Uncategorized

Juoksukuplassa

ylläs002

Minua haastateltiin aikakauslehteen juoksuharrastuksestani. Kerron tarkemmin, kunhan lehti tipahtaa luukusta ja ilmestyy myyntipisteisiin. Olin sopinut tapaamisen toimittajan kanssa tämän viikon maanantaiksi ja edellisenä iltana valmistauduin haastatteluun katselemalla tietokoneelta urheilukelloni vuosien aikana keräämää tietoa juoksuistani. Selasin myös henkilökohtaista Instagram-tiliäni, jonka perustin samoihin aikoihin, kun aloitin harjoittelun ensimmäiselle maratonilleni alkuvuonna 2016.

img_2166
Monenlaisia mittatuloksia Instagram-tilillä.

Tutkiessani tilastoja painoin mieleeni kilometrejä, minuutteja ja keskinopeuksia. Niillä voisin vakuuttaa, että olen juoksija. Ainakin jutun kirjoittavalle toimittajalle. Itseäni en ole vielä pystynyt vakuuttamaan, että olisin joku oikea juoksun harrastaja. Kunhan vähän lenkkeilen. Tosin tajusin itsekin yli-innokkuuteni, kun selostin haastattelussa sunnuntaiaamun 20 kilometrin juoksulenkkiäni ja kerroin, miten sain siitä koko päiväksi energisen olon. Toisessa päässä sohvaa istunut toimittaja hengästyi varmasti jo kuunnellessaan minua.

Vaikein toimittajan esittämä kysymys oli yllättäen, mitä ajattelen, kun juoksen. Piti vähän aikaa oikein miettiä, vaikka hiljaisuus tuntui tavallistakin vaivaannuttavammalta. Tietoisuus liian pitkästä tauosta kasvoi, kun katsoin edessäni olevaa nauhoituslaitetta ja sen vaativana loistavaa punaista valoa. Nauhaa kuluu vai mitä bittejä ne nykyään ovatkin, ja minä vain mietin, että… Mitä mietin?

ylläs001

Syy hiljaisuuteeni ei ollut se, ettenkö juostessani ajattelisi mitään. Taatusti päässäni kulkee paljonkin ajatuksia. Kerroin Mark Rowlandsin kirjasta kirjoittamassani arvostelussa juuri siitä, miten hänen mukaansa juostessa ajattelu lakkaa ja ajatukset alkavat. Olen samaa mieltä. Joskus itselläkin ajatuksia suorastaan pulppuaa, ja jokin ratkaisua odottanut asia saattaa selvitä juostessa.

Syy hiljaisuuteeni oli se, että kaiken tilastotiedoin valmistatumisen ohella mieleeni ei pälkähtänyt, että minulta kysyttäisiin, mitä juostessani mietin. Toki kirjoitan juostessani pohtimistani asioista tänne blogiinikin ja toivon, että jotakuta kiinnostaa. Tärkeänä pidän myös sitä, että kerron Cooperin tulokseni tai miten pitkän lenkin olen viikonloppuna juossut. Uskon, että sekin kiinnostaa. Kuva vielä kellosta todistamaan asiaa.

img_2167
Pics or it didn’t happen. Kuva alkuvuodelta 2016.

Urheilukelloja, kännykkäsovelluksia tai aktiivisuusrannekkeita ei taatusti myytäisi niin paljon, ellei ihmisillä olisi tarve mitata, tilastoida ja laskea. Ja siirtää tiedot vielä someen muiden ihailtavaksi, kadehtittavaksi tai inspiraaton lähteeksi. Onhan niistä helppo seurata omaa edistymistään ja aktiivisuuttaan. Ja sitten, kun olen voimani tunnossa omista tuloksistani, jotakuta kiinnostaakin eniten, mitä juostessani mietin. Poks! Kupla puhkeaa. Anteeksi mitä?

Tiedät varmaan tunteen, kun jostain syystä et saakaan talteen lenkin tietoja. Sovellus tai kello ei suostu toimimaan, akku loppuu tai tiedot muuten pyyhkiytyvät pois. Pyyhkiytyykö tuolloin koko lenkki? Oliko kaikki ihan turhaa? Kun kaksi viikkoa sitten juoksin Lontoossa, en muistanut hotellilta lähtiessäni etsiä kellollani satelliitteja. Osasyy tähän toki oli se, että minulla oli juoksuopas ja lähtö kaikin tavoin poikkesi siitä, kun lähden kotioveltani viikonloppulenkille. Olimme juoksuoppaan kanssa juosseet jo Hyde Parkiin asti eli noin 1,5 kilometriä hotellilta, kun huomasin, että eihän minulla ole kelloa päällä.

Olin odottanut Hyde Parkissa juoksemista vähintään siitä asti, kun olin lukenut teoksen Alexandra Heminsley: Running Like a Girl, jossa kirjailija aloittaa juoksuharrastuksensa asuessaan Lontoossa. Tämän vuoksi harmitus kellon unohduksesta meni pian pois. Olinhan täällä juoksemassa miljoonakaupungin vihreässä keitaassa. Mutta jäin itselleni kiinni, miten tärkeä kapistus kellosta on tullut ja miten tärkeää tiedon kerääminen on.

img_2006
Lenkki Lontoossa.

Jonkinlaisessa juoksukuplassa tuntee olevansa, kun keskeisiä tietoja kunkin kohdalla ovat miten nopeasti kulkee kymppi, kuinka paljon aikaa menee puolimaratonilla ja kuinka monta maratonia on takataskussa. Keskiössä ovat numerot ja sitten tulee joku ulkopuolinen, nojaa selkänsä upottavaan sohvaan ja silmiin katsoen kysyy, mitä juostessa korvien välissä liikkuu. Hän ei olekaan kiinnostunut metreistä, sekunneista ja mitaleista.

Ja mitä vastasin kysymykseen hiljaisuuden jälkeen? En muista tarkkoja sanoja, mutta sisältö oli jotakuinkin ”en mitään ja kaikkea”. Ajatuksia tulee ja menee. Tarkkailen, mitä ympärilläni tapahtuu. Jos meno on tahmaista, lasken jäljellä olevia kilometrejä ja tunnen, jos yksikin pieni kivi on kengässä. Jos – kuten usemmiten asian laita on – juoksu tuntuu vaivattomalta, en edes huomaa juoksevani. Jalat vievät eteenpäin ja ruumiini on vain fyysisen olomuotoni raamit.

Follow my blog with Bloglovin 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s