Juoksuohjelma saatu.
Tätä viikkoa on varjostanut ikävä pyöräilyuutinen. Helsingissä rekka törmäsi pyörällä ajaneeseen naiseen, joka kuoli onnettomuudessa. Olin suunnitellut tätä pyöräilyaiheista kirjoitusta jo ennen kuin luin suru-uutisen. Tarkoitukseni oli aloittaa iloisella hehkutuksella keväisestä pyörälenkistä. Onnettomuudesta lukeminen toi mieleen toisenlaisia ajatuksia, joista kirjoitan ensin.
Pyöräilijä jää törmäyksessä toiseksi. Pyöräilijä on myös vailla lähes minkäänlaista suojaa, jos pyörän selästä lentää maahan. Tärkein eli pää on ainakin aihetta suojata kypärällä. Joskus, kun pyöräilen alas mäkeä neljää kymppiä, hiipii mieleen ajatus, että ei tässä hyvin käy, jos vauhti tyssää.
Onneksi hyvin paljon on jo tehty, että pyöräily on helppoa ja melko turvallista. Työmatkani kulkee junaradan vartta, jossa risteysalueilla on kiinnitetty huomiota sujuvaan liikenteeseen. Osalla matkaa ajoradalle on maalattu kaistat ja nuolet osoittamaan kulkusuuntaa.
Jossain kohdin pyöräily on nautinto, kun saa viilettää huolettomasti eteenpäin. Toisaalla liikennejärjestelyt ovat pyöräilijän painajainen. Joskus huomaa suoranaista ajattelemattomuutta. Lähin esimerkki löytyy kotikadultani.
Kotikatuani Espoossa reunustaa jalkakäytävä ja katu päättyy kaupungin metsään. Metsän puolella katu jatkuu ulkoilureittinä, jonne autoilla ei ole asiaa. Jalkakäytävällä saavat pyöräillä vain alle 12-vuotiaat lapset, joten aikuisen on pyöräiltävä ajoväylällä. Tien päättyessä ja hiekkatien alkaessa jalkakäytävältä on suora pääsy kaupungin ulkoilureiteille. Ajoväylä sen sijaan päättyy lähes pystysuoraan kivetykseen. Jos haluan noudattaa liikennesääntöjä, on pyörällä ajettava aina tuohon töyssyyn.
Autoilijoita eivät estä minkäänlaiset kivet tai edes puut. Ennen ulkoilureittien raivaamista katumme päästä lähti vain ”kinttupolku”, eli katu päättyi kirjaimellisesti metsään. Joku oli kuitenkin tulkinnut Tie päättyy -merkin kehotuksena kaasuttaa, ja ajanut Audinsa pöpelikköön. Onneksi henkilövahinkoja ei tullut kuskille tai sivullisille.
Olen seurannut pyöräilykulttuuria ja -infrastruktuuria tarkemmin vuodesta 2015 alkaen, jolloin aloitin työmatkapyöräilyn. Vuonna 2016 sain melkein tuhat kilometriä työmatkapyöräilyä kasaan, kunnes loppuvuonna sairastuin monta viikkoa kestäneeseen keuhkokuumeeseen. Muina vuosina kilometrejä on kertynyt vaihteleva määrä innostuksesta ja juoksuharjoittelusta riippuen. Vuonna 2018 pyöräilin ylipäänsä enemmän, koska olin juoksutelakalla.
Viime syksynä ja talvena suurin syy työmatkapyöräilyn vähyyteen oli juoksuohjelmani. Yhteensä 20 kilometrin päivämatka on ollut haasteellista yhdistää maratonharjoitteluun tai ainakin se vie yhden harjoittelupäivän viikosta.
Tänä keväänä ei ole edes ollut mahdollista pyöräillä työmatkoja. Olen tehnyt etätöitä maaliskuun puolivälistä asti, eli työmatka on ollut keittiöstä toiseen huoneeseen. Kun maraton siirtyi kauas loppusyksyyn, päätimme juoksuvalmentaja Ira Hassisen kanssa monipuolistaa harjoitteluohjelmaani. Siellä on nyt joka viikolle yksi pyörälenkki.
Kaiken harjoittelun ei tarvitse olla juoksua, kun tavoite on lähinnä säilyttää kunto. Maraton on vasta lokakuussa. Otan ohjelmaan lisätyt pyörälenkit innolla vastaan. Harjoitusohjelmassani ei ole tarkkoja kilometri- tai aikamääriä pyöräilylle, vaan päätän ne itse. Tällä viikolla pyöräilin ensimmäisen lenkin, jonka pituudeksi tuli reilu 20 kilometriä. Aikaa kului vähän yli tunti, eli nopeus oli keskimäärin 18 km/h.
Tuntui hienolta, kun huomasin juoksukunnon auttavan myös pyöräilyssä. Ylämäissä syke nousi korkealle, mutta muuten reilun tunnin pyöräily tuntui kevyeltä harjoitukselta. Aion jatkossa hyödyntää reittejä, joihin tutustuin kaksi vuotta sitten, kun oli pakko pariksi kuukaudeksi siirtyä juoksusta pyöräilyyn.
