Ei mitään vakavaa

Innostun helposti ja haluan paneutua asioihin syvällisesti. En ole se, joka odottaa kuukausikaupalla kirjaa kirjaston lainausjonossa. Selaan sen sijaan läpi Facebook-kirppikset ja nettikaupat, jotta saan haluamani teoksen – heti. Kun muutama vuosi sitten innostuin kirjoittamisesta, piti käydä kirjoituskursseja ja lukea läjäpäin kirjoitusoppaita.

Toinen hyvä esimerkki on juoksuharrastukseni: heti vuosi ensimmäisten juoksulenkkien jälkeen piti osallistua puolimaratonille. Kolmen vuoden perästä maratonille. Aikani jaksoin päivittää juoksuhulluja juttuja Facebookin, kunnes perustin juoksublogin niitä varten. Juoksutapahtumiin osallistuminen ja juoksusuoritusten jakaminen someen – voiko juoksua harrastaa muulla tavalla?

Lasten oikkujen edessä olen voimaton. Tiedän oman kärsimättömyyteni ja tiedonjanoni, joten tunnistan, miltä se tuntuu, kun haluaa jotain välittömästi itselleen. Olen tänäkin syksynä pyöräillyt lapsen kanssa tiettyyn pääkaupungin kirjastoon, jotta lapsi sai haluamansa kirjan. Tilaamalla sen olisi saanut omaan lähikirjastoon, mutta olisi pitänyt odottaa muutama päivä. Ei aikaa odotteluun. Jos vuori ei tule luo, pitää mennä vuoren luokse.

Luin juuri uutisista, miten amerikkalaiskoulu kielsi Harry Potter -kirjat. Yksi lapsistani oppi lukemaan 5-vuotiaana ja luki opettajansa siunauksella velhosaagaa ensimmäisellä luokalla. Kolmannen luokan alussa opettaja kehotti lukemaan Tolkienia. Niinpä etsin lähes siltä istumalta netistä Hobitti-kirjan. Vain takavalot vilkkuivat, kun lähdin hakemaan kirjaa myyjän kotoa.

Hobitti-kirja on pian luettu, ja seuraavaksi lupasin hankkia lapselleni katsottavaksi Hobitti-elokuvan. Varmaan jo arvasittekin: DVD on maksettu ja odottaa noutoa myyjän luota. En tietenkään kaikissa asioissa taivu näin helposti lasten tahtoon. Jotkut asiat, kuten lukeminen, ovat arvoasteikossani korkealla.

Innostuneisuuteni on kaukana hurmoshenkisyydestä. Olen siihen liian rationaalinen. Viimeksi luin hämmentyneenä, kun hyvinvointivalmentaja kehotti laittamaan kollageenijauhetta smoothien sekaan. Monesta varmemmasta lähteestä olen lukenut, että kollageenin nauttiminen sisäisesti on aivan turhaa. Älkää purematta nielkö kaikkia väitteitä. Kollageenijauheiden sijaan rahansa voi käyttää johonkin tarpeelliseen.

En halua olla hurmoshenkinen myöskään juoksuharrastuksen kanssa. Toki olen syvällä suossa: juoksutapahtumia yksi toisensa perään ja promo-keikkoja ja blogin päivittämistä. Juoksuharjoitteluni on kolmannen maratonin alla hyvinkin tavoitteellista. Noudatan juoksuohjelmaa ja teen eritehoisia harjoituksia kuin urheilija konsanaan.

Kaikesta huolimatta juoksu ei ole minulle uskonto. Ei todellakaan. En lyttää muita harhaoppisina enkä ala liikaa neuvoa. Mikä sopii minulle, ei sovi kaikille. Olen myös itseni paras asiantuntija ja luulen tietäväni, mikä on parasta minulle.

Juoksu on minulle asia, joka tuo hyvää oloa (jopa mielenterveyttä!), arjessa jaksamista ja sosiaalisia kontakteja. Hyvän olon ja tyydytyksen hakeminen ulkoa päin vaikkapa uusista kengistä (elleivät ne ole juoksukengät), takista (ks. edellinen), kultakoruista tai some-tykkäyksistä on melko turhaa. Hyvä olo kestää hetken, kunnes ihminen tottuu olotilaansa ja alkaa etsiä uutta ärsykettä. Tuloksena on läjä vaatteita, joita ei pidä, tai toinen toistaan paljastavampia Instagram-kuvia, jotta saa aina vain enemmän klikkauksia. Hyvän olon on tultava sisäisistä asioista.

Joskus toki harrastan retail theraphya eli ostan saadakseni hyvää oloa. Joskus myös hyvä fiilis saa ostamaan tavaroita. Muistan eräänkin pienessä päivähiprakassa düsseldorfilaisesta tavaratalosta ostetun poskipunan. Minä, joka en käyttänyt poskipunaa – ainakaan siihen asti. Tuotteesta tuli sittemmin paljon käytetty tuote meikkipussukkaani.

Lempisanontani on, että totuus on siellä jossain välimaastossa. En usko yhden tuotteen ihmeitätekeviin vaikutuksiin. En siihen, että paljasjalkajuoksu on ainoa oikea tapa juosta. Enkä siihen, että juoksukenkien mullistava välipohjamateriaali ratkaisee jalkaongelmat. Jos joku kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se tuskin on sitä.

Saatan joskus vaikuttaa vähän vakavalta ja hiljaiselta, mutta viljelen mielelläni huumoria. Kotona meillä on aprillipäivä melkein joka päivä, kun en voi vastustaa kiusausta satuilla pokkana lapsille erinäisistä asioista. Bravuurini on lukea lapsille illalla ja keksiä omiani tekstin sekaan. Jossain vaiheessa lapset huomaavat, että ei se nyt ihan noin mennyt.

Ei se niin vakavaa. Sillä asenteella pärjää myös silloin, kun ei paljon naurata. Kun elämä heittää eteen jotain, joka vetää vakavaksi. Silloin pitää suhteuttaa vastoinkäymiset ja miettiä, onko se sittenkään niin vakavaa. Kun on helposti innostuva ja asioihin paneutuva luonne, ottaa myös surumielisyys helposti vallan.

Tähän ikään mennessä on oppinut jo elämään ominaisuuksiensa kanssa. Perhe, työ ja muut arjen realiteetit auttavat pitämään juoksuharrastuksen järkevissä mittasuhteissa. Minä määrään sitä eikä se minua. En ole rakentanut elämääni enkä itsetuntoani juoksun varaan. Se helpottaa suhtautumaan juoksuun vakavasti mutta sopivan kevyesti.