juoksu

Miltä juoksu tuntuu tällä hetkellä?

Tällä viikolla kävin juoksemassa kaksi kertaa. Keskiviikkona juoksin reilun viiden kilometrin lenkin tahdilla 5:39 min/km ja lauantaina reilun 7 kilometrin rauhallisemman lenkin tahdilla 6:40 min/km. Lisäksi pyöräilin työmatkat tiistaina ja perjantaina yhteensä 52 kilometriä. Torstai-iltana kävin lähimetsässä kävelemässä. Keskityn tässä kirjoituksessa juoksulenkkeihin ja siihen, miltä juoksu tuntuu tällä hetkellä.

Olen pikku hiljaa palannut juoksun pariin kesän rasitusvamman jäljiltä. Olin epämääräisen lonkkakivun vuoksi lähes kaksi kuukautta juoksematta touko-kesäkuussa. Aloitin juoksun jälleen kesäkuun lopulla kävelyä ja juoksua vuorottelevilla lenkeillä. Pidensin juoksuosuuksia sitä mukaa, kun ne alkoivat tuntua miellyttäviltä. Nyt olen päässyt juoksemaan jo 45 minuutin pituisia rauhallisia lenkkejä.

Keskiviikon viiden kilometrin rutistus alle puoleen tuntiin ei ollut rauhallinen. Se ei ollut lainkaan sellainen lenkki, joita minun pitäisi nyt juosta, mutta tulipahan juostua. Juoksu lähti heti alusta rullaamaan. Silloin ei paineta jarrua. En tuntenut kipua oikeassa lonkassa, vaan iloa askelluksesta, jota voi jo kutsua juoksuksi.

horsmat
Kuva: Jenni Somervalli

Juoksutauon aikana olen pitänyt kuntoa yllä pyöräilemällä. On kuitenkin myönnettävä, että paras juoksukunto on laskenut. Viiden kilometrin lenkkiä juostessani mietin, että viime syksyn Espoon Rantamaratonilla juoksin puolimaratonin tahdilla 5:21 min/km. Huhtikuun lopussa juoksin kymmenen kilometriä aikaan 48:53, eli koko matkan alle viiden minuutin kilometriaikoja.

Sain tehdä töitä, että keskiviikkoiltaisella lenkillä pystyin pitämään kilometrivauhdin alle kuudessa minuutissa. Lenkin jälkeen lonkka tuntui kankealta, mutta se meni nopeasti ohi. Se, mitä hämmästyin, oli pari päivää lenkin jälkeen jatkunut reisilihasten kipu. Osa saattoi johtua kymmenen kilon kahvakuulan kanssa tekemistäni sivukyykyistä, joilla kuntoutan jalkaani. Osa kivusta johtui kuitenkin siitä, että jalkani ovat vähän jo unohtaneet vauhdikkaamman juoksun.

On nöyrryttävä sen edessä, että juoksutauko on jättänyt jälkensä, kun etureisiä kolottaa pienen lenkin jälkeen. Toivoa tuo se, että olen ollut samassa tilanteessa ennenkin, enkä edes niin kovin kauan sitten.

Kun juoksin ensimmäisen viiden kilometrin lenkin keuhkokuumeen jälkeen vuodenvaihteessa 2016/2017, olo oli kuin puolimaratonin jälkeen. Kunto oli kolme viikkoa sairastettuani ja vielä pidempään kuntoilematta oltuani romahtanut. En silloinkaan voinut kuin nuolla haavani ja todeta tappio. Harva pystyy harrastamaan juoksua vuodesta toiseen ilman rasitusvammoja, loukkaantumisia tai sairastumisia. En antanut periksi vaan jatkoin lenkkien juoksemista. Nyt on tehtävä samoin.

juoksija sillalla
Kuva: Jenni Somervalli

Viikon seuraava juoksulenkki oli rauhallisempi. Lapsen harrastuksen aikana ehdin hyvin juosta reilun 45 minuutin mittaisen lenkin. Lenkki oli ”maratonvauhtinen”. Olen juossut vasta yhden maratonin (vuonna 2016). Sen juoksin juuri 6:30 min/km tahdilla. Se on vauhti, jota juostessa tuntuu, että voisi jatkaa vaikka kuinka kauan. Toisin sanoen peruskestävyyvauhti.

Peruskestävyyslenkeillä huomaan, että paras draivi on päällä vasta seitsemästä kahdeksaan kilometriä juostuani. Lauantain lenkillä aloin päästä hyvään vireeseen siinä vaiheessa, kun piti jo lopettaa. Lonkka tuntui lenkin alussa vähän kankealta ja mietin, miten järkevää ylipäänsä on juosta, kun jalka ei ole 100-prosenttisesti kunnossa. Kankeus häipyi pian ja juoksin musiikkia kuunnellen. Kuulostelin kuitenkin hyvin tarkkaan tuntemuksiani.

Yritän totuttaa jalkojani taas juoksuun, mutta pyrin samanaikaisesti välttämään liikaa rasitusta. Melkoista tasapainoilua, ja pakko myöntää, että kaipaan aikaa, jolloin lenkille saattoi vain lähteä liikoja ajattelematta. Sitä enemmän kuitenkin nauttii niistä hetkistä, kun pääsee juoksemaan.

En kykene vielä vauhdikkaampiin treeneihin tai pitkille lenkeille, mutta ihana päästä tekemään sitä, mistä tykkää. Pidän edelleen kahden lenkin viikkotahdin ja teen muut harjoitukset pyörällä. Kertomaani lihaskipuun oli parasta lääkettä metsässä kävely. Yleensäkin liike on parempi apu kuin täysin paikoillaan olo.

Olo juoksulenkkien jälkeen on ollut myös se, jota olen kaivannut. Se on hassua ja jossain määrin jopa järjenvastaista, että saa energiaa siitä, että kuluttaa energiaa. Varsinkin, jos pääsee aloittamaan päivänsä juoksulla, kuten tein lauantaina. Silloin jää koko päiväksi pirteä olo. Liikunta ja etenkin juoksu ovat itselle asioita, joista saa virtaa ympäri vuoden. Niinpä en pelkää saapuvaa syksyä, vaan aion nauttia tavallistakin enemmän, kun pääsen reippailemaan syysilmassa.

Follow my blog with Bloglovin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s