelle ja pitkälle molempiin suuntiin rantaa. Juoksin yhteensä tunnin ja yhdeksän kilometriä. Tällä kertaa maistui myös vesi, jota kuljetin mukanani juoksuliivissäni.
Yksi hienoimpia asioita lämmössä on se, kun ei tarvitse pukea sukkia. En pidä sukista. Villasukat tekevät poikkeuksen, sillä ne lämmittävät alati palelevia varpaitani. Etelän lämmössä ei tarvitse palella. Laitoin sukat jalkaani vain juostessani tai jos lähdin kävelykengissä kaupungille. Muuten katselin paljaita varpaitani. Ne ovat tänä vuonna saaneet kestää paljon. Varsinkin vasemman jalan pikkuvarpaan viereinen varvas, joka murtui ennen vuodenvaihdetta. Se kestää jo juoksua, mutta ei tunnu samalta kuin muut varpaat. Murtumasta jäi myös möykky varpaaseen.
Ulkonäkö on yhdentekevää. Tärkeintä on se, mihin keho kykenee. Olin iloinen, että sain taas juosta aamulenkkejä tuttuun tapaan. Juhannusviikolla päättyneen triathlonkurssin jälkeen olen noudattanut harjoitteluohjelmaa, jonka laati urheilukelloni sovellus toiveitteni mukaan. En tiedä, osallistunko mihinkään juoksu- tai muuhun tapahtumaan kesän päätteeksi, mutta on mukavaa, kun ideat harjoitteluun tulevat annettuina. Matkalla en ohjelmaa noudattanut, mutta kotiin päästyäni palaan heti sen pariin. Sunnuntaina on tiedossa pitkä lenkki.
Matkamme aikana Helsingin Sanomat (artikkeli maksumuurin takana) kirjoitti älypuhelimille menetetystä ikäluokasta. Jutun tehneellä toimittajalla oli vuonna 2008 syntynyt lapsi – kuten minullakin on. Olen nähnyt muutoksen. Samaa vauhtia kuin Suomen yleinen terveydenhuolto on heikentynyt, ovat älypuhelimet tulleet yhä tehokkaammiksi ja mobiiliyhteydet nopeammiksi. Asioilla ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään. Lyhyessä ajassa olemme kuitenkin käyneet ison murroksen, jota olen ollut todistamassa.
Lapseni lukivat kirjoja ja tekivät ristikoita lomalla. Eivät he onneksi aivan pilalla ole, vaikka viettävät aikaansa myös puhelimella. Olen itsekin aktiivinen sosiaalisessa mediassa, joten en ole kukaan enkä mikään sanomaan. Ilokseni tiedän muitakin ajanviettotapoja. Lomalla oli aikaa, joten luin mahdollisimman paljon. Lukemiseksi osui kaksi rikosromaania. En ole dekkareiden suurkuluttaja, minkä vuoksi ajoittain niiden maailmaan on mukava upota.
Yritän sometileilläni kannustaa ihmisiä lukemaan. Jos kirjoittaminen kiinnostaa, rohkaisen siihenkin. Minkään yhtään pidemmän testin kirjoittaminen lomalla olisi tuntunut lähes työltä, joten raapustelin muistikirjaani muutamana päivänä aamusivuja. Olen kirjoittanut näitä kirjoituskouluttaja Julia Cameronin ideoimia tekstejä epäsäännöllisesti yhdeksän vuoden ajan. Ne ovat peitonneet tyhjän paperin kammoni. Aamusivuihin saa ja pitää kirjoittaa suodattamatta kaikkea, mitä tulee mieleen. Nykyään luotan, että tekstiä alkaa tulla, kunhan annan sille luvan. Kenenkään mieli ei voi olla niin tyhjä, etteikö mitään sanottavaa olisi. Se vain on houkuteltava esiin.
Sosiaalinen media vetää meitä puoleensa. Ikävä kyllä, sen käyttäjä on enimmäkseen muiden luoman sisällön vastaanottaja. Hauskoille jutuille on paikkansa – kerroinhan aiemmin italialaisia parodioivasta koomikosta. Sen lisäksi, että silmien eteen tulevat lyhytvideot ovat muiden ideoimia (nykyään myös usein tekoälyn aikaansaannoksia), päättää joku muu, mitä silmiemme eteen tulee. Teknologiayhtiöillä on iso valta. Ne valikoivat, mitä meille näytetään, ja tietävät ne meistä hämmästyttävän paljon. En liioittele, kun sanon, että tällaisessa maailmassa on välillä pelottava elää. Joskus on parasta vain tarttua kynään ja paperiin. Ne eivät juorua kenellekään.
Teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä. Osaan italiaa vain muutamia sanoja, ja kun piti kertoa vuokraemännälle, että pyykinpesukoneeseen ei tule virtaa, käytin puhelimeni kääntäjää. Se helpotti asiointia henkilöiden välillä, joilla ei ollut yhteistä kieltä. Ennen kuin korjaaja saatiin paikalle, vuokraemäntä pesi meille kaksi koneellista pyykkiä ja toi ne kuivina ja viikattuina takaisin. Jos lauseet kääntyivät teknologian avulla kieleltä toiselle, välittyi ystävällisyys tekoina. Olimme tietenkin maksaneet sievoisen summan vuokravillasta, mutta siitä huolimatta lähtiessä vielä halasin vuokraemäntää ja lausahdin Grazie mille!.
Viikon mittainen Italian matka aloitti kesälomani. Lomaviikkoja on tämän jälkeen vielä neljä. Voin palata harjoitteluohjelmani pariin ja juoksemisen ohella uida ja pyöräillä. Virkistäydyin vedessä toki matkallakin, mutta allas oli liian pieni ja meressä liian kova aallokko varsinaiseen uimiseen. Pyörää en suunnitelmista poiketen vuokrannut, vaikka lähin vuokraamo oli tien toisella puolella. En ole kovin varma ajaja Suomessakaan, ja Italiassa liikenteen seassa puikkelehtiminen olisi vaatinut extra-annoksen rohkeutta. Juoksu osoitti taas parhautensa, sillä sitä voi tehdä lähes milloin ja missä vain. Juosten ei päässyt Pisaan, mutta siellä kelpasi juosta.
LENKILLÄ 