Marraskuun ensimmäinen

Oli omien harrastusten kannalta haasteellinen viikko (milloin ei olisi?). Mies oli koko viikon työmatkalla toisella puolella maapalloa ja hoidin arjen kolmen lapsen kanssa sekä kävin töissä. Keskiviikon Juoksuklubin treeneihin oli kova hinku, ja ystävieni avustuksella pääsin kuin pääsinkin juoksemaan muiden mukaan. Ystäväni huolehtivat nuorimmaisen lapseni koulun Halloween-juhliin. Isommat lapset kulkivat onneksi itse. Minä suuntasin autonnokan Otaniemeen.

Oli kylmää ja pimeää. Kuinkas muutenkaan marraskuun ensimmäisenä päivänä. Ohuen juoksutakkini alla oli paksu fleece-pusakka ja juoksutrikoiden alla ohuemman fleecekerraston housut. Vaatevalinta osoittautui juuri sopivaksi. Aluksi oli vähän kylmä, mutta Juoksuklubin treeneissä oli taas sen verran kova tahti ja armoton meno, että pian tuli lämmin. Vai mitä sanotte tästä: Alkulämmittelyä yhteensä yli viisi kilometriä, josta viimeinen kilometri noin 5 min/km vauhdilla. Ehdimme reilussa puolessa tunnissa Otaniemestä Tapiolan urheilupuistoon. Olimme paikoillamme vain pienen hetken pimeällä hiekkakentällä, kun laskimme paikalla olijat ja varmistimme, että kovin moni ei ollut jäänyt pimeän rantareitin varteen.

Mies Amerikassa, lapset Halloween-juhlissa ja minä täällä pimeällä hiekkakentällä. Viereisellä stadionilla oli käynnissä FC Hongan ja HIFK:n välinen jalkapallo-ottelu. Kuu loisti taivaalla, ja vähän valoa kajasti stadionin kirkkaista lampuista.

Piti vastata kaikkiin tuntemattomiin numeroihin, vaikka kyllä mietin, miten täältä nopeasti pääsisin lasteni luo, jos heille tulisi jokin hätä. Juoksemalla? Kaksi lehtimyyjää soitti. Nyt on vähän paha paikka. Ei ehdi. Juoksija-lehti olisi ehkä kiinnostanutkin, kun edellinen tilaus juuri loppui. Aku Ankka? Eikö se jo meille tule, mietin mielessäni.

Kentällä teimme dynaamisia venyttelyjä ja monenlaisia koordinaatioliikkeitä. Keskityimme melko paljon lonkankoukistajiin ja polvennostoihin, sillä ohjelmassa oli jälleen mäkivetoja. Ylämäkeen juostessa on tärkeää muistaa nostaa polvea korkealle, jotta seuraavaan ponnistukseen on helpompi lähteä. Tällä kertaa mäkivedot tehtiin (minulle ihan uudessa tuttavuudessa) WeeGee-mäessä. Olikin melkoinen mäki: reilu 200 metriä pitkä nousu, joka jyrkkeni lopussa. Ylhäällä mäen päällä syke oli pilvissä ja hengästytti. Juoksimme mäen viisi kertaa ylös ja kävelimme sykettä tasaillen alas.

Mäkivetojen jälkeen kello olikin jo sen verran, että oli aika lähteä juoksemaan takaisin Otaniemeen päin. Taas pidettiin vauhtia yllä: ensimmäinen kilometri vauhtikestävyyttä vauhdilla 5min/km ja sen jälkeen vielä loppumatka ihan reippaalla vauhdilla. Se, että kahden tunnin treeniaika käytetään tehokkaasti hyväksi, sopii minulle paremmin kuin hyvin. En haluaisikaan lähteä seisoskelemaan minnekään, kun olen onnistunut saamaan itselleni treeniaikaa. Kaksi tuntia täyttä menoa, niin saan mahdollisimman paljon irti viikon tehotreenistä. Rauhallisempia lenkkejä voin sitten tehdä itsekseni.

Kun olin tullut autolla Otaniemeen, en olisi halunnut nostaa takamustani lämpimästä autonpenkistä. Pakko oli kuitenkin nousta viileään loppusyksyn iltaan. Olin jättänyt treenin ajaksi vesipullon autoon ja vesi oli tietenkin viileässä autossa kaksi tuntia olleena aivan jääkylmää. Kroppa oli treenin aikana kuitenkin lämmennyt niin, että lähes hileinen vesi maistui taivaallisen hyvälle ja join koko puolen litran pullollisen. Kylmästä ilmasta huolimatta olin ilmeisesti hikoillut kunnolla, sillä illalla vielä hampaita harjatessa teki mieli juoda purskutteluvesi. 

Hyvää pyhäinpäiväviikonloppua kaikille!