Lue lisää: Neljän kaupungin kautta
Lue lisää: Sunnuntaipitkis pyörän selässä
Pyöräilyn ehdottomia etuja on, että siten pääsee nopeammin ja kauemmas kuin juosten. Kesä on myös parasta aikaa pyöräillä, kun maisemat ovat kauniita, eikä kaduilla ole pyöräilyä hidastavaa lunta sai hiekotussepeliä. Pyöräillessä harvoin tulee liian kuuma: helteellä ilmavirta viilentää ja juoma kulkee pullotelineessä.
Tähän kesään aion varustautua ostamalla uuden pyöräilykypärän. Osto on lykkääntynyt koronatilanteen vuoksi, kun eräässäkin liikkeessä olisi pitänyt pyytää myyjää desinfioimaan jokainen sovittamani kypärä. Mutta kuten sanottu, kypärä on pyöräilijä tärkein varuste heti pyörän jälkeen.
Onko siellä muita, jotka tykkäävät pyöräillä? Onko joku asia, joka pyöräilyssä erityisesti ihastuttaa tai vihastuttaa?
LENKILLÄ 
Täällä pyöräillään normaalioloissa ahkerasti. Nyt 1,5v sähköpyörällä. Sillä tuleekin reilusti kilometrejä ja hyvää peruskuntotreeniä. 1000km on ehtinyt tälle keväälle jo menemään rikki. Meillä avomies sähköisti omansa ensin ja kun itsellänikin nyt on, niin teemme paljon yhteisiä retkiä.
TykkääTykkää
Tepä olette ahkerasti pyöräilleet! Sähköpyörä on varmasti omiaan pidemmillä lenkeillä. Pääsee vähän kauemmaksikin. En ole koskaan edes kokeillut sähköpyörää, kiinnostaisi kyllä!
TykkääTykkää
Pyöräily on niin kivaa – sekä tiellä että maastossa! Näin keväällä meinaa mennä ihan sekaisin, kun olisi niin paljon kivoja lajeja mutta palautumisellekin pitäisi jäädä aikaa. Pyöräillessä saa kyllä miettiä reittinsä hyvin etukäteen jos haluaa edetä reippaasti ja turvallisesti. Ajoimme viime viikonloppuna pyörälenkin joka kulki pätkän keskustan laitaa ja vaikka siellä on todella selkeät merkit sekä kadussa että liikennemerkeissä, niin kävelijöitä poukkoili miten sattuu. Toisaalta taas en oikein pidä maantien varressa ajamisestakaan, kun usein reunat on todella kapeat ja autot menee välillä tosi läheltä ja kovaa ohi. Mutta onneksi hyvällä reittisuunnittelulla voi aina valita mieleiset tiet tai ainakin asennoitua kyseiseen reittiin. 🙂
TykkääTykkää
Sanopa muuta, niin paljon kaikkea kivaa tekemistä ja niin vähän aikaa. Mä haluaisin jo uimaan luonnonvesiin! 🙈 Vilkasliikenteisillä teillä on kyllä ikävä pyöräillä. Pelkään ihan henkeni edestä, enkä mielelläni pyöräile pientareella. Joskus kokeilun fatbikeä maastossa. Se oli hauskaa!
TykkääTykkää
Pyöräilen työmatkani lähes joka päivä, viikossa tulee noin 65 km työmatkapyöräilyä. En oikein osaa ajella hitaasti ja rauhallisesti, mutta sykkeet pysyvät silti hyvin maltillisina satulan päällä.
Välillä tuntuu, että pyöräily syö kyllä illan lenkistä tehoja, mutta yritän ajoittaa vaativammat lenkit vapaapäiville tai myöhäiseen iltaan. Olen kyllä pohdiskellut, korvaisiko tuo viikoittainen pyöräily ainakin yhden pk-lenkin, mutta jotenkin pyöräily tuntuu vaan niin paljon kevyemmältä kuin juoksu…
TykkääTykkää
Hyväkuntoiselle ihmiselle tuollainen reilun kymmenen kilometrin päivittäinen pyöräily (oletan, että käyt töissä viitenä päivänä viikossa) on varmasti melko kevyt liikuntasuoritus. Ei missään nimessä merkityksetön, ja tuohan on hyötyliikuntaa ihan parhaimmillaan!
Pyöräillessä sykkeet pysyy matalammalla, kun ei tarvitse kannatella kehon painoa. En tiedä, miten pitkän lenkin pitäisi ajallisesti pyöräillä, että se vastaisi juoksulenkin rasittavuutta – ehkä kaksi kertaa juoksulenkin pituus? Pyöräilyssä myös sykerajat on erit kuin juoksussa.
Pyöräilyn etuja taas on, että siinä ei tule iskutusta jaloille. Siten se säästää jalkoja, jos on taipumusta saada rasitusvammoja kilometrien lisääntyessä.
Mun mielestä olet tehnyt hyvin, kun olet juossut sellaisina päivinä, kun pyöräilyä ei ole tai sitten eri vuorokaudenaikana. Se, korvaako pyöräily yhden lenkin, riippuu varmaan omista fiiliksistä. Jos jaksaa sen lisäksi juosta, niin mikä ettei. Hyvää pk-harjoittelua se varmasti on, jos sykkeet pysyy alhaalla. 🙂
TykkääTykkää